Alussa tökki, lopussa ei
Colorado Avalanchen runkosarja voidaan jakaa kahteen osaan. Ensiksi oli alkukuukausien alisuorittamisen jakso, mikä kesti reilut puoli kautta. Tämä jakso sisälsi Patrick Royn haparointia maalinsuulla ja huhuja hänen eläkkeelle siirtymisestään, päävalmentaja Bob Hartleyn potkut, notkumista pudotuspeliviivan tuntumassa, luokattoman huonoa erikoistilannepelaamista, surkean kotisaldon, nöyryyttäviä tappiota liigan kynnysmattojoukkueille ja useita uutisia suunnitteilla olleista - mutta viime hetkellä peruuntuneista - pelaajakaupoista.
Kauden käännekohta ajoittui tammikuun puoliväliin kotipeleihin konferenssin huippujoukkueita Detroitia ja Dallasia vastaan. Ensin Avsit kärsivät Red Wingseille tappion ja neljä päivää myöhemmin pelasivat tasan Starseja vastaan, minkä jälkeen joukkueen saldo oli 49 pistettä 46 ottelussa, 17 voittoa, 19 tappiota (viisi jatkoajalla) ja kymmenen tasapeliä. Vaikka joukkue ei voittanutkaan kumpaakaan huippujoukkuetta, niin pelaajat antoivat optimistisia lausuntoja. ”Homma alkaa olla uomissaan. Vaikkei voitettukaan, niin kuitenkin pelattiin hyvin. Tästä tämä taitaa lähteä.”
Niinhän se lähtikin ja runkosarjan loppukuukausina esittäytyi toisenlainen joukkue. Jälkimmäistä vaihetta kuvastivat Tony Granaton johtama energinen ja kokematon valmentajatroikka, Patrick Royn huippuotteet, tehokas ylivoimapeli, lähes tappioton kotisaldo, ykkösketjun nousu pistepörssin kärkisijoille, pudotuspelipaikan varmistuminen varhaisessa vaiheessa ja onnistuneet pelaajakaupat. Kauden lopuissa 36 pelissä Avsit keräsivät 56 pistettä ja lopulta ylittivät sadan pisteen rajan viidellä pojolla. Joukkue saavutti organisaation tavoitteena olleen historiallisen yhdeksännen perättäisen divisioonavoiton, kun Vancouver Canucksit kompuroivat loppukauden peleissään. Myös yksilötasolla tuli menestystä, kun Peter Forsberg voitti pistepörssin ja Milan Hejduk maalipörssin.
Syvyys, kovuus, henki, kokemus
Jatkoajan kolumnisti Jouni kirjoitti huhtikuun ensimmäisessä jutussaan NHL:n pudotuspeleistä: ”Playoffseissa ratkaisevat joukkueominaisuudet tulevat olemaan joukkueen syvyys, yhteishenki, kokemus ja joukkuekovuus - en tarkoita tappeluja enkä rumaa pelaamista, vaan sitä, että joukkueessa on oltava pelaajia, jotka pystyvät pelaamaan kovissa fyysisissä playoffspeleissä ilta illan jälkeen.” Depth. Spirit. Experience. Toughness. Mitkä näistä ominaisuuksista ovat Avalanchen vahvuuksia - tai heikkouksia - pudotuspelisarjassa Minnesota Wildia vastaan?
Joukkueen hyökkäävät ketjut rakennetaan kahden huippusentterin, Joe Sakicin ja Peter Forsbergin, ympärille. Laidoille laitetaan Milan Hejduk, Alex Tanguay, Bates Battaglia ja jompi kumpi kaksikosta Steve Reinprecht - Dan Hinote. Tässä ryhmityksessä ei ole juurikaan ongelmaa, ehkä ainoana miinuksena voisi mainita seitsikon suhteellisen ”pehmeyden”. Mutta sen korvaavat monin verroin taito ja kokemus, sillä näistä pelaajista kaikilla muilla kuin Battaglialla on ainakin yksi Stanley Cup-sormus sormessaan. Ja Battagliallakin on näyttöä hyvästä pudotuspelipelaamisesta, olihan hän viime kaudella finaaleihin yltäneen Carolinan toiseksi paras pistemies playoffseissa.
