Kautta läpikäydessä pitää aloittaa alusta. Ensimmäinen mieleen tuleva muisto on Nice Guy Eddie nimisestä pubista New York Cityn Lower East Sidella. Olen matkalla tapaamaan paikallisia tuttujani baariin, jonka tiedetään näyttävän Suomen ja Tsekin World Cup-alkusarjapelin suorana. Missaan matsin alun, koska eihän sitä piru vie muista että oliko se baari nyt 2nd vai 3rd streetin kulmassa. Hulluja nuo amerikkalaiset! Antaisivat nyt helkkarissa kunnon nimet niille kaduilleen eivätkä mitään numerosälää.
Land of Hope and Bush
Jo paikalla olevan sikäläisen suomensiirtolaisten ja itseni riemuksi Olli Jokinen niittaa kiekon Tsekin reppuun juuri kun saavun sisään. Ehdin jo ajatella että hiton siistiä, jengi hurraa kun näkee minut ovella mutta ei. Olli se vain oli.
Siitä alkaa minun kiekkokauteni 2004-2005 ja siitä alkaa myös Suomen maajoukkueen huikea taival World Cup 2004-turnauksessa. Tasapainon säilyttämiseksi vaihdamme kiekkoleijonien kanssa päikseen mantereita.
Leijonien selvitettyä tiensä jatkolohkoon ja matkustettua Pohjois-Amerikkaan, siirryn itse Eurooppaan television ääreen jännittämään.
Jännitettävää piisaakin, aivan loppuun saakka. Vuorokausirytmin ollessa jo valmiiksi Amerikan ajassa ei öiden valvominen Koto-Suomessa pelejä seuraten tuota vaikeuksia. Viimeinen muistoni turnauksesta, ja päättyneen kauden huikein henkilökohtainen teko kaukalossa, on Tuomo Ruudun uskomaton yksilösuoritus ja maali Kanadan verkkoon turnauksen finaalissa. Sitä pätkää on taatusti kelailtu ahkerasti, niin Suomessa kuin Chicagossakin.
Vaikka Raimo Summasen nimeä ei pitäisi mainita missään, ellei halua leimautua perässähiihtäjien toimesta yhden henkilön masinoimaksi lahkolaiseksi, on jokunen sana aivan pakko sanoa. World Cup-hopea tuntuu nimittäin koko ajan suuremmalta ja suuremmalta saavutukselta. Suomi on ollut jo pitkään materiaaliltaan jossain sijalla seitsemän, kun vertaillaan pelaaja-ainesta huippumaiden kesken.
Menestys World Cupissa ei olisi ollut mahdollista, ellei joukkuetta olisi saatu piiskattua riittävään tahtotasoon ja kurinalaisuuteen ratkaisevalla hetkellä.
Pienellä maalla on oltava yksi elementti sataprosenttisesti kunnossa voidakseen menestyä taistelussa suuria vastaan: kaikkien on puhallettava
samaan liekkiin, niin kovaa kuin keuhkorakkuloista lähtee ja niin pitkään kunnes pyörrytään. Yleensä tässä kohtaa käytetään termejä hyvä joukkuepeli ja yhteishenki.
Sen arviointiin, käytettiinkö WC-hopean saavuttamiseksi keinoja joita ei voida hyväksyä, eivät omat rahkeeni riitä. Käytössäni ei kerta kaikkiaan ole riittävästi dataa. Olen lähinnä satunnaisten huhujen ja omaan pussiin pelaavien syväkurkkujen varassa. Niiden perusteella asioista voi muodostaa vähintään kaksi täysin toisistaan poikkeavaa mielipidettä.
Luotettavan arvion asiasta voivat antaa oikeastaan vain maajoukkueen pelaajat. Oikea keino sen heiltä lypsämiseen ei välttämättä ole jaa-ei-tyhjää-kirvesvartta-tyyppiset gallupit.
Pelaajat äänestävät luistimillaan.
He joko saapuvat luistimet jalassa kaukaloon (jaa-ääni) tai katsovat paremmaksi jäädä kotiin paijailemaan vaimojaan (ei-ääni). Nekin jotka maajoukkueen peleihin saapuvat, äänestävät edelleen luistimillaan. Asiat voi tehdä kaukalossa periaatteessa oikein ja kivasti (no-jaa), mutta kuinka saada heistä irti se kuuluisa 110-prosenttinen asenne (jaa)? Kas siinäpä kysymys. Siinäpä myös se pelaajan antama viimeinen ja luotettavin ääni. No-jaa-äänet voidaan eduskuntatyyliin laskea lähinnä tyhjiksi.
Koska en pidä lukijoitani tyhminä, en ala tässä toistelemaan sitä mikä on ollut maajoukkueesta kiinnostuneiden pelaajien määrä ja pelin intensiteetin
taso Summasen aikana ja hänen jälkeensä. Jokainen katsokoon ja muistelkoon itse ja katsokoon sitten peiliin.
