Epäonnistunut purkuyritys katkaisi Liiga-puolustajan mailan. Koska kyseessä oli hankala oman pään tilanne, jota ei saatu poikki, puolustaja ei päässyt vaihtoon tai hakemaan uutta mailaa. Mailattomana hän oli paikallaan, aivan maalivahdin edessä, melko hyödytön.
Puolustaja teki sen, mitä tilanteessa kuuluukin: otti hyökkääjän mailan käyttöönsä. Hän tarttui viereisen hyökkääjän mailaan ja kirjaimellisesti roikkui siinä, kunnes hyökkääjä luovutti ja päästi irti.
Tilanne huvitti minua katsomoon asti. Nuori mies vei oleellisen – jopa nimetyn – tavaran kaverin kädestä, eikä tilanteessa ollut mitään sosiaalisesti paheksuttavaa tai epäkohteliasta. Pelaajien ilmeet olivat silti hauskan hämmentyneitä.
Jäin miettimään, moniko ihminen koko maailmassa voisi viedä minun kädestäni yhtään mitään ilman, että kokisin sen epäkohteliaaksi. Luku ei ollut suuri. Toisaalta tilanne on erilainen fyysisissä töissä, joissa täytyy joskus reagoida nopeasti. Itse teen töitä tietokoneella, ja ajatus siitä, että joku repisi näppäimistön edestäni, on lähinnä huvittava.
+++
Opetamme jo pikkulapsille, ettei toisen kädestä saa viedä. Silti jääkiekkokaukalossa, tietyssä tilanteessa, se on hyväksyttävää ja jopa pakollista. Koko joukkue tuskin on keskenään sydänystäviä: velvollisuus luovuttaa oma, omaan tahtoon taivutettu ja omalla nimellä varustettu maila tarpeen tullen pois koskee kaikkia työkavereita.
Esimerkki kertoo paljon yhteishengestä, sisäisestä hierarkiasta ja jääkiekkojoukkueesta työyhteisönä. Kaveriin on luotettava ja pystyttävä luottamaan, mikä ei monella työpaikalla toteudu.
Muutaman sekunnin mittainen mailarumba tarjosi portin pelaajien ajatuksiin ja tunteisiin, loi yhtäläisyyksiä heidän elämänsä ja katsojien elämän välille.
Kuka sinun työpaikallasi saisi viedä työvälineen tuosta vain kädestäsi? Jos olisit jääkiekkoilija, sinun olisi se hyväksyttävä ja siihen totuttava.
+++
Ihmiset peilaavat itseään toisiin ihmisiin koko ajan. Se on normaalia. Opimme toisiltamme ja toistemme käytöksestä.
Ihmiset ovat myös luonnostaan kiinnostuneita toisista ihmisistä. Tämä pätee myös silloin, kun kyseiset toiset ihmiset pelaavat jääkiekkoa. Lätkäkaukalo ei ole yhdeksännessä ulottuvuudessa tai muuten erillään tosimaailmasta. Fysiikan lait saavat kiekon liikkumaan jäällä ja tutut sosiaaliset ehdot pätevät myös pelaajiin.
Jotkut jääkiekon seuraajat ovat kiinnostuneita vain pelitilastoista, huikeasta mailankäsittelystä tai kovista taklauksista, ja se heille suotakoon. Mutta moni tavallinen tallaaja myös samaistuu pelaajiin, joko yksittäiseen pelaajaan tai joukkueen kollektiiviin, ja se on inhimillistä, suotavaa ja yksi jääkiekkoseuran kannattamisen kulmakivistä.
Pelaajat antavat jääkiekolle paitsi kasvot, myös kehon, tunteet ja tarttumispinnan. Ihminen samaistuu toiseen ihmiseen – elokuvahahmoon, musiikkitähteen, jääkiekkoilijaan.
Jääkiekkopiireissä ne, jotka suhtautuvat peliin ja joukkueeseen tunteella, saavat usein osakseen vähättelyä. Jopa kannattajapiireissä ylenkatsotaan niitä, jotka ovat kiinnostuneet vain yksittäisistä pelaajista. Silti jääkiekon inhimillinen ja sosiaalinen puoli on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin loputtomat tilastot ja taidokkaat harhautukset.
Sitä paitsi miksi jaksaisimme illasta toiseen, kaudesta toiseen keskustella pelaajien henkilökohtaisesta kehityksestä – parantuneesta liikkeestä, rauhallisemmasta asenteesta – mikäli heidän persoonansa olisivat meille yhdentekeviä?
Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan joka toinen sunnuntai.
