Keväällä 2016 Espoo Bluesin taustayhtiö on pitkään kestäneiden talousvaikeuksien jälkeen konkurssissa. Espooseen rakennetaan uutta seuraa, joka on saanut lisenssin Mestikseen. Vilkkain keskustelu näyttää koskevan seuran omistajaa ja uutta nimeä. Taas kerran. Muutama olennainen kysymys tuntuu jäävän vastausta vaille. Kuka haluaa maksaa espoolaisen kiekkoilun jatkossa? Ja mikä näitä espoolaisia faneja oikein vaivaa? Jatkoaika haki vastauksia.

Teksti: Peter AulénValokuvat: Petteri ÄikäsUlkoasu: Jussi Kivimäki

“Espoo on kevytlevite, kofeiiniton kahvi, sokeriton karkki ja hajunsyöjä. Espoossa ei ole väriä, hajua, makua.”(Katja Lindroos: Espoo tyylinä)

Rockmuusikko ja intohimoinen lätkän seuraaja Jukka Jylli istuu huhtikuussa 2016 Matinkylän Sports Academyssä ja seuraa sivusilmällä, kun HIFK jyrää Liigan neljännesfinaaleissa JYPiä Nordenskiöldinkadulla. Jukan oma seura Espoo Blues on päättänyt kautensa maaliskuussa ja jäänyt Liigan viimeiselle sijalle.

Jukka on monen muun tapaan ensimmäisen polven espoolainen, kotoisin entisestä Muuralasta, nykyisestä Espoon keskuksesta. Hänen vanhempansa ovat muuttaneet aikanaan pääkaupunkiseudulle Pohjanmaalta. Jukka pohtii espoolaisuuden ydintä.

— Espoolaisuus on perimmältään kahtalainen asia: on olemassa kantaväestö, joka on enimmäkseen ruotsinkielistä. Sitten on muu väestö, joka on muuttanut muualta, kuten mun vanhempani.

Jylli on myös monen espoolaisen tapaan asunut eri puolilla kaupunkia. Hän muistelee millaista lapsuus oli 70-luvun Espoossa ja erityisesti omilla synnyinseuduilla.

— 70-luvulla Espoo oli jonkinlaista maaseudun ja kaupunkiasumuksen välimuotoa. Paljon jättömaata. Meillä oli paljon leikkejä, jotka liittyivät jotenkin rautalangan vääntämiseen ja metsässä remuamiseen, tämän tyyppistä hommaa. Ja tossulätkää tietysti. Ja kaikenlaista pallonpotkimista.

"Espoo on enemmän pyrkinyt feidaamaan itsensä minusta kuin minä Espoosta."

Helsinki oli Jyllille lapsena oma lukunsa, vaikka ei sinänsä mikään ihmeellinen paikka. Sinne matkustettiin pienenä tätiä katsomaan.

— Mä oon asunut radan varressa, ja täti asui Taka-Töölössä. Se, mikä mulle on lapsuudesta jäänyt Helsingistä mieleen, on siniset bussit ja se sininen savu, joka oli Mannerheimintiellä tai Kaisaniemessä. Aika huono ilma verrattuna Espooseen, Jylli nauraa. Ja asematunnelin kaupat, koska sieltä käytiin ostamassa safkoja. Oli Helsinki kuitenkin oikea kaupunki, toisin kuin Espoo.

Espoossa jotkut kaupunginosat olivat enemmän kaupunkia kuin toiset.

— Tapiola oli jotenkin inhimillisempi paikka kakaralle käydä, vähän vihreämpi keskusta. Jotain ihan muuta kuin se oma kaupunginosa. Tapiolalaisille kavereille olin ihan landelta.

Teemu Ramstedtille tulee loistopaikka JYP-maalilla samalla, kun Jukka yrittää muistella menneitä.

— 90-luvun alussa muutin Helsinkiin asumaan. Espoolaisuus ei häipynyt sinänsä, mutta kyllä se feidaantui. Se, mikä on Espoolle on tyypillistä, on että mikään täällä ei ole kauhean pysyväistä. Kaikki paikat rakennetaan täyteen. Espoo on enemmän pyrkinyt feidaamaan itsensä minusta kuin minä Espoosta.

80-luku oli hyvää kasvualustaa espoolaisille urheilun harrastajille. Jukka ei määrittele itseään urheilijaksi. Hänellä on kuitenkin aina ollut kavereita, jotka ovat pärjänneet urheilussa.

