Joukkueen kannattajien juttuja kuunnellessa tuntuu usein siltä, että Tapparan sähellykset kentällä ovat yksinomaan valmentajan peluutuksen seurausta. Ennen peliä ja sen aikana erilaisia valintoja ovat kuitenkin tekemässä lähestulkoon kaikki joukkueen jäsenet ja moni sen ulkopuolinenkin taho.
Joukkueen kasaaminen
Tärkeisiin valintoihin kuuluvat ilman muuta joukkueen kokoamiseen ja pelaajahankintojen tekemiseen liittyvät kysymykset. Nämä valinnat toki tehdään yhteistyössä valmentajien kanssa, mutta asiaan vaikuttavat myös monet muut tekijät - kuten raha, se ketä on saatavissa ja niin edelleen. Tälläkin osastolla on kritiikkiä Tapparan suuntaan tullut. Alkukaudesta aihetta piisasi, kun Descoteaux floppasi eikä try-outilla ollut Gyorikaan saanut mitään aikaan. Viime aikoina fanien hampaissa on ollut se, että hyvin esiintynyt Tambijevs sai lähteä, ja "kehäraakkipappa" Stapleton palkattiin joukkueeseen. Samalla juniorien peliaika on ajoittain ollut melko vähissä alkukauteen verrattuna, vaikka peliesitykset ovat olleetkin vähintäänkin kelvollisia.
Tambijevsin lähdön tarkempia syitä ei joukkueen sisältä ole suostuttu kommentoimaan. On kuitenkin selvää, että kyse ei ollut suoranaisesti pelillisistä asioista - mieshän nakutti pisteitä aika kiitettävään tahtiin. Vallitseva teoria onkin se, että miestä ajoittain vaivanneet nivusvaivat tekivät hänestä "epävarman kortin" kevättä ajatellen.
Jos Tambijevsin lähdön kummastelu onkin ymmärrettävää, niin allekirjoittanut ei jaksa ymmärtää Stapletonin hankinnan tyrmääjiä. Kerrankin Tappara todella hankki valmiin nimimiehen, eikä kunnossakaan näytä suurempaa vikaa olevan. Ne muutamat pelit, joissa Stapleton on ehtinyt esiintyä, ovat osoittaneet että miehestä on edelleen ratkaisijaksi liigajäillä.
Junioreiden kanssa on Tapparassa tehty tänä vuonna hyvää työtä, ja rohkea peluutus on tuonut leveyttä etenkin hyökkäyspäähän. Koskinen, Nurmi, Pyymäki ja Kontiola ovat kaikki osoittaneet, että heidät uskaltaa heittää liigassa jäälle. Etenkin Kontiolan peli on kehittynyt suurin harppauksin, ja on osittain Tapparan vahvan sentteritilanteen "syytä" ettei mies ole viime aikoina usein näyttöpaikkoja saanut. Puolustuksessa Mäntymaa on ajoittain esittänyt hyviä otteita, ja piakkoin nähtäneen fanien pitkään peräänkuuluttaman Anssi Salmelankin liigadebyytti.
Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä näyttää siltä, että valmennuksen käsissä on kevättä ajatellen melko hyvät palikat. Huteja on tullut, mutta niin on tullut osumiakin, ja moni isompaan rooliin noussut viime vuoden rivipelaaja on pystynyt vastaamaan haasteeseen. Vanhojen runkopelaajien potentiaali pudotuspelejä ajatellen on nähty monena keväänä. Suurempia ongelmia tuntuisi olevan siinä, mihin järjestykseen nämä palikat laitetaan, ja miten niistä saadaan kaikki irti.
"Yksilöiden valinnat tietyissä hetkissä"
Päävalmentaja Mika Saarisen suusta kuulee usein, että nykyjääkiekossa ratkaisevia ovat yksilöiden pelinlukuvalinnat. "Hyvä viisikkopeli koostuu viiden pelaajan hyvistä suorituksista" on hyvin saarismaista puhetta.
Viime aikoina etenkin ylivoimapeli on ollut Tapparalle yhtä tuskaa. Vastustaja saa usein parempia maalintekopaikkoja, ja jos Tappara maalin ylivoimalla saa, ei se yleensä näytä minkään suunnitelmallisen kuvion tuotokselta. Kuitenkin luulisi, että juuri erikoistilannepelaamiseen valmennuksen vaikutus olisi erityisen suuri. Meneekö Saarinen siis pelaajien selän taakse puhuessaan yksilöiden heikoista valinnoista pelitilanteissa?
