Suomalaisessa jalkapallossa kuohuu.

Tai ehkä korkeintaan kipunoi. Lajin julkisessa keskustelussa ovat kuitenkin olleet viime aikoina aiheena erilaiset valmentamisen tavat. Seurajohtajan taholta on vähätelty modernien työkalujen merkitystä arjen valmennustyössä ja pelaajan taholta kritisoitu valmennuksen liialliseksi koettua tilasto-orientoituneisuutta.

Nuo kommentit taas saivat vastareaktiokseen pöyristelevät kolumnit kotimaisen lajiajattelun modernimmasta päädystä.

Keskustelu on tuttua myös jääkiekon piiristä. Pelikirjat ja analytiikka vastaan sydämet ja kivekset.

Mielipiteenvaihto on käsittämätöntä asemasotaa.

***

Mennäänpäs nyt asemavaiheen yli, että heilahtaa. On hämmentävää, kuinka laajalti jääkiekon ympärillä edelleen kuulee ja näkee nostalgista puhetta pelaajien pelistä sekä analytiikan turhanpäiväisyydestä. Aivan kuin esimerkiksi lyhytsyöttöpelaaminen olisi vain pimputtelua ja pamputtelua.

On päivänselvää, että perinteikkään karjumisvalmentamisen sekä pelottelulla ja saunailloilla motivoimisen aika on laajassa mitassa ohi suomalaisessa jääkiekossa. Tästä asiasta ei tarvitse enää keskustella. Se on ohi.

Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Kai Suikkanen, Petri Matikainen, Risto Dufva, Tomek Valtonen ja Kari Heikkilä ovat joutuneet vastikään pois Liigasta. Heistä vain Matikaisen kohdalla työskenteleminen vielä päävalmentajana Suomen pääsarjassa tuntuu realismilta.

Pelitavallisen perehtyneisyyden, valmennuksellisen oivaltavuuden, data-analytiikan ja teknologian hyödyntämisen rooli jääkiekkovalmentamisessa vain kasvaa tulevaisuudessa. Kärkimaansa Kanadan johdolla henkisessä havumetsässä sikiöasennossa maailmalta piileskelevä jääkiekko on lajina tuollaisissa asioissa valtavasti jäljessä vaikkapa koripalloa ja huippujalkapalloa.

Mutta kehitys ei tapahdu hetkessä. Se julkisessa valmennuskeskustelussa unohtuu kokonaan. Ja se taas on lajipuheen modernin siiven vastuu. Heidän puheensa kaikuu turhan usein metodologiakammiossa, jossa ei ole ihmisiä johdettavana tai voittoja tavoiteltavana.

***

Maailman kolmanneksi kovimmassa amerikkalaisen jalkapallon sarjassa Kanadan CFL:ssä debyyttikauttaan pelaavalla suomalaisella Kimi Linnainmaalla oli harjoituskaudella opeteltavanaan kymmenen senttiä paksu pelikirja. Täynnä pelikuvioita. Amerikkalaisessa jalkapallossa sellaisen voi antaa pelaajalle. Se ei ole erikoista, vaan tavanomaista.

Jääkiekossa tai Veikkausliigassa niin ei kannata tehdä. Se olisi erikoista, pelaajat eivät ole tottuneet sellaiseen. Harva lukisi, moni pitkästyisi. Moinen tuskin tukisi tavoitetta voittamisesta. Se pelaajilta oppimismotivaatiota ja sisäistämiskykyä penäävässä joukkueurheilupuheessa yleensä unohtuu.

Pelaajat ovat vallitsevan lajikulttuurin kasvatteja. Jos esimerkiksi jääkiekkovalmennukseen halutaan vaikkapa toistuvia pitkiä videosulkeisia, data-analyysitulosten ulkoa opettelemista ja paksuja pelikirjoja, ensin tulee kasvattaa pari sukupolvea urheilijoita, joille moinen ei ole ihan kiinaa. Jotka eivät pitkästy pänttäämisestä, vaan innostuvat uudesta voittamista edistävästä informaatiosta.

Toki tuollaisen kouluttamisen voi aloittaa yksittäisessä aikuisjoukkueessakin. Ilman nykyvalossa poikkeuksellisia pelaajia se vain tuskin edistää voittamista. Luennointi koetaan herkästi tylsäksi, intohimottomaksi, epämotivoivaksi. Millä taas on ansaittu useat valmentajapotkut. Hallitsevan Liiga-mestarin HPK:n voi kyllä nähdä tässä rohkaisevaksi esimerkiksi. Kuten todettua, kehitys kehittyy.

On aivan turhaa syyllistää, että jos ammattilainen ei ole valmis opiskelemaan uutta informaatiota, hän ei ole ammattilainen. Totta kai periaatteessa tulisi olla valmis. Mutta jos ihmistä ei ole opetettu sellaiseen eikä hän ole pänttääjäoppija, kannulla tiedon kaataminen ei toimi.

Tämä ei ole älykkyyskysymys. Kyse on tottumuksesta, tavoista oppia, innostumisesta ja motivoitumisesta. Keinoista, ei kapasiteetista.

***

Ammattilaisseuran aikuisten edustusjoukkueen päävalmentajan ykkösprioriteetti on vakio: voittaminen. Hänelle saattaa olla erittäin tärkeitä toissijaisia tavoitteita, kuten pelaajien kehittäminen, paikallisen pelikulttuurin vaaliminen tai uudenlaisen urheilukulttuurin rakentaminen, mutta kaiken pohjalla on aina pyrkimys urheilulliseen – sitä kautta taloudelliseen – menestykseen.

Päävalmentajan työ on keksiä keinot, jotka edistävät hänelle asetettujen vaatimusten toteutumista hänelle pestatuilla alaisilla. On yksisilmäistä ajatella, että vaikkapa Liiga-valmentajan tulisi yhtäkkiä alkaa lykätä pelaajilleen kattava data-analyysi kulloisenkin vastustajan jokaisesta pelaajasta. Ei se olisi modernia valmentamista, vaan osaamatonta valmentamista. Data-analyysistä löytyisi varmasti pieniä ottelun voittamista tukevia marginaaleja, mutta pidemmän päälle pelaajien keskittyminen ja suorittaminen todennäköisesti kärsisi informaatioähkystä.

Videoanalyysit, dataorientoituneisuus ja vieläkin vahvempi pelikirja-ajattelu lyövät väistämättä jääkiekossakin toden teolla läpi. Veikkausliigassa samoin. Muutos on pysyvää, setämiesmäinen vastarinta väistyvää.

Valmentajan tehtävä vain ei ole itsetarkoituksellisen futuristinen valmennusote. Pelaajat ovat ihmisiä, jotka reagoivat ärsykkeisiin siten kuin ympäröivä kulttuuri on heidät totuttanut reagoimaan. Uudenlaiseen tekemiseen tapaan on ensin sopeuduttava. Muu on idealismia, joka ei kohtaa ammattilaisurheilun arjen kanssa.

Parhaat – valmentajat ja pelaajat – yleensä sopeutuvat uusiin tarjottuihin mahdollisuuksiin ensimmäisinä.

Päätoimittajan Pärnänen-palstaa julkaistaan viikoittain. Tekstit eivät ole pääkirjoituksia, mutta ne ovat päätoimittajan näkemyksiä.