Kahteen jälkimmäisen ketjuun kokemattomalle valmentajakaksikkolle Tony Granato - Rick Tocchet on tarjolla varsin sekalainen seurakunta. Varmimmin pelipaikassa on kiinni vapaana agenttina kesällä sainattu Serge Aubin, joka on tammikuun jälkeen pelannut kaikissa otteluissa ja kellottanut 10 - 15 minuutin jääaikoja. Neljästä muusta jäljellä olevasta paikasta kisaavat pudotuspelijyrät Eric Messier ja Mike Keane, nuoremmat ja kokemattomammat Riku Hahl ja Brian Willsie, tappelija Scott Parker ja Avalanche-fanien epäsuosiossa oleva sentteri Jeff Shantz.
Jokaisella näistä pelaajista on tarjota joukkueelle jotakin: Messierillä ja Keanella armoton asenne ja kokemus, Hahlilla nopeat jalat ja hyvä pelinäkemys puolustuspäässä ja Willsiellä nopea laukaus, Parkerilla iso koko ja kovat nyrkit ja Shantzilla nopeutta ja yli kuudensadan NHL-ottelun verran kokemusta. Ikävä kyllä jokaisella näistä pelaajista on myöskin selkeitä heikkouksia. Messier, Keane ja Parker ovat hitaita, Hahlilla ei ole syöttösilmää, Willsiellä eikä Shantzilla kovuutta eikä yhdelläkään näistä pelaajista ole pehmeitä käsiä tai luovuutta hyökkäyspäässä. Todennäköisesti hyökkäykset loput pelipaikat menevät Keanelle, Messierille, Hahlille ja Shantzille. Willsie antanee Keanelle välillä lepovuoron ja Parker pelaa vain siinä tapauksessa, kun vastustaja on yrittänyt edellisessä pelissä tietoisesti vahingoittaa jotakin Avalanchen tähtipelaajista.
Pudotuspeleissä tärkeitä kolmos- ja nelosketjun maaleja ei edellä luetellulta joukolta kannata odottaa, vaan toiveet kahden huippuketjun ulkopuolisista ekstramaaleista kannattaa kohdistaa Avalanchen puolustukseen. Rob Blake teki runkosarjassa 17 maalia, Adam Foote ja Derek Morris yksitoista kumpainenkin. Yksikään Avalanchen nykyisistä kolmos-nelosketjun miehistä ei tehnyt kymmentä maalia, vaan huippuna oli kuuden maalin mies Dan Hinote. Saman määrän osumia kuin Hinote teki pisteellisesti uransa parhaan kauden pelannut Greg de Vries. Itse asiassa joukkueen duunariketjujen paras pistemies Eric Messier teki saman verran pisteitä, neljätoista, kuin Avalanchen kuudesta vakiopakista huonoin, San Josesta kesken kauden siirtynyt, Bryan Marchment...
Minua ei kuitenkaan Avalanchen duunariketjuissa eniten huoleta hyökkäystehojen puute vaan koon ja vääntövoiman puute. Coloradon voittaessa viimeisimmän mestaruutensa joukkueen rouhijaryhmä muodostui Shjon Podeinin (6-2, 205), Chris Dingmanin (6-3, 210), Stephane Yellen (6-1, 190), Dave Reidin (6-1, 210) ja Ville Niemisen (5-11, 205) kaltaisista nurkkajyristä. Tämä viisikko väsytti vastustajan puolustajia vääntämällä nurkissa, laidoilla ja aloitusympyrässä, ajamalla maalin eteen ja pysymällä siellä ja viemällä kaikki taklaukset painavasti loppuun asti. Fyysisen elementin lisäksi tämä viisikko toi peliin hyökkäystehoja, sillä esimerkiksi konferenssin finaaleissa St. Louisia vastaan he keräsivät viidessä pelissä seitsemän pistettä. Sarjan neljästä voittomaalista Sakic teki kaksi ja kolmosketjun Podein ja Yelle kumpainenkin yhden.