Mielestäni ei mene - ainakaan tietyiltä osin. Saarisen puheissa on oikeasti perää. Valmentaja päättää kyllä esimerkiksi siitä, millaista ylivoimaa joukkue suurin piirtein pyrkii pelaamaan, mutta valmentaja ei ole antamassa yksittäistä huonoa syöttöä. Valmennus antaa työkalut, mutta pelaajat käyttävät niitä. Tuskinpa valmentaja on käskenyt pakkeja tekemään sellaisia pelinlukuvirheitä, jotka esimerkiksi lauantain paikallispelissä johtivat kahteen peräkkäiseen Ilveksen 2-1-hyökkäykseen. Luonnollisesti yksi tapa pelata on alttiimpi yksilöiden virheille kuin toinen, ja Mika Saarisen suosima pelitapa edellyttää kiistatta sitä, että jokainen hoitaa hommansa. Ehkä enemmän kuin esimerkiksi Rautakorven Tapparan puolustussysteemi.
Lauantain paikallispelistä saadaan myös erinomainen esimerkki siitä, mitä yksilöiden valinnat ylivoimalla merkitsevät. Tappara pääsi tuossa pelissä pelaamaan tasan 28 sekuntia ylivoimaa. Sitä meni pelaamaan "pappaketju" Ojasen johdolla, ja aluksi näytti hyvältä: tilanne saatiin rauhoitettua alueelle, ja kiekko Varikselle oikeaan laitaan (ks. kuvio 1, vas. ylhäällä).
Nyt työkalut oli annettu yhden pelaajan käsiin, ja hänellä todella oli monta vaihtoehtoa (oik. ylhäällä). Hän olisi voinut ainakin (1.) syöttää eteenpäin, (2.) neliön keskelle tai (3.) viivaan, tai lähteä omalla liikkeellään hämmentämään tilannetta (esim. 4. tai 5.). Kaikista vaihtoehdoista joita tarjolla oli, hän valitsi ehkä kaikkein suurimman riskin eli syötön viivaan, vaikkei syöttölinja ollut kunnolla vapaa (tämä johtui toki osin myös pakin sijoittumisesta). Seurauksena oli, että Ilves katkaisi syötön ja pääsi 2-1-hyökkäykseen (alin kuvio), jonka päätteeksi Tappara sai jäähyn ja ylivoima loppui siihen.
Juuri tätä Saarinen lienee tarkoittanut todetessaan ylivoimasta, että siinä haetaan usein se Tapparalle kaikkein vaarallisin vaihtoehto. Kiistatta tässä tilanteessa - joka on vain yksi esimerkki lukuisista vastaavista - nimenomaan yksilö tekee väärän pelivalinnan. Valmentaja voi vaikuttaa siihen, mitä vaihtoehtoja on tarjolla, mutta ei ainakaan suoraan siihen, mitä yksittäinen pelaaja paineen alla valitsee.
On totta, että valmennus vaikuttaa siihen ilmapiiriin, jossa valintoja tehdään. Tapparan ylivoimapeliä leimaa hirvittävä mailan puristaminen ja "apina selässä" pelaaminen, ja on toki mahdollista, että valmennuksen toimilla on tähän osuutensa. Tuntuisi kuitenkin siltä, että enemmän on kyse epäonnistumisten kierteestä. Taustalla on varmasti myös se, että ylivoimatilaisuuksia tulee Tapparalle vähän, jolloin paine onnistua kasvaa. Valmentajat eivät esimerkiksi ole viltittäneet pelaajia ylivoimasta kovin herkästi - pikemminkin kritiikkiä on tullut siitä, että samoille miehille annetaan ylivoimavastuuta jääräpäisesti, vaikkei tulosta synny.
Tuomareiden valinnat - Tapparan alivoimatase
Toinen asia, mihin valmennus ei suoraan voi vaikuttaa, ovat päätuomarien valinnat. Tapparan jäähytase (ylivoimat miinus alivoimat) on liki 80 jäähyn verran pakkasen puolella, mikä on yli 50 pykälää enemmän miinuksella kuin seuraavalla joukkueella Pelicansilla, ja noin 110 pykälää kärjen jäljessä. Toisin sanoen Tapparan ero Pelicansiin on samaa luokkaa kuin se marginaali, jonka sisään kaikki muut 12 liigajoukkuetta mahtuvat. (Kiitän tästä valaisevasta laskelmasta, joka löytyy täältä, Tapparan keskustelupalstan nimimerkkiä axe).