Curren kujanjuoksu
Lahkolaiseksi ja vastafaniksi leimautumisen jälkeen voinkin siirtyä luontevasti toiseen merkittävään maajoukkuevalmentajaan. Curt Lindström on mies jota suomalainen jääkiekon ystävä ei tule koskaan unohtamaan. Siinäpä tavoitetta aivan kelle tahansa.
Jos Suomen huikean WC-suorituksen seuraaminen alkoi osaltani NYC:ssa, alkoi Kulta-Curren uran mahdollisen lopun todistaminen Kaakkois-Aasiassa, Siaminlahdella ja kauniilla Norsusaarella. Nykyäänhän ei pääse teknologiaa
pakoon edes synkimmässä viidakossa. Niinpä osakseni lankesi huonon viestintuojan osa, kun tavasin älykännykästäni seuruettani järkyttävän uutisen: Curt Lindström pidätetty Ruotsissa! Varsin nopeasti pääsimme
yhteisymmärrykseen siitä, että kyseessä lienee svedujen salaliitto ja tarkoituksena viedä Suomelta ns. tuhkatkin pesästä.
Siinä oli sen kertaisen matkani järkyttävin tapahtuma, siitäkin huolimatta että jouduin kertaalleen kamputsealaisen kulkukoiran puremaksi ja sen
verran järkyttävän vatsataudin uhriksi, että lääkärit epäilivät minulla olevan vuoroin malaria, vesikauhu ja salmonella. Kuolemalla pelottelevaa lääkäriä ei ole mukavaa kuunnella, sen paremmin Koto-Suomessa kuin
muuallakaan.
Joka tapauksessa pelimies Lindström on Ruotsissa epäiltynä talousrikoksista. Toivottavasti epäilyissä ei ole perää ja toivottavasti kukaan ei pääse vetämään mattoa altamme vielä lisää väittämällä, että Curre
oppi Suomen jääkiekkopiireissä pyöriessään, että osakeyhtiöasioita voi hoidella myös ihan ry-pohjalta.
Oli lopputulema mikä tahansa, toivotan Lindströmille onnea ja vielä kerran: kiitos.
Kuka lohduttaisi Kalea?
Päättyneen kiekkokauden viimeinen ja edelleen jatkuva episodi on keskustelu Suomen jääkiekkoliiton ja sitä kautta A-maajoukkueen nykytilasta. Syksyn World Cup-menestyksen jälkeen on tultu alas ja lujaa. Talven ja kevään tapahtumat ovat saaneet liikkeelle todellisen kansanliikkeen. Liikkeen vaatimus on yksiselitteinen: Kalervo Kummolan on erottava Jääkiekkoliiton
puheenjohtajan paikalta.
Tätä mieltä ovat niin Summasen vihaajat kuin hänen kykyihinsä uskovatkin. Sivusin asiaa jo edellisessä kolumnissani. Jotenkin vain tuntuu että protestoijien kirjo kasvaa koko ajan, siksi siihen tulee palata.
Oli itse asiasta mitä mieltä tahansa, on yksi asia selvä: näiden protestoijien leimaaminen joksikin masinoiduksi tai aivopestyksi ryhmäksi on aivan käsittämättömän aliarvioivaa, sokeaa, tyhmää ja tietämätöntä jorinaa.
SM-liiga ei tule toimeen ilman hyvin organisoitua Jääkiekkoliittoa ja maajoukkueen edes ajoittaista menestystä. Lajilla ja SM-liigalla on tulevaisuudessa yhä vaikeampaa, kun se yrittää säilyttää asemansa ja
katsojamääränsä.
Sen paremmin jääkiekolla, SM-liigalla kuin maajoukkueellakaan ei näin pienessä maassa ole varaa muuhun, kuin siihen että oikeille paikoille
onnistutaan saamaan mahdollisimman oikeat henkilöt. On ajateltava ensi sijassa näiden kolmen mainitun tekijän etuja kun tehdään tulevaisuudenratkaisuja. Jääkiekko Suomessa ei voi toimia kuin jääkiekon hyväksi. Se ei voi toimia kenenkään henkilökohtaisten etujen, saavutettujen
tai saavuttamattomien, hyväksi. Ei ainakaan niin kauan kuin nämä edut eivät ole yhteneväiset itse lajin etujen kanssa.
Kiitos ja ole hyvä!
Tässä siis päällimmäiset muistot päättyneestä kaudesta. Lisämuisteluja tulee jos on tullakseen. SM-liigan osaltakin mennyttä voisi ehkä hieman laittaa kansiin.
Haluan kuitenkin kiittää lukijoita tässä vaiheessa. Kommentteja on sadellut ja kommentointi on poikkeuksetta ollut ajatuksia herättävää. Jostain syystä en ole vielä onnistunut päättämään kumpi on mielekkäämpää, positiivisen vai negatiivisen palautteen lukeminen.
Palataan asiaan siis viimeistään syksyllä, tai jo ensi viikolla, jos tarvetta ilmenee. Siihen saakka kesää ja kärpäsiä kaikille.
että sikäli...