Avalanchen kannalta on huolestuttavaa, että hyökkäyksen syvyyden lisäksi puolustus vastaa pitkälti joukkueen fyysisestä särmästä. Blake, Foote, Marchment, de Vries - kaikki neljä ovat fyysisiä pelaajia. Morris on keskikokoiseksi puolustajaksi varsin fyysinen, mutta puolustuksen ainoa eurooppalainen Martin Skoula pelaa tilanteissa useinmiten auttamattoman pehmeästi. Tietenkin on mahdollista, että Avalanchen grinderit yllättävät ja musertavat Wildin puolustuksen jatkuvalla pommituksella, mutta en löisi sellaisen vaihtoehdon puolesta senttiäkään vetoa. Parhaansa Aubin, Keane, Messier ja kumppanit tulevat varmasti tekemään, mutta otteluiden kääntäjiksi Avalanchen eduksi heistä ei ole.
Podeinin, Reidin ja syksyllä kaupatun Chris Druryn puuttuminen näkyy joukkuehengessä. Konkarit Reid ja Podein olivat molemmat arvostettuja pukukoppipelaajia ja Chris Druryä pidettiin Joe Sakicin seuraajana joukkueen kapteenina. Avalanchen tähtipelaajista Sakicia, Forsbergia ja Hejdukia pidetään enemmänkin on-ice kuin off-ice johtajina, joten ryhmän tsemppaaminen ennen jäälletuloa kuuluu muille pelaajille. Montrealin entinen kapteeni Mike Keane tiedetään johtajatyypiksi ja toisena tärkeänä hengenluojana pidetään Adam Footea. Myöskin nykyiset valmentajat, Granato ja Tocchet, tunnettiin peliaikoinaan äänekkäinä tsemppareina.
Pelaajien kokemuksen suhteen Coloradolla ei ole mitään huolta. Kauppojen takarajalla hankituista pelaajista sekä Battaglia että Marchment ovat pelanneet Stanley Cupin finaaleissa ja muista pelaajista ainoastaan Derek Morrisille pudotuspelien ilmapiiri on uusi asia. Pelaajien enemmistöllä Stanley Cup-pokaali on ollut vierailulla yhden päivän, joillakin kahdesti ja parilla ex-Canadiensilla useammankin kerran.
Tähtiä, mutta vain yksi kiintotähti
Vaikka Peter Forsberg veikin helmikuun kuukauden pelaaja-palkinnon Patrick Royn nenän edestä, niin ei ole epäselvyyttä kuka on joukkueen tärkein pelaaja. Colorado Avalanche menee pudotuspeleissä tasan niin pitkälle kun Patrick Roy pystyy heidät viemään. Viime vuoden playoffsit ja tämän kauden alkupuolisko olivat erinomainen esimerkki siitä miten riippuvainen Avs-miehistö on Patrick Roysta. Vaikka joukkueen pakisto on aivan liigan huippua ja hyökkääjissä pari aitoa supertähteä, niin joukkueen selkäranka murenee heti kun Patrick alkaa haparoida torjunnoissaan. Kakkosvahti David Aebischer ei pelaa playoffseissa minuuttiakaan, jollei Roy loukkaannu todella vakavasti. Eikä sveitsiläinen pelaa välttämättä vaikka Roy loukkaannuttuisikin, sillä Aebischerin sijaan paikkaajaksi voidaan kutsua erinomaista kautta AHL:ssä pelaava Philippe Sauve.
Kiinnostavin taistelupari?
Minnesota Wildin ja Colorado Avalanchen välisessä sarjassa on joitakin mielenkiintoisia taistelupareja. Maalissa Roy vs. Minnesota tuplakaksikko Roloson - Fernandez, joka on alunperin Coloradon varauksia. Liigan huippuylivoima vs. liigan huippualivoima. Avalanchen tähdet - vs. Minnesotan joukkuepelaaminen. Kokematon Granato vs. kaiken kokenut Lemaire. Scott Parker vs. Matt Johnson - kumpi saa sarjan aikana kuntopyörän mittariin enemmän maileja?