Luonnollisesti joukkue vaikuttaa itse siihen, missä määrin jäähyjä sille ja vastustajalle vihelletään. Toisten pelityyli pakottaa rikkomaan enemmän kuin toisten, joku kaatuu herkemmin kuin joku toinen ja niin edelleen. Edellä esitetyt luvut ovat kuitenkin niin karuja, että selitys ei yksinkertaisesti voi löytyä pelkästään Tapparan pelityylistä, vaikka kuinka olisitte sitä mieltä että se perustuu "kahvaamiseen." Ero kun on niin huima myös muihin tästä synnistä syytettyihin ryhmiin, samoin kuin liigajumboonkin, jonka luulisi joutuneen rikkomaan peleissään aika lailla.
Tosiasia lienee, että Tappara kärsii tässä kohtaa melko paljon maineestaan "kahvakiekkojoukkueena" ja "jääkiekon tappajana". Mielenkiintoista on, että ero näkyy erityisesti vastustajan saamien jäähyjen määrässä, vaikka Tappara eniten alivoimia liigassa kärsinyt onkin. Esimerkiksi JYP on saanut vain noin 20 jäähyä vähemmän kuin Tappara, mutta vastaavasti JYPin vastustajille on vihelletty peräti yli 50 jäähyä enemmän kuin Tapparan vastustajille.
Tämä tekee tilanteen vaikeaksi, kun ryhdytään jäähyistä valittamaan. Usein on nimittäin niin, että Tapparan jäähyistä suurin osa on kylläkin perusteltuja ainakin jonkinlaisen tuomarilinjan mukaan. Sen sijaan on huomattavasti vaikeampi alkaa osoitella sormella niitä viheltämättä jättämisiä, joita jatkuvasti tulee. Monissa otteluissa Tapparalla ja sen vastustajalla tuntuu olevan täysin eri säännöt.
On sitten eri asia, miten paljon tämä on Tapparan otteluiden lopputuloksiin tai joukkueen asemaan sarjataulukossa vaikuttanut. Tuskin kovinkaan paljon, sillä Tapparallahan on tunnetusti liigan paras alivoima ja heikoin ylivoima. Loistava alivoima- ja maalivahtipeli onkin suurin tekijä sen takana, että Tappara niinkin ylhäällä sarjataulukossa keikkuu.
Ylivoiman suhteen voi jokainen todeta oman makunsa mukaan, että "sitä on turha murehtia". Viimeksi Ilves-ottelun jälkeen päävalmentaja Saarinen totesi, että ylivoiman toimivuutta on turha murehtia, kun sitä ei saada otteluissa pelata. Toisaalta asia on niinkin päin, että vastustajan vähäisiä alivoimaminuutteja on turha murehtia niin kauan kuin ylivoima on umpisurkeaa.
Kyllä se valmennuskin valintoja tekee
Kaikesta yllä sanotusta huolimatta on selvää, että valmennuksellakin on lusikkansa sopassa, kun jokin asia menee niin pahasti takalukkoon kuin Tapparan ylivoimapeli - ja ajoittain hyökkäyspeli muutenkin - on mennyt. Millaisia valintoja valmennus sitten tekee?
Pelitapa
Ensimmäisenä tulee mieleen se koko kauden toitotettu pelitapa. Kyllä myös sillä, miten halutaan pelata, täytyy olla jotakin osuutta esimerkiksi siihen, miten hitaasti Tapparan hyökkäykset omasta päästä lähtevät. Pakit odottelevat maalin takana, että hyökkääjä tulee hakemaan kiekon sieltä ja jättämään sen takaisin, jotta voisivat sitten syötellä muutamaan otteeseen poikittain omalla alueella.
Kiekon tuonti alueelle on usein tuskallista katsottavaa: yksi pelaaja lähtee tuomaan kiekkoa, eikä kerta kaikkiaan löydä syöttöpaikkoja, ja päätyy lopulta sohimaan kiekon eteenpäin - parhaassa tapauksessa aina päätyyn asti. Sinne sitten toiset seisovilta jaloilta lähtevät "perään". Erityisen korostunutta tämä on juuri ylivoimalla, kun mailaa puristetaan eivätkä helpotkaan syötöt onnistu.