— Oli varsin hyviä koripalloilijoita ja lätkäpelaajia. Ikäluokka -68 on Suomessa kova, kysy vaikka Janne Ojaselta.

Muusikko Jukka Jylli on seurannut espoolaista jääkiekkoa koko ikänsä.

Urheilu ei siis vienyt mukanaan, mutta bändihommat alkoivat Espoossa jo varhain.

— Kun tuli stadiin, pääsi soittamaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat toisen tai kolmannen polven muusikoita. Kaikki olivat harrastaneet musiikkia kotona, oli soittimia ja kaikkea. Me suunnilleen rakenneltiin soittimet ensin itse, ei meillä mitään ollut. Eikä kukaan tuntenut ketään soittajia, se oli oikeastaan se suurin kulttuuriero espoolaisuuden ja stadilaisuuden välillä.

Soittaminen vei, mutta myös kotoa asti lähtenyt kiinnostus lätkään pysyi matkassa.

— Faija on urheilumiehiä. Ja myös penkkiurheilija, joka tietää helvetisti kaikesta mahdollisesta urheiluun liittyvästä. Joskus 70-luvulla käytiin katsomassa Suomi-Neuvostoliitto -lätkämatsia, josta minulle ei jäänyt muuta mieleen, ainakaan ekalla kerralla, kuin että pataan tuli. Mutta "Leuka" Mononen heitti hanskat jäähän ja tappeli.

Jukka miettii jälkikäteen Lauri "Leuka" Monosen suoritusta.

— Hän oli jotenkin sankari, olen vasta myöhemmällä iällä kyseenalaistanut, että olikohan se nyt oikeasti niin kaunista. Se pelasti sen matsin, muuten olisi jäänyt vaan se mielikuva, että me hävittiin. Me hävittiin, mutta "Leuka" Mononen tappeli.

Seurajoukkueet ovat tämän espoolaisen mielessä visusti omilla paikoillaan. Jokerit oli vantaalaisten juttu, IFK vähän enemmän espoolaisten. Ja sitten oli Granin IFK [IFK Grankulla].

— Granin IFK oli tärkeä juttu sen lyhyen ajan, kun asuttiin Kauniaisissa. Sehän on suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteisö. Ruotsinkieliset kävivät Samskolania, suomenkielisten ala-aste oli Mäntymäellä ja yläaste Kasavuoressa.

"Se Blues tuli ihan puskista. Muistan kun tsiigasin niitä. Lehterä, Långbacka ja Jere Lehtinen. Se oli jotain maagista."

Jukka kertoo, että ala-asteaikoina ruotsinkielisten kanssa ei harrastettu mitään, koska kouluissa oli omat kulttuurinsa urheilun suhteen. Ruotsinkieliset pelasivat käsipalloa ja menestyivät siinä, suomenkieliset eivät. Jälkimmäisillä oli sen sijaan kovia koriksen pelaajia. Hänen luokallaan oli pari koripalloilijaa, jotka voittivat A-junioreina Namikassa [Helsingin NMKY] Suomen mestaruuden -87.

Mutta se mikä yhdisti, oli Granin lätkäjengi. Siellä oli paljon suomenkielisiä, mutta myös paljon ruotsinkielisiä. Siellä oli myös paljon Jukan espoolaisia kavereita.

— Mä olen aina mieltänyt, että Granin IFK oli siinä ikäluokassa kovin jengi. Sitten oli kyllä EJK:ta ja näitä muita jengejä. Granin IFK:lla oli Saharan kenttä, sen ne jäädyttivät talvella. Myöhemmin sinne kai tuli hallia ja muuta.

Maajoukkueesta Jukka muistelee Vellu Ketolaa ja Matti Hagmania. Niin, ja "Ruoska" Lehtosta.

— Mutta ei espoolaisia nuoria niin kiinnostanut mistä seurasta nämä olivat. Eikä Espoon omasta jengistä silloin ollut paljon ajatuksia. Kyllä se oli enemmän, että "Espoon Ankkurit - aina pohjassa". Tai joku Esbo IF, Jukka nauraa. Ne olivat espoolaisia nimiä. Granin IFK oli oikeasti korkeimmin profiloitunut joukkue.

Juttu keskeytyy hetkeksi, kun Teemu Ramstedt kasvattaa HIFK:n johtoa kahteen nollaan.

— Toi oli kyllä hieno!

Kiekko-Espoon ja Espoo Bluesin suhteen Jukka Jylli tunnustautuu myöhäisherännäiseksi.