Itseäni kiinnostavin taistelupari on Burnaby boy vs. Burnaby boy eli Joe Sakic vs. Cliff Ronning. Vaikka he tekivät junioriliigassa mahtavaa jälkeä, niin siltikin heidän NHL-sopivuuttaan epäiltiin. Liian pieniä. Liian heiveröisiä. Mutta lyhyydestään ja keveydestään huolimatta kumpikin voitti fyysisimmän junnuliigan WHL:n pistepörssin. Ja valittiin WHL:n tärkeimmäksi pelaajaksi - Ronning vuonna 1985 ja Sakic kolme vuotta myöhemmin. Sekä vuonna 1965 syntynyt Ronning että neljä vuotta nuorempi Sakic ovat tehneet NHL:ssä kunnoitettavan uran. Molemmilla on pelattuna yli 1000 peliä, tehtynä yli 900 pistettä ja he ovat parhaita todisteita siitä että, kun pelaaja on tarpeeksi taitava ja älykäs, niin hänen ei menestyäkseen tarvitse olla Eric Lindrosin kokoinen - ei edes Esa Pirneksen.
Sarjan lopputulos
Avalanchella on mieletön materiaalietu. Ainoa osa-alue, jolla Wildilla on etu, on valmennus. Mutta vuoden valmentaja tittelin ansaitseva Jacques Lemairekaan ei pysty mitätöimään näin suurta tasoeroa. Wild voittaa toisen kotipeleistään jatkoajalla, mutta muissa otteluissa kyyti on kylmää.
Minnesotalla alussa kulki mainiosti, lopussa ei niin hyvin
Minnesotan tie playoffseihin oli hieman käänteinen Coloradoon nähden. Kun kautta oli pelattu neljäsosa, oli Minnesota yksi liigan kärkijoukkueista. Monet ammattilaiset osasivat odottaa Minnesotalta edelliskautta parempaa suoritusta, mutta alkukauden menestys oli oikeastaan kaikille yllätys. Monet odottivat että Wild hyytyy kalkkiviivoilla, kuten viime kauden komeetta Calgary, mutta kauden edetessä Wild pystyi ylläpitämään tarvittavan hyvää kuntoa. Playoffs-paikka oli varma jo hyvissä ajoin ennen 82. ottelua.
Lokakuun yksitoista ottelua Wild veti läpi suorastaan pöyristyttävän tehokkaasti. Koko kuun aikana joukkue hävisi vain kerran, Detroitille 5-3. Tasapelit pelattiin Coloradoa ja St.Louisia vastaan ja jatkoajalla voittoja kerättiin kolme. Calgary, Colorado ja San Jose eivät kestäneet täyttä 65 minuuttia Minnesotan kyydissä. Mikä oli poikkeuksellista viime kausiin nähden oli se, että Wild teki maaleja ja vieläpä kohtalaisen hyvin. Aikaisempina kausina oli tuttua että Wild voitti tehden itse kaksi maalia, nyt maaleja tehtiin selkeästi enemmän.
Marraskuussa joukkue alkoi hieman hyytymään. Ei kuitenkaan pahasti, mutta suurin vauhti oli jo näytetty. Silmiinpistävää alkoi olla maalien vähyys. Vähyys nimenomaan tappiopeleissä. Jos Wild siirtyi johtoon, se sen onnistui pitämään. Jos vastustaja siirtyi johtoon, ei Wild päässyt helpolla tasoihin tai voittoon asti. Joulukuu jatkui samankaltaisena, saldo pysyi hieman voitollisena mutta nyt alkoivat muut joukkueet tavoittaa yllätysjoukkuetta. Vuodenvaihteessa saldo oli 20 voittoa, 8 tasuria tai jatkoaikatappiota ja 11 tappiota. Wild pystyi voittamaan useasti mm. Detroitin, Vancouverin ja Coloradon, mutta pistemenetykset heikkoja Nashvillea ja Calgarya vastaan eivät olleet kaivattuja.