Toisaalta pelitavasta on hieman vaikea mennä antamaan mitään arviota kovin syvällä rintaäänellä, sillä ajoittain se myös toimii. Tällä kaudella ei kovin usein ole sitä ihmettä nähty, että peli olisi pysynyt hienosti hanskassa täydet 60 minuuttia, mutta pitkiä jaksoja on selvästi onnistuttu pelaamaan juuri siten kuin halutaankin. On myönnettävä, että silloin pelissä näyttää olevan ideaa ja vastustajat ovat hätää kärsimässä. Parhaimmillaan nyky-Tapparakin pelaa todella hyvin.
Kevät kuitenkin lähestyy kovaa vauhtia, joten sen ehjän esityksen löytämisen kanssa alkaa pikku hiljaa tulemaan kiire. Itseluottamuksen loksahtaminen kohdalleen on iso osa peliä. Se on Tapparalta melko pahasti kadoksissa. Siitä kertoo karua kieltään se, ettei joukkue ole voittanut vielä yhtään jatkoajalle mennyttä ottelua tällä kaudella.
Itseluottamuksen ja pelin kohdalleen loksahtamisen lumipallossa taas iso osa on sillä, että ylivoimamaaleja on alettava saada aikaan. Nykyinen saldo ei kerta kaikkiaan kelpaa, jos keväällä aiotaan itse pysyä mukana vielä silloin kun jääpuikot tippuvat. Muiden muassa Tapparan tämän hetken kuumin hyökkääjä Stefan Öhman on todennut, että muutama kunnollinen onnistuminen saattaa pistää ketsupin virtaamaan ylivoimalla. Tältä se myös katsomoon näyttää, mutta niiden onnistumisten hakemisessa ei voi luottaa pelkkään hyvään tuuriin. Tästä päästään niihin valintoihin, mistä valmennusta eniten on kritisoitu:
Peluutus
Tapparan kokoonpanosta ei tällä hetkellä saada parasta irti. Yhtenä syynä siihen pidetään yleisesti peluutusta, ja se on todellakin ollut välillä äärimmäisen kummallista. Harva katsomovalmentaja olisi ylipäätään koonnut, saati sitten pitänyt niinkin kauan kasassa, niin sanottua "pappaketjua" Stapleton-Ojanen-Varis. Kun ilmeinen eli jalkojen lisääminen kyseiseen kenttään sitten tehtiin, alkoi pelikin kulkea eri tavalla. Vaikka näin kävi jo Porissa, oli ketju taas kasassa seuraavassa ottelussa.
Aiemmin tällä kaudella herätti ihmetystä se, että ehkä parasta yhteispeliä joukkueessa esittänyttä kolmikkoa Koskenkorva-Kuki-Mäkinen pidettiin eri ketjuissa. Tuntui suorastaan siltä, että valmennukselle oli vastenmielistä käyttää mitään, mikä oli edellisen valmentajan johdolla todettu toimivaksi kokoonpanoksi. Tämä kenttä on nyt kuitenkin pantu kasaan ja tulosta on tullut. Jossain määrin monien mielestä outoja peluutusratkaisuja (kuten Kukin peluuttamista laidassa) selittänee se, että nuorille keskushyökkääjille (Pyymäki, Kontiola) on haluttu peliaikaa.
Toisaalta hyökkäyksessä on saatu aikaan uuttakin toimivaa. Viime aikoina jo harjoitusotteluissa väläytellyt Öhmanin ja Alasen yhteistyö on vihdoin alkanut kantaa hedelmää toden teolla, ja Marko Ojanen on täydentänyt ketjua hienosti. Myös Saarisen selkeä pyrkimys peluuttaa otteluissa kuumia pelaajia ja laittaa miehiä vilttiin (lähestulkoon) nimestä riippumatta on usein toiminut.
Hyökkäyksen isoja ongelmia viime aikoina ovat olleet joidenkin avainpelaajien alisuorittaminen ja koko joukkueen kyvyttömyys avata ja kääntää peliä nopeasti. Esimerkiksi Varis ja Barkov ovat olleet vaisuja. Janne Ojanenkaan ei ennen sunnuntain Pelicans-ottelua ollut loukkaantumisen jäljiltä huippuvetoa löytänyt - nähtäväksi jää alkaako Jannen nousu tuon ottelun onnistumisista. Toki monissa otteluissa lähes kaikki kenttäpelaajat ovat olleet alisuorittajia, mutta sellaisissa tilanteissa juuri kokeneen osaston pitäisi näyttää esimerkkiä.
