Juhani Tammisen nimeäminen Ässien toimitusjohtajaksi herätti alun alkaenkin epäilyksiä. Valitettavasti nimenomaan ne pahimmat epäilyt kävivät lopulta toteen. Nöyryys pelkästään oman roolin hoitamiseen riitti vain aluksi, mutta sitten heppa karkasi käsistä. Juhani halusi valmentaa, Juhani halusi omistaa, Juhani halusi kaiken. Niinhän siinä kävi, että ahneella oli nopea ja paskainen loppu. Vuoteen 2007 kestäväksi ajateltu projekti päättyi Tammisen osalta jo vuoden tahimisen jälkeen. Ihan niin kuin valtakunnan viralliset kyynikot ja Tammis-dissaajat alun perin ennustivatkin.
Olisi siinä silti voinut toisinkin käydä. Se olisi voinut olla tähtiin kirjoitettu tarina. Valovoimainen ja karismaattinen koko kansan puhelinko saapuu pelastajana kaupunkiin ja laittaa tuulemaan. Mitä siitä, vaikka välillä olisikin enemmän intoa kuin järkeä. Kituva kiekkoseura kuitenkin uusiutuisi pala palalta ilmeeltään ja taustoiltaan nykyaikaiseksi palveluorganisaatioksi. Aurinkokuninkaan paistatellessa salamavalojen säihkeessä ja mikrofonien ristitulessa, nuori, lahjakas ja nälkäinen valmentaja kehittäisi kaikessa rauhassa luuserijengistä modernia ja voittavaa jääkiekkoa pelaavan joukkueen, joka saisi taakseen sen Ässien todellisen voimavaran, seisomakatsomoon ahtautuvan toppatakki- ja tuulipukukansan. Ja pyhän kolminaisuuden kruunaisi taka-alalla suitsia pitelevä jykevä ja rauhallinen patruuna, joka lempeällä äänellään, mutta tuimalla katseellaan lopettaisi alamaistensa aika ajoin ilmenevät turhat kukkoilut. Armon vuonna 2007 tuo pyhä kolminaisuus olisi lopulta päästänyt Porin pitkästä piinastaan.
Noin se olisi siis tuhkimotarinassa mennyt. Mutta arkitodellisuus jäi kauas tuhkimotarinasta, vaikka elementtejä olikin olemassa, ja vaikka alku näyttikin perin lupaavalta. Tammisesta on toki moneksi, mutta ei sentään tuhkimoksi.
Juhani Tamminen oli Ässiltä selkeä riskiveto. Varmasti organisaatio itsekin tiedosti riskit, mutta mahdollisuudet näyttivät riskejä paremmalta. Ja vaikka nyt kävikin vanhanaikaisesti, ei Tamminen silti ollut pelkästään huono veto. Vuosikaudet totaalisessa pysähtyneisyydessä elänyt Ässät tarvitsi herättäjän, ja kukapa olisi sillä saralla Juhani Tammista parempi. Varmasti seura kaipasi myös aiempaa selvästi suurempaa valtakunnallista julkisuutta, eikä ainakaan sillä saralla olisi voinut löytyä Tammista armottomampaa mediakonetta.
Vaikka Tamminen ei tuonut sen paremmin urheilullista kuin taloudellistakaan menestystä, uudisti hän kuitenkin Ässiä enemmän kuin edeltäjänsä yhteensä. Lähinnä kysymys oli pienistä yksityiskohdista, joita Ässissä oli aiemmin hoidettu puolihuolimattomasti vasemmalla kädellä, jos edes sillä. Näiden pienten yksityiskohtien, esim. ulkoisten puitteiden ja ottelutapahtumien, kehittäjänä Tammisella olisi ollut tilausta jatkossakin. Työ jäi kesken, ja Ässien historiaa tuntien, pelättävissä on, että aloitettu kehitys lopahtaa taas tyystin, kun Audin nokka kääntyy lopullisesti kohti Turkua.
Tammisen suuri visio oli saada seuraan uutta pääomaa sijoittajaryhmän kautta, eikä sitäkään visiota voi vääräksi tuomita. Karu tosiasia kuitenkin on, että Ässät ehdottomasti tarvitsisi kahisevaa, jotta seura todenteolla nousisi jaloilleen ja varteenotettavaksi liigajoukkueeksi. Nykyisen kaltainen kituuttelu, jossa vanhat rasitteet vievät pohjan menestystavoitteilta, ei palvele ketään, eikä se mitenkään toimi tämän päivän bisnesurheilussa. Ojasta allikkoon –kierre sen kuin jatkuu jos vanhoista rasitteista ei päästä eroon.
Tammisen toimintatavat suuren visionsa parissa osoittivat kuitenkin sen, että hän on väärä persoona koko orkesterin kapellimestariksi. Toimitusjohtajan tehtäväksi annettiin 100 osakkeen kauppaaminen, mutta palkollinen näki tilaisuutensa tulleen ja alkoikin pelaamaan omaan pussiinsa, valmistellen itse keräämänsä sijoittajaryhmän turvin kömpelöä vallankaappausta. Itselleen varsin tyypillisenä keinona Tamminen vielä ryyditti yritystään aloittamalla lopussa mediasodan puheenjohtajaa sekä päävalmentajaa kohtaan, jonka oksaa hän oli muutenkin ahkerasti yrittänyt katkaista. Lopputulosvaihtoehtoja oli tasan kaksi: vallankaappauksen onnistuminen ja Tammisen diktatuuri tai seuraväen puolustusvoitto ja Tammisen ajolähtö.
Porin pudotuspelien lopputulos näytti ainakin sen, kuka on patapurren todellinen voimahahmo. Puheenjohtaja Pentti Ahola oli aivan liian suuri pala pippuriselle turkulaiselle, ja voi jopa sanoa puolustusvoiton vaihtuneen todelliseksi tyrmäykseksi. Siitä osoituksena se, että tiistaisessa kokouksessa HC Ässät Pori Oy:n pääomistajan Ässät ry:n hallituksesta sai erovuoroisen Aholan sijasta lähteä Tammisen tukijoihin kuulunut Petri Niskanen.
Pudotuspelit päättyivät ja rauha maassa. Mutta samalla myös jonkinasteinen hätätila, sillä pahimmillaan nämä lopputalven taistot ovat pilanneet jo patapakan ensi kauttakin. Sekasortoinen tilanne on tyrehdyttänyt varsin lahjakkaasti uuden joukkueen kokoamisen ja vain luoja tietää mikä on tilanne esim. sponsoririntamalla.
Kaiken tämän keskellä pitäisi hätäisellä aikataululla löytää uusi toimitusjohtajakin, mielellään vielä sellainen, josta olisi johtamaan seuraa pitkäjänteisesti. Veli-Pekka Ketolan kuusivuotisen kauden päätöksestä on sentään vasta neljä vuotta, mutta hänen jälkeensä patapäällikkönä on käynyt kääntymässä peräti viisi eri veijaria. Tuollainen ruletti ei oikein enää vetele, vaan nyt olisi jo korkea aika löytää henkilö joka ehtisi jopa istahtamaan vinhasti heiluvalle toimitusjohtajan pallille.
Juuri nyt punanuttujen tulevaisuus ei ainakaan lyhyellä tähtäimellä näytä kovin valoisalta. Takana on raastava pettymysten kausi, jolle saatiin likainen loppu, ja edessä on hämärän peitossa oleva tulevaisuus. Kaiken kaikkiaan voitaneenkin sanoa, että näiden pudotuspelien suurin häviäjä ei ollut aina jaloilleen putoava Juhani Tamminen. Se todellinen häviäjä oli Porin Ässät.
