Jääkiekkoyleisö on viime päivät saanut nauttia läpikotaisin laadukkaasta finaalisarjasta. Hallien kumiseva tyhjyys, pelaajien kokomaskit ja puolen vuoden yleinen apatia on unohtunut nopeasti sen jälkeen, kun Liiga-sesonki heräsi kunnolla eloon välierien tienoilla.
Nyt jäljellä on kaksi kiistatta kaudesta parhaiten suoriutunutta osallistujaa. Ja ennen kaikkea kaksi pienimmin vaurioin koronakurimuksesta selvinnyttä joukkuetta – vaikka mestaruus onkin katkolla ryhmälle, jonka johtaja vietti reilun siivun kaudesta sairaalassa taistellen paljon kiekkopelejä suurempaa taistelua.
Lukko joutui selviytymään pitkän tovin ilman päävalmentajaansa, mutta ei siksi, että seura olisi halunnut hankkiutua mukavasta valkusta eroon lomauttamisen tarjoamalla mahdollisuudella. Historiallista huipennusta vailla oleva Lukon kasvukertomus on monen vuoden mittainen, eivätkä kuluvan kauden koettelemukset ole saaneet päämäärätietoista projektia horjumaan. Raumalla on riittänyt resursseja, pitkäjänteisyyttä ja varmasti onneakin.
Lukon menestymisestä on hioutunut pala palalta hienosäädetty prosessi, jonka toimivuus on vain korostunut, kun vahvimmiksi ennakoidut kilpakumppanit ovat kompuroineet joko koronan tai muiden ongelmien vuoksi.
TPS puolestaan on kotimaisen kiekkokauden komein tarina. Vuosikausien rämpimisen ja surkuhupaisan puuhastelun jälkeen niin omat kannattajat kuin vieraat irvailijatkin ovat saaneet muistutuksen siitä, että kaiken keskinkertaisuuden takana uinuu aihio suurseurasta poikkeuksellisine resursseineen.
Palloseura on kasvanut repaleisista lähtökohdista ja aiheellisten epäilyjen ympäröimänä kauden aikana pitkin askelin. Seura maksoi koronaoppirahoja jo vuosi sitten ja on sittemmin välttynyt pandemian kiroilta erinomaisesti.
Koronan rajut taloudelliset vaikutuksetkaan eivät ole koetelleet turkulaisia samalla tavalla kuin muita, koska omistajien rahasäiliössä riittää kultakolikoita uimasyvyyteen saakka. Pelillisesti TPS on saanut säädettyä pakettiaan olennaisilla paloilla vielä kauden aikana ja lentokelin löydettyään joukkue näytti suorastaan erinomaiselta jyrätessään koronan runteleman HIFK:n välierissä.
TPS on ennen kaikkea ilahduttava tarina oikeaan suuntaan vyöryvän lumipallon kasvavasta voimasta. Turussa tiedetään turhan hyvin, miten vaikeaa on pysäyttää väärään suuntaan vauhtia keräävää mutavyöryä, mutta sama toimii toiseenkin suuntaan mukavien asioiden kasautuessa.
Tarina on niin riemukas, että mustavalkoinen legioona tuntuu muutamassa kuukaudessa löytäneen huoltajan kopin peränurkassa pölyttymässä olleen turkulaisen voittamisen kulttuurin – nuorekas TPS on ihanalla tavalla röyhkeä, opportunistinen ja hyvällä tavalla turkulaisen ylimielinen.
Finaalisarjan hienous on suurelta osin juuri prosessin ja tarinan yhteentörmäyksessä. TPS on kaivanut hurmospussistaan viimeisetkin pelimerkit ja lyönyt kaiken alasuojia myöten likoon. Se on kantanut pitkälle. Tarina voi vieläkin päättyä onnellisesti, ja jos niin käy, kertomus on kuin suopeiden kiekkojumalien sulkakynästä.
Turkulaisten happy endin esteenä on kuitenkin raumalainen prosessi. Siinä missä TPS on rynninyt kiiman voimalla ja kollektiivia reppuselässään kantaneiden yksilöiden turvin, Lukko on rullaillut pelipaikalle moitteettomasti öljytyn koneiston kera.
Mustavalkoisten huippuhetket ovat kummunneet yksittäisistä taituroinneista ja poikkeuksellisesta venymisestä. Sinikeltaiset ovat kerta toisensa jälkeen vastanneet siihen toistamalla pelikirjan prosessikaaviota huolellisesti ja useimmiten rahtusen verran kilpakumppania paremmin.
Lukko hallitsee aloitusympyrää, pitää kiekosta parempaa huolta kuin vastustaja ja pakotettuna luopuu siitä yleensä muita paremmassa tilanteessa ollakseen ärsyttävän valmis puolustamaan virheettömyydellä, joka huokuu pitkää yhteistä taivalta. Prosessi jättää sopivasti myös tilaa yksilöiden nautinnolle eikä Lukko ole silläkään saralla kalvennut.
Ensimmäisen finaalin raumalaiskompurointi oli merkki prosessin inhimillisyydestä. Se puoli TPS:n pitäisi saada provosoitua uudelleen esiin Lukon suojakuoren alta. Todennäköisyydet ovat prosessin onnistumisen puolella, koska systemaattisen toimintakaavion lopputulema on paremmin ennustettavissa kuin kiihkeästi hetkessä elävän tarinan.
Tarinastakin voi tietysti kasvaa prosessi, kunhan Turussa ei kauden jälkeen hukata juonen punaista lankaa, kuten edellisen menestyskevään jälkeen. Ja tietysti prosessi on tavoiteltuun maaliin osuessaan vielä itseään isompi tarina, josta ei elähdyttäviä nyansseja puutu.