— Havahduin siihen oikeastaan, kun samalla luokalla ollut Mika Rautio voitti 1987 junnuissa lätkän MM-kisat. Lukioajan jälkeen oli musahommia paljon, meillä oli Kingston Wall siihen aikaan, keikkaa ja muuta. Se Blues tuli ihan puskista. Muistan kun tsiigasin niitä. Lehterä, Långbacka ja Jere Lehtinen. Se oli jotain maagista, oli jotain todella kummallista, että Espoosta tulee yhtäkkiä jotain tuollaista jengiä. Se oli paras ketju mulle. Ehkä Larionovin ketjun jälkeen. Sen merkitys oli mulle tärkeä, yhtäkkiä musta tuli taas lätkäfani.

Matinkylään asti Jukka ei päässyt. Hän toteaa, että oli jo siihen aikaan "stadilaistunut" eikä koskaan mikään "hyvä fani". Minkä hän toteaa olevan tavallaan harmillista.

"Onko se niinkuin sitten se tuote mitä voi myydä ihmisille? Että taas tuli pataan SaiPalta ja taas tuli pataan Ässiltä."

Jukka on pyrkinyt viime vuosina käymään muutaman kerran vuodessa Blues-pelissä. Toisaalta hän on myös seurannut HIFK:ta ja KHL-Jokereita. Mikä saisi Espoossa hallille, paitsi ilmaiset liput?

— Kyllä mä sinne hallille pyrin joka tapauksessa menemään muutaman kerran vuodessa, mutta ei mulla ole aikaa tai intohimoa siellä olla kuitenkaan niin usein.

Jukka Jylli esittää kysymättä vertauksen jääkiekko-ottelun ja konsertin välillä.

— Urheilutapahtumassa on se ongelma verrattuna moneen kulttuuritapahtumaan kuten konserttiin, että vaikka se olisi huono se kulttuuritapahtuma, niin kyllä sä kuulet siellä ne suosikkibiisit jonkinlaisina versioina. Mutta jos ostat urheilutapahtumaan lipun, niin saatat nähdä joko jotain elämää suurempaa tai sitten jotain mistä ei jää mieleen yhtään mitään. Oon nähnyt niin monta paskaa Bluesin matsia, että on tosi vaikea ajatella, että kävisin useammin katsomassa niitä.

Samalla hän perustelee vähäistä Espoo Bluesin seuraamistaan:

— Toki jos pelin taso nousisi, niin että siellä olisi jotain mielenkiintoista nähtävää, niin ei se sitä katsomista ainakaan vähentäisi. Mutta kun talous on niin huonolla tolalla, että aina kun joku Ramstedt alkaa pärjäämään niin se pitää myydä pois. Lopputulemana siellä on lauma innokkaita B-junioreita. Mikä on tietysti sinänsä kunnioitettavaa. Mutta että onko se niinkuin sitten se tuote mitä voi myydä ihmisille? Että taas tuli pataan SaiPalta ja taas tuli pataan Ässiltä.

Jukka on kuitenkin seurannut jatkuvasti miten Bluesilla menee, vaikka on asunut jo suurimman osan elämästään Helsingissä.

— Totta kai mua kiinnostaa, mitä siellä tapahtuu.

Teemu Ottela otti 2010-luvun alussa tatuointinsa kuva-aiheeksi Espoon vaakunan siltä varalta, että Bluesin logo vaihtuisi taas kerran.

“Pohdimme asiaa monelta kantilta: tiesimme tunteet ja historian sekä mahdolliset reaktiot. … En muista kuka sitten ensimmäisenä sanoi “Blues” … - Sitten keskusteltiin pitkään, onko se Espoon Blues vai ei. Mielipide oli enemmänkin että ei. Mutta lopulta päätettiin, että laitetaan se Espoo sinne.”(Seppo Helin Martti Merran ja Matti Hannulan kirjassa Pihalta päätyyn - Espoon jääkiekon tarina)

Tapiolassa syntynyttä Marko Leppistä ei voi sanoa huonoksi faniksi. Marko hankki ensimmäisen kausikorttinsa vuonna 1996 ja on toiminut viime vuosina Blues Fan Clubin virallisen lehden päätoimittajana. Hän todisti paikan päällä liki jokaista peliä, myös Bluesin konkurssiin päättyneellä kaudella. Sitä viimeistäkin kotiottelua, jossa fanien lakanassa luki "Kunnes kuolema meidät erottaa."

