Mielipide

Wayne Gretzky oli jääkiekon viimeinen myyttinen supertähti

NHL / Kolumni
Wayne Gretzkyn 60-vuotissyntymäpäivä on pitkäaikaiselle jääkiekkofanille sopiva muistutus kuolevaisuudesta. "The Great One" itsessään on kuvaava esimerkki siitä, miten ajat ovat muuttuneet.

Nykypäivän nuoren kiekkointoilijan voi olla vaikeaa hahmottaa, millainen hahmo kulta-aikojensa Wayne Gretzky oli vaikkapa suomalaisille lajiniiloille. Jokainen toki tuntee väitteen ja tarut kaikkien aikojen parhaasta pelaajasta, mutta onhan niitä "kaikkien aikojen parhaita" nykyäänkin.

Connor McDavidin ja Sidney Crosbyn otteita voi seurata joka päivä, reaaliajassa tai koosteina. Aina videon kera. Pelaajien tehopisteet, sanomiset ja yksityiselämän käänteet saa selville monesta mediasta tuoreeltaan.

1980-luvun lapsilla kaikki oli toisin. NHL-otteluita näki säännöllisesti vain se hyväosainen, jolla sattui olemaan kotona tai lähipiirin tv-vastaanottimessa satelliittikanavia. Sieltäkin pelejä tuli harvakseltaan, yleensä jälkilähetyksenä, Yle näytti yksittäisiä koosteita vielä harvemmin. Suomalainen NHL-media tarkoitti Pentti Lundin lyhyttä lehtikatsausta Uuden Suomen sivuilla – kerran viikossa.

Intomielisimmät (kyllä, minä) lukivat vaivalla tilattua The Hockey Newsiä, "Kiekkoraamatun" sai meren yli rahdattuna muutamassa viikossa ja repaleisena. Mutta lehdessä oli onneksi kaikkien pelien tilastot, joista kelpasi ynnätä Jari Kurrin ja hänen maineikkaan aisaparinsa tehopisteitä. Teksti-tv:n sivu 235 ei ollut vielä edes unelma, mutta hyvällä tuurilla viikon jommassakummassa Urheiluruudussa oli pätkä kiehtovasta NHL:stä.

Wayne Gretzky käväisi Helsingissä kevään 1982 MM-kisoissa rikottuaan samalla kaudella 200 pisteen rajan NHL:n runkosarjassa. Termiä "hype" ei Suomessa vielä tunnettu, vaikka nuori tähti toki noteerattiin. Suurempi huomio saattoi kiinnittyä tukevoituvaan kansalliseen arvokisatraumaan Kanadan kylvetettyä isäntäjoukkueen avausottelussa 9–2.

Sen jälkeen moni kiekkoilua seuraava suomalainen näki Gretzkyn pelaamista kunnolla kenties kevään 1987 Stanley Cup -finaaleissa, jotka jossain määrin näytettiin Suomessakin. Sukupolvikokemuksen veroista herkkua oli syksyn 1987 Kanada-cup, jonka klassiset taistot Yle välitti yöaikaan. Gretzky ja Mario Lemieux samassa ketjussa oli riittävä syy myöhästyä koulusta, kun Kanadan ja Neuvostoliiton jatkoeriin venynyt finaali sekoitti aamutoimet.

Toki Kurrin urotekoja ruokkineesta ja ennätyksiä murskanneesta Gretzkystä kirjoitettiin lehdistössä toisinaan, olihan meillä jo 80-luvun loppupuolella jopa kutakuinkin viikoittain ilmestynyt Kiekkolehti. "The Great Onen" varhainen elämäkertakin suomennettiin jo 1987. Siitä kelpasi kerrata, miten nuori Wayne oli kotipihan ulkojäällä hionut kuuluisaa pelinlukutaitoaan isä Walterin opissa.

Lyhyesti sanottuna Wayne Gretzky oli kiekkofanille myyttinen hahmo. Sanakirjamääritelmän mukaisesti lähes tarunomainen, kuvitelman kaltainen ja suuresti ihailtu.

