Nuoret leijonat pelaa tiistaina finaalissa kullankiilto silmissään. Maanantaina joukkue kohtasi tähän mennessä parhaan vastustajansa, mutta niin vain sieltäkin onnistui Suomi kairaamaan voiton − tällä kertaa maltillisemmilla luvuilla.

Kuinka monta hyvin rakenneltua hyökkäystä Ruotsilla oli välierän viimeisessä erässä?

Kyseessä oli erittäin korkealaatuinen jääkiekko-ottelu. Voitto ei ratkennut ruotsalaisten ennen peliä, pelin aikana, ja varmasti ottelun jälkeenkin kritisoimaan tuomarilinjaan, vaan siihen, että Suomi oli jälleen kiekollisesti paremmin onnistunut joukkue.

Kuinka monta hyvin rakenneltua hyökkäystä Ruotsilla oli välierän viimeisessä erässä?

Tai muotoillaan toisin: montako kunnon tilannetta Ruotsi sai takaa-ajossaan aikaiseksi?

Kokonaisuutena Ruotsin puolustamiselle ja kiekottomalle pelille täytyy nostaa hattua tässä pelissä ja tässä turnauksessa. Aktiivinen vuorotteleva karvaus ja jatkuva paine koko kaukalon alueella oli piikki lihassa myös Suomelle − mutta vain tovin, sillä kiekollisena fiksu Suomi antoi kiekon tehdä enemmän töitä.

Suomi puolusti upeasti kiekon kanssa ja sitä ilman, mutta oli sen päälle kiekon kanssa fiksumpi.

Ei se yksilöistä jäänyt Ruotsilla kiinni. Jestas sentään, Andreas Englund. Tämä jätti väänsi yhdellä kädellä suomalaisia pois kiekosta. Huikeaa taistelua.

Ruotsi sai jopa pakotettua Suomea luopumaan kiekosta useammin kuin yksikään joukkue tässä turnauksessa. Sekään ei silti riittänyt.

Ja mitä pidemmälle ottelu meni, sitä enemmän Ruotsin bensakanisteri alkoi hiipua. Tuli kiekonmenetyksiä, tuli jäähyjä. Ruotsille meni sormi suuhun keskialueen lähestyessä.

Roope Hintzin ketju sekä muun muassa Kasperi Kapanen paransivat jälleen pelaamistaan. Maalien ohella pitää kehua sitä, että pitkät hyökkäykset ja päätypelit toivat jokaisen sekunnin Suomen pussiin.

Okei. En minäkään täysin ymmärtänyt sitä Adrian Kempen jäähyä. Olennaista on kuitenkin se, että Suomi meni finaaliin ihan muun kuin vihellysten takia.

Ainahan sitä voi tietysti syyttää tuomareita tappiosta!