Markon suhde jääkiekkoon käynnistyi nimekkään hahmon kautta. Hänen ollessaan esikoululainen, Vallikallion eskarissa oli töissä Teemu Selänne -niminen nuori jääkiekkoilija. Teemulta Marko sai ilmaiseksi lippuja Jokereiden peleihin. Isoveljestä tuli Jokerit-fani, Markosta ei.

Jossain vaiheessa Marko innostui pelaamaan itsekin. Silloin kotipaikka oli vaihtunut Leppävaaraksi, jossa vaikutti EKS eli Espoon Kiekkoseura. Myös Laaksolahti oli EKS:n ydinaluetta. Oma kiekkoharrastus synnytti lopullisesti pysyvän kiinnostuksen kotikaupungin kiekkoiluun. Omaa pelaamista kesti E-junnuihin saakka, sitten tilalle tuli fanitus.

Marko on asunut myös Espoon muissa osissa, mutta ei koskaan muualla pääkaupunkiseudulla. Se näyttää olevan yhdistelmä kotiseuturakkautta ja sattumaa. Mitä erityistä Espoossa on? Tai mitä sellaista Espoossa on, mitä vaikkapa Helsingissä ei ole?

— Metsää.

Vastaus huvittaa häntä itseäänkin.

— Ainakin luonto on lähempänä. Ei voi sanoa, että enemmän opiskelijoita, onhan niitä Helsingissäkin.

Onko Espoota edes olemassa? Joku kertoo olevansa syntyisin Leppävaarasta, toinen näyttää kantavan kaulassaan korua, jossa lukee 02210. Se on Olarin postinumero.

— Tästä aiheesta voi lukea varmaan parikymmentä tuhatta viestiä Jatkoajan keskustelupalstalta. Aina tulee joku ulkopaikkakuntalainen toteamaan, että eihän Espoossa ole edes keskustaa, kaikki ovat tapiolalaisia tai leppävaaralaisia. Itse kyllä vastaan olevani Espoosta, jos joku kysyy. En sano koskaan, että Leppävaarasta.

"Se nimi muuttui ja moni asia muuttui, siitä tuli ison rahan joukkue. Aika monelle se oli se nimi. Ei koettu, että Blues on yhtään mistään kotoisin."

Marko on asunut koko ikänsä Espoossa, koska ei omien sanojensa mukaan ole koskaan nähnyt syytä muuttaa muualle.

— Kyllä osa faneista on ylpeitä siitä, että ovat esimerkiksi Matinkylästä, koska siellä on tavallaan se Kiekko-Espoon lähtöpiste. Se on ehkä se juttu, että on jo Matinkylästä asti seurannut. Mutta ei kukaan mulle ole sanonut, että hän on kivenlahtelainen.

Jääkiekon lisäksi Marko ei juurikaan tunnusta väriä espoolaisen joukkueurheilun suhteen. Korishonkaa käytiin katsomassa joskus mestaruusvuosina, koska isä oli lajista kiinnostunut. Kunnon fudisfaniksikaan hän ei tunnustaudu, ainakaan FC Honka ei ole ollut erityinen ykkösjengi. Hän tunnustaa kuitenkin virnuillen pari suosikkia jalkapallon puolelta.

— FC Jazz on ollut suosikki. Siellä oli niitä brassipelaajia 90-luvulla ja kannatus nousi siitä. FC Inter jostain syystä vähän myös.

Hän muistelee espoolaisen kiekon edellistä murrosvaihetta, sitä kun Kiekko-Espoosta tuli Blues. Siinä vaiheessa jotkut fanit lähtivät.

— Se nimi muuttui ja moni asia muuttui, siitä tuli ison rahan joukkue. Aika monelle se oli se nimi. Ei koettu, että Blues on yhtään mistään kotoisin.

Suurin osa faneista jäi, mutta Marko näkee espoolaisen kiekkoilun suurimpana ongelmana sen, että muutoksille ei ole tullut loppua.

— Seuran nimi on vaihtunut tähän mennessä kerran, logo neljä kertaa, toimitusjohtaja lähes vuosittain, puhumattakaan muusta toimistoväestä. Pelaajarunko on mennyt uusiksi useaan otteeseen, parhaita ja suosituimpia pelaajia on myyty kesken kauden, fanikatsomoa on siirretty useasti. Yksittäisinä tapahtumina näissä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta kun kaikki laitetaan yhteen, voidaan helposti todeta, kuinka sekavaa seuran johtaminen on sen lyhyen historian ajan ollut.

Marko Leppisen lätkäfanitus alkoi Teemu Selänteen antamista lipuista.

