Jääkiekkojoukkueessa on aina enemmän pelaajia kuin valmentajia, joten miksi kiekkoilijat eivät tee (kulttuuri)vallankumousta?
En ole voinut välttyä tällaiselta ajatukselta, kun seuraan jääkiekkoa ammattiyhdistysliikkeen nimeen vannovana ja oikeudenmukaisuutta vaalivana sairaanhoitajana. Lätkäjoukkueeseen en ole koskaan kuulunut, mutta monista eri hoitotyön työyhteisöistä on kokemusta.
Myös jääkiekkojoukkue on työryhmä. Sairaalamaailmaan verrattuna jääkiekkoilijoiden työelämä tuntuu kuulemani perusteella absurdilla tavalla jähmeältä.
Tarkoitan sitä, että voimassa olevia käytäntöjä voidaan tarkastella kriittisesti ja arvioida niiden toimivuutta sekä mielekkyyttä. Lätkämaailmassa ei nähdäkseni ole tällaista luksusta.
Kuuntelin äskettäin podcastin, jossa kokenut NHL-pelaaja Erik Haula muisteli tulokaskauttaan. Pelimatkoilla tulokkaiden tehtäviin kuului laskeutumisen jälkeen huolehtia laukut bussiin, tällaiseen käytäntöön ei vastalauseita.
Haulan tarinaan kuitenkin liittyi sellainen käänne, että hänellä oli lennon päättyessä vatsavaivoja ja tarve käydä ensimmäiseksi wc:ssä. Jämäkkänä johtajana pidetty Mikko Koivu kritisoi Haulan mukaan voimakkaasti tulokkaan toimintaa ja muistutti prioriteeteista: seuraavalla kerralla vaikka paskat housuissa ensimmäiseksi laukut bussiin!
Lätkämaailmassa ei ole sitä luksusta, että voimassa olevia käytäntöjä voidaan tarkastella kriittisesti ja arvioida niiden toimivuutta sekä mielekkyyttä.
Kokeneempana Haula jo naureskeli asialle, mutta podcastissa käydyssä keskustelussa hän vaikutti ymmärtävän Koivun reaktion ja kyseenalaistavan mieluummin oman toimintansa.
Missä muussa ammatissa näin jäykkää ja arkijärjestä irtautunutta ajattelua tohtisi kertoa julkisuuteen?
Eräässä toisessa podcastissa uransa jo päättänyt suomalaiskiekkoilija muisteli, kuinka ensimmäisellä kaudellaan aikuisten joukkueessa hän oli nukahtanut pelimatkalla bussiin, ja hänet oli herätetty raivokkaasti: "Täällä ei nuoret nuku!".
Miksi ei, tekisi mieli kysyä. Omassa työssäni perustelen toimintaani potilaille ja opiskelijoille vähintään viikottain. Päihdepsykiatriassa sääntöjä riittää, mutta niitä on helppo perustella esimerkiksi turvallisuudella.
Jääkiekkoilijalle kuitenkin riittää kokeneemman auktoriteetti ja tieto siitä, että näin on aina tehty.
HIFK:n pukukopin pitkien kalsareiden kiellon hölmöydestä ja Matti Hagmanin diktatorisesta käyttäytymisestä voisin kirjoittaa vaikka antologian, mutta siirrytään mieluummin tuoreimpaan esimerkkiin pelaajaa tylyttävästä ja jyräävästä työkulttuurista.
AHL:stä MM-Leijoniin tullut Sakari Manninen uskalsi jopa vähän kritisoida tapaa, jolla hänen työnantajansa – NHL-seura Vegas Golden Knights – heitteli tyhjiä lupauksia pelipaikasta NHL-kokoonpanossa.
Useilta suomalaispelaajilta kuulemani mukaan selittäminen ei kuulu NHL-käytäntöihin. Pelaajia pudotetaan pelaavasta kokoonpanosta ja laitetaan farmiin ilman sen kummempia perusteluja ja jätetään nostamatta ylös kertomatta, mitä odotetaan.
Saattaapa jopa joukkueen palaverista myöhästyminen johtaa farmikomennukseen.
Itse myöhästyn bussiaikataulujen vuoksi töistä tämän tästä, mutta teen joko työajanvajauksen takaisin myöhemmin tai tyydyn aavistuksen pienempään palkkaan. Myöhästymisestä huolimatta saan tehdä sitä työtä, johon minut on palkattu eikä minua siirretä hanttihommiin.
Lajikulttuurin muuttaminen aiempaa inhimillisemmäksi ja modernimpaan suuntaan ei tietenkään ole helppoa tai nopeaa, mutta esimerkiksi NHL:ssä raha-asioista riideltäessä on jätetty jopa kokonainen kausi pelaamatta, niin miksei muitakin työoloja voisi lakkoilemalla parantaa?
Valmentajien ja muun seurajohdon viestinnän pitäisi ehdottomasti olla avointa ja vuorovaikutteista − onhan itse valmentaminen jo vahvasti muuttumassa huutamisesta ja nöyryyttämisestä keskusteluun.
Suurin muutos kuitenkin tarvitaan pelaajien keskinäiseen toimintaan.
Esimerkiksi tulokkaiden perusteeton kyykyttäminen ei palvele muuta kuin ikiaikaisten käytäntöjen olemassaoloa. Hyvässä työyhteisössä jäsenet ovat yhdenvertaisia ja toiminta joustavaa.
Silloin myös työn tulos on parempi.
