Muistan, missä olin, kun kuulin prinsessa Dianan kuolemasta tai kun näin uutisista videokuvaa WTC-iskusta. Suomalaisen kiekkouniversumin huippuhetkestä eli vuoden 2011 MM-kullasta minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaisia havaintoja tai muistikuvia.

Globen 1995 on toki upea tarina, mutta NHL:n työsulun vuoksi kirkkaimmat tähdet puuttuivat, ja tulevat NHL-tähdet, kuten Saku Koivu sekä Jere Lehtinen saivat dominoida mielin määrin.

Kun Mikael Granlund ja muut Bratislavan sankarit nöyryyttivät Ruotsia − ketäs muutakaan − MM-finaalissa, nukuin levollisesti valmistautuakseni klo 7 alkavaan työpäivään. Ulkopuolisuus MM-kisahuumasta ei ollut sattumaa tai vahinko, vaan tietoinen päätös.

"Tappioihin tyydytään ja niitä selitellään ikään kuin osallistuminen ja yrittäminen olisi riittävää huipputason kilpaurheilussa."

Vancouverin olympialaisten nöyryyttävä välierätappio Yhdysvalloille on suurempi häpeätahra Leijonien historiassa kuin 5−1-johdon menettäminen Ruotsia vastaan kotiyleisön edessä. Jos mahdollista, vielä häpeällisempää oli katastrofin unohtaminen joukkueen taisteltua voiton pronssiottelussa.

− Jos turnaus päättyisi tähän, jäisi aika ilkeä tunne. Pronssilla voisi puhdistaa kasvonsa, kommentoi päävalmentaja Jukka Jalonen hävityn välierän jälkeen Kalevan haastattelussa.

− Tulimme kisoihin hakemaan finaalipaikkaa, joten nyt tavoitetta pitää ruuvata vähän alemmaksi, linjasi puolestaan joukkueen kapteeni Saku Koivu.

Väärin. Leijonat olisi puhdistanut kasvonsa tehokkaimmin toteamalla, että nöyryyttävän tappion jälkeen pronssi olisi laiha lohtu.

Tavoitteen ruuvaaminen alemmaksi taas kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, kun muistelee, että Koivu on uransa suurimmat voitot saavuttanut Vladimir Jurzinovin ja Curt Lindströmin alaisuudessa.

Kolmas sija maailman parhaiden turnauksessa on toki hyvä saavutus, mutta tarjolla oli mahdollisuus kuitata neljä vuotta aiemmin koettu nöyryytys Ruotsia vastaan Torinossa.

Niin kauan kun tavoitteita säädetään alaspäin ja ollaan tyytyväisiä lohdutuspalkinnoista, todelliset voitot jäävät saavuttamatta.

Päävalmentaja Jalosesta kiinni pitäminen osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, mutta asenteissa ei vieläkään ole tapahtunut tarvittavaa muutosta. Lauri Marjamäki oli Leijonien päävalmentajana pettymys, eikä asiaa auttanut, kun valmentaja selitteli tappioita maalipaikkojen voittamisella.

Tämä kunnianhimon puute oli siis syyni alkaa boikotoida Leijonien pelejä yli vuoden ajaksi.

Kahvipöytäkeskusteluja Granlundin − tai Pasi Nurmisen − ilmaveivistä oli mahdotonta välttää, mutta jotenkin selittelin omaa tietämättömyyttäni. Muu Suomi juhli yhtenäisenä joukkona, minä kylvin yksin omahyväisyydessäni. Vasta paljon myöhemmin tutustuin Timo Jutilan nukkumiseen ja eteenpäin menemiseen tai kerroin ystävillekään todellista syytä ulkopuolisuudelleni Bratislavan kultajuhlista.

Keväällä 2011 elin eri todellisuudessa kuin muut suomalaiset kiekkofanit. Ulkopuolisuuden vuoksi en kuitenkaan koe menettäneeni mitään. Luin esimerkiksi vuoden 2014 alle 20-vuotiaiden MM-kullan seuraavan päivän lehdestä, eikä teini-ikäinen mieleni katsonut tarpeelliseksi tallettaa muistikuvia Globenin finaalista 1995.

Oheinen dokumentti on kuitenkin tullut katsottua VHS-nauhalta niin monta kertaa, että tuntuu kuin melkein muistaisin tapahtumat.

Bratislavan MM-kisoista en ole jälkikäteenkään katsonut tallenteita, vaikka esimerkiksi YouTube sitä aika ajoin ehdottaa. Uskallan luvata pystyväni luettelemaan vuoden 1995 maailmanmestarit helposti, Granlundin lisäksi en osaa nimetä montaa vuoden 2011 kultamitalistia. Seurasin tuolloin jääkiekkoa kyllä Liigan ja NHL:n osalta, mutta Leijonat oli sokea piste.

"Uskallan suhtautua toiveikkaasti siihen, että uudet sukupolvet pystyvät järjestämään kultajuhlia myös aikuisten kisoissa."

Jälkikäteen olen ymmärtänyt ironian päätökseni ympärillä. Toivoin maajoukkueeseen ja yleiseen keskusteluun kunnianhimoisempaa asennetta − seurauksena oli maailmanmestaruus, jota en itse päässyt todistamaan.

En ole katkera enkä kadu − varsinkaan kun perusasetelma ei ole muuttunut. Tappioihin edelleen tyydytään ja niitä selitellään ikään kuin osallistuminen ja yrittäminen olisi riittävää huipputason kilpaurheilussa. Itse asiassa se voisi hieman kaduttaa, että annoin maajoukkueelle uuden tilaisuuden niin nopeasti.

Vuoden 2011 maailmanmestaruuden jälkeen Leijonat on päässyt pari kertaa MM-hopealle ja kertaalleen olympiapronssille. Toisaalta mitalipelit jäivät haaveeksi parissa kisoissa, ja World Cupissa 2016 Leijonat onnistui kolmessa pelissä tekemään vain yhden maalin.

Jos Leijonien tulokset ovat jättäneet toivomisen varaa, ovat nuorisomaajoukkueet onnistuneet sitäkin paremmin. Alle 20-vuotiaat ovat voittaneet tällä vuosikymmenellä mestaruuden jo kolmesti, alle 18-vuotiaat kahdesti. Lisäksi Naisleijonat pelasi upeat kotikisat ja oli lähellä maailmanmestaruutta.

Ja onpa myös muuan Patrik Laine ilmoittanut jo 18-vuotiaana tavoitteekseen olla maailman paras. Kontrasti on melkoinen verrattuna Koivun ja Jalosen pronssitavoitteisiin.

Uskallan siis suhtautua toiveikkaasti siihen, että vaikka jäin paitsi Granlundin ilmaveivistä ja muista Bratislavan kisojen kohokohdista, uudet sukupolvet pystyvät järjestämään kultajuhlia myös aikuisten kisoissa.

Juttua muokattu 22.5. klo 18.13: Korjattu vuoden 2010 olympiajoukkueen kapteeniksi Saku Koivu, Mikko Koivun sijaan.