Marko arvioi, että muutaman viime kauden aikana päästiin vakaampaan tilanteeseen. Seuran identiteetti alkoi löytyä ja toiminnassa oli jonkinlaista jatkuvuutta. Sitten tuli konkurssi.

Bluesin tulevaisuudesta ei tiedetä mitään, kun Marko kommentoi näitä asioita maaliskuussa 2016. Mitä tapahtuu fanitukselle hänen osaltaan, jos joukkue pelaa Mestistä tai jopa Suomi-sarjaa?

— Jos joukkueen nimi olisi edelleen Espoo Blues, niin seuraisin kyllä. Tuleeko siitä joku makkaratiimi vai Espoo Blues, se on aika monella muullakin se ratkaiseva tekijä. Nimi ja se, että vaalitaan nyt sitä perinnettä, mikä on saatu luotua, oli se sarjataso mikä tahansa.

— Niin, paitsi jos siitä tulisi KHL:n farmijoukkue, Marko muistaa vielä sanoa.

"Espoolaisuus on toki tärkeä asia ja siihen on pyrittävä, mutta tärkeämpää olisi löytää pelaajia, jotka pelaavat logolle."

Elettäessä toukokuuta 2016 tiedetään, että entinen omistaja Jussi Salonoja on ilmoittautunut takaisin espoolaisen jääkiekon vetovastuuseen, rekisteröinyt Espoo United Oy -nimisen yhtiön ja saanut lisenssin Mestikseen. Salonojan tavoitteena on nostaa espoolainen joukkue takaisin korkeimmalle sarjatasolle. Haasteet varmaankin säilyvät. Niiden ytimessä ovat yleisö ja yhteistyökumppanit.

Helppoja ratkaisuja espoolaisen jääkiekon ongelmiin tuntuu tarjoavan moni kommentoija. Marko Leppinen ei yhtä ratkaisua tarjoa.

— Yhtä vastausta ei ole, muutenhan se asia olisi jo ratkaistu. Se on monen asian summa. Ainakin jos Bluesin jääkiekkopuolen kohdalta mietitään, onhan se toiminta ollut tosi tempoilevaa. Siellä ei ole oikein ollut mitään jatkuvuutta millään saralla.

Markon eväät menestyvälle espoolaisjoukkueelle ovat tuttuja.

— Espoolaisuus on toki tärkeä asia ja siihen on pyrittävä, mutta tärkeämpää olisi löytää pelaajia, jotka pelaavat logolle. Kun joukkue antaa kaukalossa 100 prossaa joka matsissa, kyllä sen huomaa katsomossakin ja siihen syttyy, oli pelaajien selässä mitkä nimet tahansa.

Entä sitten käytännön puitteet? Espoon huonoja liikenneyhteyksiä tuntuvat syyttävän kaikki, siihen Bluesilla oli muutaman kauden ajan tarjota ilmaiset bussikuljetukset neljältä eri ilmansuunnalta.

— Ainakin Leppävaaran suuntaan bussi oli pelin jälkeen liki täynnä. Paikallispelissä oli myös HIFK:n kannattajia, joskus oli jopa raumalaisia. Mutta sitten Westendin Linja meni konkurssiin ja homma kai tyssäsi kustannuksiin.

Bluesin kotiareena on ollut pahasti vajaalukukuinen viime kausina, mutta numeroiden valossa vielä suurempi ongelma on ollut sponsorirahan puute. Tällä alueella on nähty viime vuosikymmeninä radikaali muutos kielteiseen suuntaan.

Espoolaisen kiekon puuhamiehenä 60-luvulta asti toiminut Martin Saarikangas kertoi huhtikuussa 2016 Arto Nybergin haastattelussa: "Ennen pörssiyritykset olivat valmiita sponssaamaan paikallista seuraa, mutta eivät enää. Formula 1 on eri asia, tai sitten pitää olla Jokerit-tyyppinen seura, joka näkyy kansainvälisesti. Nyt seurojen yhteistyökumppaneita ovat pk-yritykset."

Haukilahdessa, kivenheiton päässä Metro Areenalta asuva Blues-fani ja managing partner Timo Argillander kuluttaa kolmessa vuodessa 20 miljoonaa euroa viihteeseen. Tarkemmin sanoen hänen edustamansa rahasto IPR.VC sijoittaa rahaa elokuviin, verkkosisältöihin, peleihin ja muuhun vastaavaan. Sen tyyppiseen ajankuluun, johon myös jääkiekon voidaan ajatella kuuluvan.