Siinä missä naapurin poikaa muistuttanut Jari Kurri oli junioreiden kotoinen idoli, etäisen Gretzkyn taitotasoa saattoi lähinnä aavistella Urheiluruudun välähdysten perusteella. Toinen toistaan seuranneiden mestaruuksien, käsittämättömien piste-ennätysten ja kirjallisen aikalaishehkutuksen pohjalta suuruus oli ymmärrettävissä, mutta tartuntapintaa siihen oli niukasti.

Kulta-aikojen aarteita: ennen keräilykortteja NHL-pelaajien fanikuvia saattoi pyytää seuroilta kirjeitse.
Kuva © Jani Mesikämmen

Poikkeuksellisen pelityylin, erikoisen nimen ja vielä erikoisemman pelinumeron ohella Gretzkyn suuruudessa oli idolille sopivaa etäisyyttä. Elämää suuremmasta tähdestä puhuminen saattaisi olla liioittelua, mutta sen tapaisia menneiden aikojen sankarit olivat. Jääkiekkofani oppi lajin myyttisen taruston lukemalla Gordie Howesta ja Maurice Richardista sekä ihmetellen, miten mikään joukkue voi isossa maailmassa rakentaa neljän mestaruuden mittaisen "dynastian".

Wayne Gretzky oli sen jatkumon huipentuma, ennen kaikkea tietysti historiallisten tekojensa ansiosta.

Sitten maailma muuttui. NHL-televisioinnit yleistyivät Suomessa 90-luvun tullen, ihailun välineet lavenivat muun muassa keräilykorttibuumin myötä. Edellinen sukupolvi opetteli englantia paitsi Kiekkoraamatun vuoksi, myös voidakseen lähettää kirjeitä NHL-seuroille: kohteliaita palautuskuorella varustettuja pyyntöjä seurasi yleensä muutaman kuukauden viiveellä pelaajaidolin kuva nimikirjoituksella.

Kun työehtoriita rampautti NHL:n syksyllä 1994, Wayne Gretzky All Stars saapui Suomeen pelaamaan näytöshöntsää. Se merkkitapaus oli jo henkisesti mahdollisimman kaukana 80-luvun meiningistä.

Mutta aikojen ohella muuttuivat tietysti Gretzky ja jääkiekkokin. 200 pisteen kausien sijaan legendaksi muuttuneelta konkarilta nähtiin "vain" piste per peli -tahdin peliä. Sädekehä himmeni, kun menestys ei kulkenut hänen mukanaan sen paremmin Los Angelesissa, St. Louisissa kuin New Yorkissakaan. Ennen vuosituhannen päätöstä loppui Gretzkyn ura. Siinä vaiheessa hän muistutti jo kuolevaista olentoa.

Hänen jälkeensä tuli luonnollisesti uusia supertähtiä, monella tapaa loistokkaampia, muttei kuitenkaan yhtään samanveroista. NHL-taivaan seuraavat idolit olivat monin tavoin läheisempiä seuraajilleen. Heidän edesottamuksensa olivat aina nähtävillä, niitä luukutettiin kiihtyvällä toisteisuudella ja jatkuvan seurannan myötä tähdistäkin tuli aiempaa arkisempia nuoria miehiä.

Uuden vuosituhannen tiedon valtateillä kaahatessa harva tähti edes kurottaa kohti myyttisyyden mittasuhteita – nyky-NHL:ssä ei yksikään. Bisnesurheilu on vesittänyt menestysjoukkueiden dynastiatkin menneisyyden kuriositeeteiksi. Entistä ankarammaksi huippu-urheiluksi rajoittuva pelikin pitää tähtiä aisoissa.

Ja lopulta huikeimpia huippuhetkiä seuraa uusi kohokohtien kavalkadi viimeistään seuraavana pelipäivänä. Ehkä jopa Wayne Gretzky olisi 2000-luvulla arkinen supersankari.

» Lähetä palautetta toimitukselle

Lue myös