Tammikuussa joukkue pelasi pitkän kotiputken, mutta kotipelit eivät sujuneet ja joukkue alkoi menettää asemiaan ja hätäisimmät alkoivat jo povata Wildille jälleen kesälomaa runkosarjan jälkeen. Tammikuu oli ainoa tappiollinen kuukausi Minnesotalle tällä kaudella. Ellei kolmea huhtikuun peliä oteta huomioon. Helmikuu ja maaliskuu toivat Wildille paljon kaivattua myötätuulta purjeisiin. Wild kaatoi kahdesti mm. Philadelphian. Loppukausi pelattiin yli 50% voittoprosentilla ja heikompia joukkueita vastaan kärsityt lastentaudit alkoivat olla historiaa. Loppujen lopuksi Wild keräsi kolmannella kaudellaan 42 voittoa, eli tasan puolet kauden otteluista päättyi vihreiden miesten voittoon. Wild on kolmas kolmannella kaudella playoffseihin päässyt joukkue. Edelliset kaksi, San Jose ja Florida menestyivät hyvin. San Jose pudotti Calgaryn ja Detroitin ja eteni Torontoa vastaan 7. peliin asti. Florida vielä pidemmälle eli finaaliin asti.
Maalivahdit ja muut miehet
Wild on peluuttanut kahta maalivahtia hyvin tasaisesti tällä kaudella. Viime kaudella selkeä ykkönen oli Manny Fernandez. Tällä kaudella Manny ei onnistunut kuitenkaan ylläpitämään samanlaista tahtia kuin viime kaudella, mutta ei hätää. Dwayne Roloson maalille ja taas alkoi tapahtua. Roloson pelasi lähes maagisen kauden, Fernandez paransi pienen kilpailutilanteen mukana. Kun tätä kirjoitetaan, ei vielä ole tiedossa kumpi maalivahdeista aloittaa playoffseissa - Fernandez vai Roloson. Toisaalta, olipa maalissa kumpi tahansa, ei Minnesotan akilleen kantapää pitäisi täältä löytyä. Tilastojenkin valossa kumpainenkin on käypä veskari. Toisaalta vastassa on Patrick Roy. Kumpikaan ei hyvänäkään päivänä ole Royn tasoinen veräjänvartija. Maalivahtien vertailussa Royn pitää tupeksia pahoin tai loukkaantua jos Wild meinaa maalivahtipelillä hoitaa ottelusarjan kotiin. Roloson on ollut playoffseissa vain kerran, siloinkin Buffalon vuosinaan ja roolina pyyhe hartioilla vaihtopenkillä, Hasek kaukalossa. Fernandez on käynyt kahdesti yhden ottelun mittaisella playoffs visiitillä Dallasissa mutta kokemus yleensäkin playoffs-kiekosta on farmisarjojen maalinsuulta. Kokemus maalivahdeilla siis lähes täysi nolla.
Viime kaudella kaksikko Gaborik-Brunette oli joukkueelle lähes kaikki kaikessa. Ja sen huomasi. Jos tutkapari ei onnistunut, ei myöskään joukkue menestynyt. Tällä kaudella pari pientä mutta merkittävää pelaajasiirtoa ovat tuoneet joukkueelle enemmän leveyttä hyökkäyspäähän ja kaksikko Gaborik-Brunette ovat pelanneet paljon eri ketjuissa. Viime kesän varaus ja Kanadan junnu-MM joukkueesta tuttu Pierre-Marc Bouchard on ottanut itselleen roolia hyökkäyskentällisistä ja Cliff Ronning on pelannut paljon laiturina kakkos- ja kolmoskentässä. Monesti ykkösessä Gaborikin kanssa on nähty juuri taitava Bouchard ja pörrääjä Pascal Dupuis. Kakkosessa pelannut usein Brunette ja Latvian Sergei Zholtok, toisessa laidassa usein juuri Ronning. Valmentaja Demers tosin usein sekoitti hyökkäyspelissä kentällisiään. Miksi? Sitäpä ei tunnu tietävän kukaan muu kuin ”Mr Suokiekko” Lemaire itse. Joukkue ei kauden aikana kärsinyt kuin kahdesta isosta loukkaantumisesta hyökkäyspäässä. Viime kaudella maaleitta Ottawassa pelannut Bill Muckalt teki kauden alussa 5 maalia 7 pelissä kunnes loukkaantuminen lopetti miehen kauden, saattaa kuitenkin olla että mies vielä nähdään kaukalossa. Darby Hendrickson pelasi kauden aikana vain 28 ottelua mutta mies on palannut rinkiin ja onkin iso osa joukkuetta tulevissa playoffseissa. Loukkaantumisten osalta ei Wildillä ole suuriakaan huolia.