Timo ei ole asunut koko ikäänsä Espoossa eikä ole intohimoinen lätkäfani, mutta on silti Suomen maajoukkueen lisäksi fanittanut suomalaisista seuroista ainoastaan Espoo Bluesia. Timo seuraa jääkiekkoa satunnaisesti, mutta hän on suunnilleen perillä siitä, mitä liigassa tapahtuu. Timo on asunut välillä Helsingin puolella, eikä pidä kuntarajoja kovin merkittävinä.

— Ajattelen pääkaupunkiseutua jotenkin rajattomana. Työmatka on 12 minuuttia, ja olen Helsingin keskustassa.

Onko minkäänlaista espoolaisuutta Timon mielestä olemassa?

— On varmaan minkäänlaista. Olen niin ulkopuolinen tästä kotiseuturakkaudesta. En välttämättä ymmärrä sitäkään, miksi Helsingin Sanomat kirjoittaa lähinnä siitä mitä Helsingissä tapahtuu. Vaikkapa tilastoja Helsingin Kalliosta. Espoo on hajautettu alue, eri näköinen eri ihmisten kannalta.

"Miksi joku päätyy yksittäiseen lätkämatsiin? Kaikkihan on yhtä suurta viihdebisnestä. Joskus seurataan urheilua, joskus näytelmää ja joskus mennään ihan vaan kaljalle."

Timo kertoo tietävänsä joitakin intohimoisia espoolaisia. Jopa joitakin intohimoisia gedalaisia (haukilahtelaisia). Hän ei tunnusta rakkautta kaupunginosaa kohtaan. Siitä huolimatta Helsingissä syntynyt Timo on seurannut jääkiekon puolella lähinnä Espoo Bluesia. Entä jos Espoossa ei ole liigatason jääkiekkoseuraa? Bluesin putoamisen myötä espoolainen kiekko on vaarassa menettää ainakin yhden fanin.

— Kiekko-Espoo oli vähän niin ja näin, että laskettiinko sitä. Onhan noita salibandyseurojakin.

Espoolainen jääkiekkojoukkue kilpailee kiinnostuksesta kahden muun pääkaupunkiseudun joukkueen kanssa. Mutta ei pelkästään niiden. Timo on mediaan ammattimaisesti sijoittavana oikea ihminen pohtimaan jääkiekkoseuran haasteita.

— Miksi joku päätyy yksittäiseen lätkämatsiin? Kaikkihan on yhtä suurta viihdebisnestä. Joskus seurataan urheilua, joskus näytelmää ja joskus mennään ihan vaan kaljalle. Ihminen valitsee näiden kaikkien kesken, eli mihin laittaa rahansa ja aikansa tiettynä iltana.

Teoriassa aktiivisia jääkiekkofanejakin on moneen lähtöön. Timon mukaan fanikulttuurin realisoituminen liiketoiminnaksi ei sekään ole yksinkertaista.

— Aika monessa viihdebisneksessä pätee periaate 10/40/50. Eli kymmenen prosenttia ihmisistä fanittaa tosissaan vaikkapa jotakin musiikkityyliä tai jotakin joukkuetta. Sitten on 40 prosenttia, jotka tavallaan fanittavat, mutta eivät tee asian eteen juuri mitään. Lopuille 50 prosentille asia on yhdentekevä.

Mediasijoittaja itse on hyvä esimerkki keskimmäisestä ryhmästä. Periaatteessa Blues-fani, mutta ei juurikaan ole käynyt peleissä. Onko kukaan kavereista pyytänyt häntä Blues-matsiin?

— Ei itse asiassa ole. Niittykummun Gallow's Birdiin tulee kavereiden kanssa päädyttyä joskus. Työkuvioista tutut kärppäfanit ovat joskus pyytäneet matsiin.

Timo Argillander sijoittaa miljoonia viihdebisnekseen, mutta ei jääkiekkoon.

“Saamme itse katsoa peiliin, jos emme ole pystyneet houkuttelemaan Suomen toiseksi suurimman kaupungin eli Espoon yleisöä peleihimme.”(Jääkiekko Espoo Oy:n hallituksen entinen jäsen Daniel Pasternack, YLE Urheilu 23.10.2015)

Omnia on Espoon, Kauniaisten ja Kirkkonummen koulutuskuntayhtymä. Siellä opiskelee noin 10000 henkeä, työntekijöitä on noin 700. Omnia aloitti yhteistyön Espoo Bluesin kanssa uuden hallin valmistuttua vuonna 1999. Yhteistyötä ovat pyörittäneet sekä työpajajohtaja Lisbet Salomonsson-Manninen että opiskelijoita otteluiden yhteydessä kouluttava työpajaohjaaja Juha Hytönen.

