26. joulukuuta ei tänäkään vuonna laulettane eikä tanssittane missään päin Suomea, ainakaan luvan kanssa. Paitsi Sanna Marinin kotibileissä. Sinne pääsevät vain ne, joilla on tarpeeksi tykkääjiä somessa. Vieraita pyydetään liittämään kuviin tägi #sttk eli Sanna tanssii tähtien kanssa.
Sanna itse lupaa jättää kaikki puhelimensa kotiin, varmuuden vuoksi.
Ennen vanhaan, kun mummolla oli kaappikello ja Saloran puurunkoisesta näkyi vain kaksi Ylen kanavaa aika oli toinen. Joulupäivänä ei käyty missään ja tapanina pääsi taas rientoihin, tanssimaankin. SIihen aikaan kiekkokaukaloiden reunat täyttyivät, kun laittoi ilmoituksen paikallislehteen tai tienvarsikylttiin.
Nykyään pitää ilmoittaa Twitterissä, TikTokissa, Yoodelissa, Youtubessa, Facebookissa, Hesarissa ja Wikipediassa. Ja sekään ei välttämättä riitä.
Torstaina, tuona perinteisenä liigaehtoona sen sijaan tanssittiin miltei tapaninpäivän tapaan toisenlaista paritanssia Suomen Turussa, kun TPS ja Helsingin IFK ottivat yhteen. Turussa digitaalit pysähtyivät toisessa erässä aikaan 16:14 , kun Eemil Viro jäi Micke-Max Åstenin jyrän alle. Ruben Rafkin lähti puolustamaan pakkipariaan ja kutsui Åstenin tanssiin.
Åsten vastasi tanssikutsuun myöntävästi ja parivaljakko unohti Varsinais-Suomen koronasuositukset. Myöhemmin samassa erässä Otto Karvinen ja Samuli Vainionpää seurasivat Åstenin ja Rafkinin perässä varhaiseen kylpyyn.
Yksikään päättäjistämme ei ole vielä ehtinyt nujakointia dumaamaan. Aika moni muu ehti. Tekoa kauhisteltiin miehissä valtakunnallisessa mediassa. Kynsiä pureskellen odotettiin, että millaisen tuomion Liiga antaa.
Varmuuden vuoksi Sami Kapanen, edellä mainitun etunimikaima Hoffren sekä moni muu heristelivät kilpaa etusormiaan Åstenille.
Komealta kalskahtavalla nimellä pokkuroiva Liigan kurinpitodelegaatio yllätti komentillaan. Kommentoitavaa ei ole. Sanktioita ei tullut. Eemil Virokin totesi, että olisi voinut itse pelata tilanteen paremmin.
Yhdessä ottelussa muuten varmaan tuplattiin kuluvan Liiga-kauden nujakoiden määrä. Joku pugilismin ystävä voisi tuomita kyseiset nujakat aika väsyneiksi.
Tämän tarinan juuri on leivottu jo viime kaudella. Eemil Viro oli juuri se, joka tiputti IFK:n jatkosta viime keväänä ja sen jälkeen kaatoi suolaa haavoihin lällättelemällä semifinaaleissa hävinneen joukkueen suuntaan.
Aiemmin samalla sesongilla TPS:n Aleksi Anttalainen ajeli HIFK:n Yohann Auvitun loppukaudeksi polkemaan kuntopyörää. Jos torstai-illan tapahtumia tarkastelee tästä vinkkelistä, tapahtumat voi nähdä osana suurempaa tarinaa. Kahden perinteisen seuran kohtaamisissa on viime aikoina kipinöinyt.
Asian voi nähdä niin tai näin. Aika lailla saletti on, että kukaan ei toivo loukkaantumisia. Aika lailla saletti on sekin, että turkulaisten ja helsinkiläisten kohtaaminen ei ollut mikään perinteinen arki-illan läpsyttely. Se oli kaikkea muuta ja sitä oli mukava katsoa.
Ottelussa oli tunnetta. Siinä ei toisen nenää niistetty sivistyneesti lapaset kädessä vaan jäälle vuodatettiin verta, hikeä ja kyyneleitä. Yleisö ei dumannut ja hiljaisen hyväksynnän taisi antaa myös Liiga.
Liiga kaipaa kipeästi tunnetta. Tähän kipuun toimii torstaina annettu lääkitys. Maailman paras kasvattajasarja ei saa olla pelkkä alusta tuleville menestyksille. Suorittajat saattavat lähteä, mutta seurat jäävät. Seurat luovat tarinoita, jotka taas luovat tunteen.
Jääkiekko on langennut ansaan. Siinä samassa kuopassa on aika moni muukin juttu tänä päivänä. Elämme kulttuurissa, jossa on trendikästä loukkaantua. Siksi ei uskalleta tehdä mitään, jotta kukaan ei loukkaannu, pahastu tai suutu.
Jääkiekko on kamppailulaji, jossa on iät ja ajat ollut sodan tematiikkaa. Puhutaan sota-alueista ja kamppailuista. Ongelma on, että 2020-luvulla tällaisesta ei oikein sovi puhua. Sitä pitää pyytää anteeksi.
Ristiriita on siinä, että kiekon ydinkuluttajat eivät tule hallille välttämättä 11 euron hipsteribissen perässä. He tulevat tunteen perässä. Tunteen mukana tulevat tarinat, jotka jäävät elämään.
14. päivä tammikuuta pelataan muuten Helsingissä IFK:n ja TPS:n välillä ottelu. Veikkaan, että se on ihan kiihkeä. Ja saattaa olla, että sitä kiihkoa menee ihan sen kiihkon takia moni katsomaan.
Mainostamiseen ei tarvitse välttämättä montaa kanavaa. Puskaradio ja teksti-tv riittävät. Vähän niin kuin ennen vanhaan.
Mutta eihän tällaisesta sovi puhua. Se ei ole 2020-lukua. Se on ihan ysäriä.
Anteeksi.
Värityskirja on toimittelija Petri Lajusen ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva pakina, joka julkaistaan yleensä sunnuntaisin.