Canucksin pakistossa riitti vaihtuvuutta runkosarjan aikana, kun Vancouverissa seurattiin puolustajien jatkuvaa liikennettä sairastuvalle.
Varsinkin vuodenvaihde oli Vancouverin kannalta synkkää aikaa, kun joukkue menetti tammikuussa kolme puolustajaa viidessä ottelussa. Lee Sweatt, Christian Ehrhoff ja Kevin Bieksa kärsivät kaikki erinäisistä vammoista ja myös Keith Ballard sai seurata joukkueensa otteita sivusta.
Andrew Alberts palasi kehiin vasta pudotuspelien aikoihin ja Sami Salo vietti suuren osan loppukesästä ja syksystä kuntoutuksessa. Canucks kykeni silti paikkaamaan puolustajavajettaan.
Vancouverin materiaalin leveys ei horjunut useammankaan puolustajan kaatuessa, vaan tarvittaessa Canucks pystyi luottamaan farmipelaajiinsa, jotka saivat samalla arvokasta NHL-kokemusta.
Puolustuksen piti olla Vancouverin vahvuus myös Stanley Cup -finaalissa. Vancouver sai vihdoin rivinsä kasaan ja Alain Vigneaultilla riitti valinnanvaraa, kun tuli aika valita kolme pakkiparia kokoonpanoon.
Takarivit pysyivätkin tiiviinä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, jotka Vancouver voitti pitäen avausottelussa Roberto Luongon maalin puhtaana ja päästäen toisessa kaksi osumaa. Yhdistettynä Luongon erinomaisiin otteisiin Canucksin alakerta oli hyvässä kuosissa.
Hamhuisista ensimmäinen menetys
Canucksin onni kuitenkin kääntyi finaalisarjan ensimmäisessä ottelussa, kun Dan Hamhuis loukkaantui taklatessaan Milan Lucicia ja joutui jättämään leikin käsken. Hamhuis ei palannut otteluun, eikä hän ollut Vancouverin kokoonpanossa myöskään sarjan toisessa tai kolmannessa ottelussa.
Hamhuisin kaltaisen kärkipuolustajan menetys satuttaisi jokaista joukkuetta, mutta yhden puolustajan loukkaantuminen ei vielä horjuttanut Vancouveria merkittävästi, sillä Vigneault'lla oli silti käytettävissään vielä kahdeksan taitavaa ja hyvin liikkuvaa puolustajaa.
Hamhuisin korvaajan Vigneault sai valita neljä miljoonaa dollaria tällä kaudella tienaavan Ballardin, luotettavana pakkina tunnetun Albertsin, ja nuoren Christopher Tanevin joukosta. Lopulta valinta osui Albertsiin, joka ehti jo aiemmin harjoitella pakkiparina Ehrhoffin rinnalla. Samalla Aaron Rome nostettiin Hamhuisin varsinaiselle pelipaikalle Kevin Bieksan rinnalle.
Canucksin ongelmat nousivat seuraavalle asteelle sarjan siirtyessä Bostoniin. 2-0 -johdon myötä Vancouver oli jo varmistanut pitävänsä kiinni kotiedustaan voittamalla molemmat kotiottelunsa, joten TD Gardenissa ainoana tavoitteena oli vähintään yksi ryöstövoitto.
Romea uhkaa pelikielto
Vancouverin ilta sai synkän käänteen jo avauserässä. Rome taklasi Bostonin Nathan Hortonia kovaa ja sai aikaisen suihkukomennuksen. Näin ollen Canucksin kohtaloksi jäi pelata kovatempoisessa vierasottelussa 55 minuutin ajan vain viidellä puolustajalla.
Ratkaisuna Canucks alkoi sekoittaa parejaan ja Vigneault kokeili kaikkia mahdollisia yhdistelmiä, ja Ehrhoff, Alberts, Bieksa, tehotilaston -4 maanantaina kirjauttanut Alexander Edler sekä toinen kahdesta tehotilastossa positiiviselle puolelle jääneestä Vancouver-pelaajasta, Sami Salo yrittivät löytää uutta kemiaa uusilla pareilla.
Canucksin viisikko sinnitteli vielä avauserän, mutta heti toisen erän alkuun tullut Boston-maali aloitti Vancouverin murtumisen. Pudotuspeleissä Boston on tehnyt avausmaalin yhdeksässä ottelussa ja hävinnyt niistä vain yhden, ja kun Bruins iski uudelleen neljä minuuttia myöhemmin, alkoi Canucksin peli olla jo pelattu.
Rome saattaa hyvinkin olla kokoonpanon ulkopuolella vähintään sarjan neljännessä ottelussa. NHL tutkii ensimmäisen erän taklauksen, eikä pelikielto ole kaukana, joskin Stanley Cup -finaaleissa kynnys pelikiellon langettamiselle on tavallista korkeampi.
Mikäli Hamhuis on edelleen toipilaana ja siten myös sivussa, alkavat Vancouverin aiemmat vaikeudet puolustusosastonsa loukkaantumisten kanssa kummitella uudelleen. Esimerkiksi Ballard ja Tanev ovat edelleen reservissä, joten määrällisesti mitattuna Canucksilla ei ole vielä hätää, mutta hyviä otteita finaalisarjassa esittäneet Hamhuis ja Rome ovat silti kalliita menetyksiä.