Lisbet Salomonsson-Mannisen työhuonetta koristaa Espoo Blues -aiheinen rekvisiitta pelipaidasta viiriin. Syntyperäisinä espoolaisina sekä lätkäfaneina Lisbet ja Juha ovat olleet loogisia yhteistyökumppaneita espoolaisen jääkiekkoseuran kanssa. Omnia aloitti työt Bluesin kanssa jo uuden hallin valmistuessa.

Omnian ja Bluesin yhteistyössä rahaa on liikkunut vähän. Pääosassa on ollut otteluiden taltiointi Liiga-pelien lisäksi junioreissa tasoilla A-C. Joukkueiden itsensä lisäksi videotallenteita tarvitsee esimerkiksi kurinpito. Omnian osalta on tärkeintä, että opiskelijat saavat haasteellista työkokemusta aidossa työympäristössä. Aito ympäristö auttaa päättämään, onko kyseessä oma ala vai ei.

Yhteistyöhön sisältyy muunkin kuin Liiga- ja juniorikiekon tallentamista. Hallilla on omia tuotteitaan, kuten firmalätkä. Näiden kautta Omnia saa tuloja, vaikkakin pienempiä summia kuin puhtaissa sponsorisopimuksissa.

— Alun perin yhteistyö syntyi siten, että meillä oli oikeat henkilöt oikean pöydän ympärillä, kertoo Lisbet Salomonsson-Manninen.

"Ennen tuntui, että Tapiola oli hieno ja iso, nyt se alkaa tuntua pieneltä kun Leppävaara on niin valtava. Ympäristöt muuttuvat koko ajan."

Lisbet on Kauniaisista, Juha Mankkaalta. Juha on asunut myös Matinkylässä ja Olarissa. Lisbet miettii Espoon rakennetta.

— Ei ole yhtä isoa keskusta, on viisi isoa. Nyt ne alkavat vähän muuttua. Ennen tuntui, että Tapiola oli hieno ja iso, nyt se alkaa tuntua pieneltä kun Leppävaara on niin valtava. Ympäristöt muuttuvat koko ajan. Pian ei olekaan enää viittä isoa, metron kautta katsotaan asioita vaakatasossa. Sellainen olo on, toteaa Lisbet. On tämä vähän kauppalasta kasvanut.

Lisbetillä on valmennustaustaa uinnista, hän on seurannut myös espoolaista jalkapalloa.

— Hongan fudista oon katsonut tietysti, siskon pojat ja siskon mies on pelanneet. Pelkästään Espoota olen kannattanut, en tiedä miksi.

— Kannata paikallista seuraasi -ajatus? ehdottaa Juha Hytönen.

— Se kai se on, vastaa Lisbet. Autossa on Bluesin huivi ja kavereiden lapset saavat lahjaksi Bluesin hammasharjat.

— Mutta käyn kyllä katsomassa HIFK:n ja JYP:in matseja, kun on tuttavia, jotka kannattavat onnettomat tuollaisia, nauraa Lisbet. Ja kun asuin vuoden Saksassa, niin kyllä kävin Eisbärenin matseja katsomassa. Olivat hienoja, se kulttuurihan on siellä ihan erilaista kuin täällä.

Espoon suurin oppilaitos Omnia kouluttaa uusia ammattilaisia jääkiekko-otteluissa.

Juha puolestaan kertoo, että ei ollut "millään tavalla" aktiivinen, kun liittyi fan clubiin. Aktiivisempi vaihe alkoi, kun hän meni vuonna 2004 tekemään Omnian nimiin töitä hallille. Mikä mielikuva Juhalla on siitä, että Kiekko-Espoon vaihtuessa Bluesiksi osa fanikunnasta lähti?

— Kaikkihan aina uhoavat, toteaa Juha. "Jos ei nyt mene näin, niin sitten en minä en tule enää ikinä." Mutta aivan varmasti sieltä on pudonnut porukkaa. Pitkään meni niin, että en itsekään käynyt katsomassa pelejä.

Juha näkee, että fanittamisen loppumiseen saattaa olla vaikka kuinka monia syitä.

— "En tule katsomaan jos nimi vaihtuu." Tai "Jos Karalahti tulee pelaamaan, en tule enää ikinä katsomaan pelejä." En usko, että nimen vaihtuminen oikeasti vaikutti.

