Leijonia pidettiin avausottelussaan selvänä ennakkosuosikkina. Sitä se ei oikeastaan ollut, sillä myös viime vuosien MM-historia kertoo Yhdysvaltoja vastaan pelatuiden otteluiden tasaisuudesta. Jenkkien akatemiatyö tuottaa tulosta.
Lisäksi Leijonien puolustus teki karkeita virheitä. Pekka Rinnekään ei ollut parhaimmillaan. Ja kyllä, olisi pitänyt laukoa enemmän.
Entäpä, kun näitä asioita parannetaan seuraavaan otteluun?
Kun hyökkäyskolmikot eivät pelaa itseään ulos puolustustehtävistä, vaan huolehtivat myös puolustuksen tukemisesta á la unelmavävy Jere Lehtinen.
Kun Jussi Jokinen tinttaakin läpiajoistaan kiekot häkkiin.
Kun lähes satakiloinen Joonas Kemppainen ryysää ehdotuksensa mukaisesti täysillä maalille hakkaamaan irtokiekkoja sisään.
Kun Petri Kontiola löytää Juhamatti Aaltosen ylivoimalla B-pisteen kaarelta, ja kansantaiteilija iskee suoraan syötöstä kiekon häkkiin. Tai vaikka kahdesti.
Kun Rinne kotiutuu joukkueeseen ja löytää hyvän rytmin, häneltä voi odottaa kisojen edetessä jälleen vakuuttavia torjuntoja. Eikä Rinne perjantainakaan huono ollut. Jenkkien nopeat, pohjoisamerikkalaisille tyypilliset vastaiskut olivat tiedossa, mutta ehkä ne silti hieman yllättivät Leijonien raskasjalkaisemmat puolustajat.
Suurimmat riskit liittyvät pakkipariin Tuukka Mäntylä-Jyrki Jokipakka. En olisi yllättynyt, vaikka siihenkin tulisi muutos seuraavaan otteluun.
Muilta osin homma on täysin aikataulussa. Saa kirjoittaa ylös: myös jenkeillä on vahva joukkue.