"Pappaketju" on nyt toivottavasti historiaa ainakin tasakentällisin, sillä jokaiseen kenttään täytyy löytyä sopiva sekoitus käsiä, aivoja, karvausta ja luisteluvoimaa. Silti joidenkin hyökkääjien roolitus pistää ajoittain ihmetyttämään. Esimerkiksi se, että Petri Varis pelaa Tapparassa alivoimaa, tuntuu oudolta ratkaisulta. Luulisi, että tuon tyyppistä pelaajaa säästeltäisiin niihin tilanteisiin - kuten ylivoimalle - joissa häneltä odotetaan ratkaisuja maalin muodossa. Nyt mies tuntuu pelaavan yksinkertaisesti liikaa, jotta pää jaksaisi toimia ratkaisuhetkillä. Ja vaikka alivoima useimmiten kohtuullisesti hoituu, näkee välillä esimerkkejä siitä että mikään spesialisti mies ei sillä alalla tosiaankaan ole. Viimeksi Pelicans iski ylivoimamaalin, kun Varis oli valunut neliön kärjestä aivan maalin edustalle ja jättänyt pakille yllin kyllin tilaa nousta.
Huolestuttavampaa on kuitenkin puolustus, sen kyky avata peliä ja ennen muuta puolustajien peluuttaminen. Jälkimmäisessä onkin jälleen kerran kysymys valinnoista, ja nimenomaan valmennuksen - Saarinen, Saarinen ja Haanpää - tekemistä valinnoista. Otetaan nyt tässä esille vain ylivoimapeli.
Harva fani käsittää, minkä vuoksi esimerkiksi Dale Clarke ei sitten millään tunnu saavan ylivoimavastuuta. Kääntäen, harva käsittää sitäkään, miksi esimerkiksi Juha Gustafsson tai Miska Kangasniemi menevät valmennuksen papereissa tällä osa-alueella Clarken tai Pasi Puistolan ohi. Hiljattain Porissa oli aivan pakko laittaa Clarke ylivoimalla viivalle, kun Kangasniemi oli ajettu ulos ja Saravo oli loukkaantunut - tuloksena maali, eikä miestä sen koommin ole ylivoimalla nähty.
Tuntuu ilmeiseltä, että yksi iso syy Tapparan ylivoiman takalukkoon on juuri "viivapelotteen" puute. Moni kuvitteli, että Stapleton olisi ratkaisu tähän ongelmaan, mutta ainakaan toistaiseksi miestä ei tuolla paikalla juurikaan ole ylivoimalla kokeiltu. Stapletonin lailla oikealta ampuvan Clarken luulisi myös sopivan ylivoimaan, mutta ei. Tuo viivapelotteen puute vaikeuttaa maalien iskemistä muualtakin kuin siniviivalta. Selvästi moni vastustaja on huomannut, että Tappara ei kovin hanakasti pyri laukomaan viivalta, ja voi sen vuoksi keskittyä alivoimallaan pelin rikkomiseen muulla tavalla.
Tähän Tappara-faneja ehkä eniten askarruttavaan asiaan on muutamaan kertaan udeltu selitystä valmentajalta. Niin Puistolan kuin Clarkenkin kohdalla selitys on ollut se, että ylivoima-aika tulee ansaita tasakentällisin pelatessa. Näin varmasti on, ja tasakentällisin pelaamisen arviointi on toki jossain määrin makuasia. Silti allekirjoittaneen on mahdoton käsittää, miten ylivoimaa nyt tahkoava Gustafsson-Kangasniemi-pari olisi ansainnut tuon vastuun tasakentällisin paremmin kuin Clarke tai Puistola.
Ja edelleen sama asia kääntäen: Nykyisillä pakkipareilla on ylivoimaa tahkottu jo ties kuinka kauan ilman, että kunnon tulosta on saatu. Eikö ainakin ylivoimaa pelaavien puolustajien pitäisi ansaita vastuunsa myös ylivoimaa pelatessaan? Jos homma ei kerta kaikkiaan toimi, niin onko siinä niin paljon hävittävää, että siellä viivalla kokeilisi välillä niitä muitakin pakkeja - vaikka vain ihan vaihtelun vuoksi? Vai onko vain odotettava, aukeaako takalukko itsestään?