Omnian ja Bluesin yhteistyö tuntuu toimineen kaikin puolin hyvin. Erityisesti kun seura on ollut yhteyshenkilöille valmiiksi läheinen. Juha liittyi fan clubiin 1992, Lisbet on ollut mukana 10 vuotta.

— Yhteistyö Bluesin kanssa on kyllä ollut hyvää, kun on muutenkin kiinnostusta jääkiekkoon, eikä vaan kameran käyttöön ja tekniikkaan. On sitä espoolaista sydäntä mukana jotenkin.

"Tiedän kyllä monia sellaisia, jotka Bluesin lisäksi symppaavat toista joukkuetta, mutta ei kyllä HIFK:ta tai Jokereita."

Hallilla harjoittelua tehneet opiskelijat ovat saaneet fanittaa ketä haluavat, mutta Salomonsson-Manninen ei ole luvannut toimistoaikoja, mikäli jääkiekkomedian pariin ryhtyvät.

— Nuoret, jotka ovat meiltä mukana siellä töissä, kysyvät joskus, että "onko pakko kannattaa Espoota". Sanon, että ei ole pakko kannattaa Espoota, mutta työt eivät ole kahdeksasta neljään, jos tälle alalle lähdette.

Tässä jutussa haastatellut tunnistavat Bluesia jonkinlaisena kakkossuosikkina kannattaneita, mutta useimmat näistä kaappifaneista tuntuvat olevan aivan muualta kuin pääkaupunkiseudulta.

— Mun kavereissa on sellaisia, jotka on muuttaneet esimerkiksi Kuopiosta. Viimeisen päälle KalPa-ihmisiä, mutta aina muistavat sanoa, että "heti kun KalPa tippuu, niin sitten kannatan Bluesia". Tiedän kyllä monia sellaisia, jotka Bluesin lisäksi symppaavat toista joukkuetta, mutta ei kyllä HIFK:ta tai Jokereita, kertoo Juha.

Mitenkähän sitten Juhan itsensä osalta kävisi, jos Espoossa ei enää pelattaisi minkään tason kiekkoa? Loikkariksi hän ei kuulemma ryhtyisi.

— Seuraaminen jäisi NHL:ään ja maajoukkueeseen. Niitä tulisi sitten katsottua telkkarista.

Lisbet näkee, että Omnia voisi hakea yhteistyökumppaniksi vaikkapa espoolaista koripalloseuraa, lajilla on viime aikoina ollut aika hyvä huomioarvo. Mutta mitä espoolaisessa kiekossa pitäisi tehdä paremmin, että väkeä saataisiin liikkeelle? Lisbet miettii asiaa.

— HIFK osaa markkinoinnin hyvin, vaikkapa bussipysäkit Espoon puolella. Kertoo siitä, että täällä ei ole osattu tehdä sitä hyvin. Ja oheistuotteiden hinnat on nostettu aika ylös. Espoossa on myös valtavasti opiskelijoita. Jos opiskelijat ja lapset pääsisivät halvemmalla sisään, niistä voisi tulla niitä tulevia kannattajia.

Juha kertoo ehdottaneensa joskus Bluesin johdolle, että uimahallin seinään voitaisiin laittaa julisteita. Siellä käy intialaisia, joiden toivottaisiin integroituvan tähän yhteiskuntaan. He eivät ole koskaan nähneet jääkiekkoa. Hän lupasi kiinnittää ne julisteet itse, mutta ei niitä ole vieläkään näkynyt.

“Uusi visioni on selkeä: haluan nyt vuoden tai parin ajan rakentaa kaikessa rauhassa uutta seuraa liigakelpoiseksi alemmalla sarjatasolla. Siinä ajassa saan rakennettua seuran ykköstasolle – valmiiksi menestymään sekä urheilullisesti että taloudellisesti.”(Jussi Salonoja, Ilta-Sanomat 14.4.2016)

Espoolaisen seurakiekon yli 50-vuotinen matka on ollut täynnä vaiheita. Pienistä kaupunginosaseuroista syntyi yksi suuri, joka koki historiassaan niin voittoja kuin tappioitakin. Konkurssin jälkeen on vuorossa uusi alku. Espoolainen liigakiekko palaa haastajan rooliin, kun seura lähtee hakemaan menestystä pykälää alempaa. Espoo United on uudelle taustayhtiölle osuva nimi: kaupunki tarvitsee voimiensa yhdistämistä. Yhteydet paranevat, Länsimetro tulee, seurajohto uudistuu. Mutta vasta lähitulevaisuus kertoo, onko espoolaisilla sydäntä yhden liigaseuran verran.