Kun Coloradoa vastaan lähdetään tahkoamaan niin huomio kiinnittyy hyvinkin nopeasti Minnesotan varsin pienehköön ja pehmeään hyökkääjäporukkaan. Kahteen hyökkäävään kentälliseen ei ole löydetty power-hyökkääjiä vaan kaikki pelaajat ovat enemmänkin puhtaita taitopelaajia. Joukkueen kookkain hyökkääjä on Matt Johnson joka on kauniisti sanottuna kädetön ja jalaton. Neloskentässä mies menettelee mutta pelaaviin kentällisiin hänellä ei ole asiaa. Johnson on tunnetusti erittäin jäähyaltis joten ihme ei ole jos M.J. seuraa pelit pressiboksista. Ronning ja Bouchard ovat puhtaita taitopelaajia ja kooltaan NHL:n pienimpiä pelaajia. Brunette on kohtalaisen raamikas pelaaja mutta myös hänen parhaat avut ovat kiekko lavassa hyökkäyspäässä. Keskikoon pelaajia löytyy runsaasti mutta vain harvalla on halua ja kykyä taistella maalinedustalla tai laidoissa Coloradon kovia pakkeja vastaan. Ainoaksi grinderiksi voidaan luetella vähäiseen rooliin tyytynyt Jeremy Stevenson. Pascal Dupuis pystyy olemaan piikkinä vastustajan lihassa, mutta 90 kiloa on Coloradon maalin edustalla kevyttä tavaraa.
Pienuus tulee olemaan suuri ongelma Minnesotalle tasakentällisin pelatessa. Mutta Wild perustaakin pelinsä… kappas vaan, puolustukseen ja vastahyökkäyksiin. Wild jaksaa turhauttaa vastustajansa hyökkäyspelin ja iskee kun vastustaja on heikoimmillaan. Coloradon tuleekin varoa, varsinkin puolustajien, liiallista hyökkäystä. Jos pakit nousevat liian hanakasti hyökkäämään niin Wild iskee vastaan. Myös kiekonmenetykset keskialueella onnistutaan nopeasti kääntämään vastahyökkäyksiksi. Kontrolloituja hyökkäyksiä Wild harvemmin harrastaa. Varsinkin Coloradon kohtalaisen mobiilia ja fyysistä pakistoa vastaan yritykset päättynevät usein ennen kuin kiekkoa saadaan lauottua maalille.
Ylivoima ja alivoima
Wild on vaarallinen ylivoimalla. Vaikka joukkue ei menestynytkään ylivoimalla lähellekään sillä tasolla mihin viime kaudella päästiin, Wild osaa ylivoimalla laittaa kiekkoa reppuun. Brunette teki lähes kaikki maalinsa runkosarjassa juuri ylivoimalla, Gaborik toimi usein pelintekijänä ja nakuttikin mukavat saldot. Myös pieni ja erittäin juonikas Bouchard osoitti vaarallisuutensa kun kentällä on enemmän tilaa. Wild sai rakennettua kaksi hyvin toimivaa ylivoimakentällistä. em. kolmikon lisäksi Ronning, Zholtok ja Dupuis tekivät mukavat merkinnät tilastoihin. Sen sijaan ylivoimissa suurimmat ongelmat olivat viivamiesten paikalla. Pakit eivät onnistuneet tukemaan ylivoimilla hyökkääjien maalintekoa. Toisaalta hyökkääjät eivät saaneet, juuri koon puutteen takia rakentamaan maskia maalivahdeille. Siniviivalta enää harvemmin nykymaalivahteja yllätetään. Filip Kuba onnistui roolissaan mukavasti, hänen jälkeen ei viivalta ratkaisijoita löytynyt. Slovakian kokenut tykki Lubomir Sekeras ei ole onnistunut yhtä hyvin kuin viime kaudella. Alkaako miehellä jo ikä painamaan vai puuduttaako NHL:n pitkä kausi konkaria?
Alivoimassa Minnesota on ehkä parempi kuin ylivoimassa. Joukkueella on paljon hyviä puolustavia hyökkääjiä ja alivoimalle löytyy hyviä luistelijoita ja peräänantamattomia taistelijoita. Darby Hendrickson, Wes Walz ja Jim Dowd ovat usein sentteristä alivoimalla kentällä, laitureista usein jäällä ovat Antti Laaksonen, Richard Park ja Pascal Dupuis. Myös Gaborik on alivoimalla käyttökelpoinen pelaaja. Alivoimalla kahdesti maalin tekivät Laaksonen, Park ja puolustaja Filip Kuba. Myös alivoimalla joukkuetta vaivaa koon puute. Maalinedustalta ei löydy riittävän ronskeja pakkeja siirtämään vastustajan maskimiestä pois maalivahdin edestä. Brad Bombardir onkin joukkueen ehkä tärkein alivoimapelaaja. Hän on tarpeeksi riski ja taitava eliminoimaan miehiä maalin edestä sekä tarpeeksi nopea ja iso ehtiäkseen ensin irtokiekkoihin. Brad Brown ja Willie Mitchell ovat kykeneviä siirtämään miehiä, mutta varsinkin Brownin liike on varsin verkkaista ja pelityyli jäähyaltista. Muut pakit ovat hieman pehmeitä tai pieniä siivotakseen maalinedustaa ja luutiakseen reboundit väljemmille vesille. Jason Marshall on pelannut paljon laiturina. Minnesotan onneksi Coloradolla ei ole varsinaisia powerhyökkääjiä tekemään kaaosta maalin eteen, mutta taitoa Coloradolta löytyy sitäkin enemmän. Minnesotalle sopii paremmin kiekon siirtelyyn perustuva ylivoimapeli vastaan, mutta Coloradon taito on joukkueelle liikaa. Coloradon tulee kuitenkin olla varovainen laukausten kanssa sillä Wildin pelaajat eivät pelkää heittäytyä kiekkojen eteen. Alivoima tuleekin olemaan Wildille aikamoista asemasotaa. Coloradon pakkien kannattaa pysyä aika visusti viivan tuntumassa, sillä kiekonmenetyksen sattuessa Wild lähettää heti yhden miehen hakemaan läpiajoa. Wild pelaa myös alivoimalla aika liikkuvalla neliöllä. Kiekko tulee pitää liikkeessä ja syöttöpaikat tulee löytää heti, muuten ylivoima saadaan tukahdutettua.
Miten käy?
Wildin pelaajisto on playoffseissa erittäin kokematon. Coloradolla on lyödä pöytään ehkä yhtä monta Cup-voittajaa kuin Wildillä pelaajia jotka ovat playoffseissa pelanneet. Wild pystyy hurmoksen päälle saatuaan sulkemaan vastustajat tehokkaasti ja Wild olikin liigan paras joukkue johtoaseman suojelussa. Mikäli Wild saa tehtyä avausmaalin, se voi voittaa ottelun. Mikäli Colorado tekee pari maalia heti ottelun alkuun niin Wild tulee olemaan suurissa ongelmissa. Joukkueen tulee luottaa ylivoimapeliin ja toivoa että Colorado tekee muutaman virheen. Itse tilanteita rakentamalla Wild tuskin maaleja saa aikaan. Oletus onkin että Wild pelaa maksimissaan viisi peliä playoffseissa. Toisaalta… jos Wild pystyy sulkemaan Coloradon, mihin en usko, onnistumiset voivat ruokkia itseään. Maali-iloitteluja ei varmasti tulla näkemään.