KooKoo-kausi 2005-06 paketissa Teemana onnistunut paluu.
[lue lisää] Pelaajien kevättodistukset.
[lue lisää] Kauden lukuja.
[lue lisää] Tehojakautumia.
[lue lisää] Liukkonen loisti tähdistövalinnoissakin.
[lue lisää] Junnujen kausi.
[lue lisää] |
Viisi vuotta saman joukkueen peräsimessä on tämän päivän urheilussa todella pitkä aika – lajista ja sarjatasosta riippumatta. Annetaan valmentamisen tähän kevääseen lopettaneen Reijo Mansikan itsensä kertoa mietteitään menneestä aikakaudesta, ja miksei myös tulevastakin.
– Valmentajien normaali elinkaari on kahdesta kolmeen, tai jopa neljään, vuoteen samassa joukkueessa. Minulle tuli viisi vuotta täyteen, joten onhan se pitkä aika, Mansikka myöntää.
Mansikka astui KooKoon peräsimeen keväällä 2001. Sekavan 90-luvun jälkeen Kouvolassa haluttiin vakiinnuttaa asemat Mestiksen kärkipäässä ja siihen tehtävään palkattiin kokenut ammattivalmentaja.
– Hommat aloitettiin rakentamalla Suomi-sarja-joukkuetta, josta tulikin sitten heinäkuussa Mestis-joukkue. Runkona olivat silloin paikkakunnan omat, tutut pojat, ja siihen lisäksi muutama vahvistus.
– Sillä porukalla mentiin kaksi vuotta. Kolmannelle kaudelle oli sitten suhteellisen kova vaihtuvuus ja neljännelle tosi kova. On iso asia etsiä tänne viitisentoista pelaajaa. Tämä viimeisen kauden joukkue olikin taas rakennettu tutuista pelaajista.
Menestyksen vuodet
KooKoo haki viime vuosituhannen lopussa vauhtia kakkosdivarista, mutta iso ratas käynnistyi todenteolla vasta keväällä 2001, kun tie oli viemässä Mestiksestä takaisin sarjaporrasta alemmas.
Seura sai shokkiputoamisestaan huolimatta roppakaupalla uskottavuutta pestatessaan aikoinaan KooKoota kaukalossakin kipparoineen ja kaksi edelliskautta SaiPaa SM-liigassa vähintäänkin kohtalaisin tuloksin luotsanneen Mansikan peräsimeensä. Harppaus liigasta kahta porrasta alemmas oli rohkea veto, mutta suunnitelmat seuran kanssa ulottuivat jo tuolloin pidemmälle.
– Lähtökohdat olivat tosiaankin Suomi-sarjan pelaamisessa. Täällä oli silloin kaksi todella kovaa vaikuttajaa: Asunmaan Pertti ja Johanssonin Timo. Heidän kanssa käytiin keskusteluja ja katseltiin tulevaisuuden visioita. Siinä vaiheessa näytti tosi hyvältä.
Ja hyvältä näytti myös kaukalossa. Jokipoikien konkurssin myötä KooKoo sai pitää sarjapaikkansa Mestiksessä ja todisti olevansa sen arvoinen. Syksyn pienoisen haparoinnin jälkeen kouvolalaiset saivat päälle melkoisen hurmion ja nousivat lopulta runkosarjan kakkossijalle. Sijoitus pysyi samana myös pudotuspelien jälkeen, kun FPS ja Sport kaatuivat, mutta Jukurit osoittautui finaaleissa liian kovaksi vastukseksi.
Finaalisarjan kotiottelua seurasi Kouvolan jäähallissa 3616 katsojaa. Vuotta aiemmin tuskin kukaan heistä olisi uskonut moiseen jymy-yllätykseen. Mansikka sen sijaan kertoo uskoneensa joukkueen potentiaaliin Mestiksessäkin, vaikka porukka olikin kasattu toisenlaiset tavoitteet mielessä.
– Kausi oli urheilullisesti erittäin onnistunut, mutta ei se minua hirveästi yllättänyt. Meillä oli suht’ hyvä ja tiivishenkinen joukkue ja onnistuttiin vielä saamaan syksyllä muutama hyvä vahvistuskin. Silloin loksahti kaikki palaset kohdilleen.
Yllättäjän etu oli hopean myötä mennyttä, mutta Mansikka todisti suojatteineen seuraavalla kaudella, ettei menestys ollut vahinko. Sijoitus runkosarjassa oli myös kaudella 2002-03 toinen ja lopulta kauloihin pujotettiin pronssiset mitalit Sportin kaaduttua viimeisessä pelissä. Kasassa saattoi olla jopa edellisvuotta kovempi porukka, mutta tie pudotuspeleissä tyssäsi lohipaitoihin.
– No joo, samalla hyvällä rungolla jatkettiin. Meillä oli mahdollisuudet mennä finaaliin tuolloinkin, mutta se nyt on jossittelua. Kiekko-Vantaa oli silloin kova ja pelattiin heitä vastaan kiihkeät semifinaalit.
Jos ei tehdä maaleja, niin päästetään niitä sitten vähemmän…
KooKoo nähtiin mitalipeleissä myös Mansikan kolmannella kaudella, keväällä 2004. Joukkueen ilme oli kuitenkin varsin erilainen kuin aiemmilla kausilla. Joukkue uusiutui melkoisesti, eikä aiemmin tulosta tuottaneeseen iloiseen hyökkäyspeliin riittänyt enää käsiä. Vähämaalisissa otteluissa menestys tuntuikin olevan runkosarjassa peräti seitsemän nollapeliä torjuneen Jaakko Suomalaisen harteilla.
– En allekirjoita sitä, että olisimme olleet Suomalaisen varassa. Pelasihan Jaska huikeita pelejä, mutta maalivahdin onnistuminen vaatii aina myös ehjää viisikkopuolustusta. Maalivahti voi voittaa joitain pelejä, mutta ei koko kautta.
Tutun rungon hajoaminen pakotti Mansikan piirtämään kokonaan uudet kiemurat taktiikkatauluunsa.
– Joukkuehan rakentui tuolle kaudelle ihan eri tavalla kuin aiemmin. Pelaajia lähti ja tilalle tuli paljon vähällä peliajalla liigassa olleita nuoria. Ehkä pelaajien taitotaso ei ollut ihan riittävää ykkös-kakkoskenttiin.
– Pelisysteemi piti sitten valita sen mukaan, ettei olla niin taitavia hyökkäyspäässä. Kun saatiin viisikkopuolustus toimimaan, niin Suomalainen pääsi loistamaan maalilla. Tosin pelasihan se tosi hyvän kaudenkin.
Vuosimallin 2003-04 KooKoo oli kuitenkin erittäin tasainen joukkue. Kuumia ratkaisijoita ei kenttäpelaajista ehkä löytynyt, mutta suurta hätääkään ei ollut, kun kasassa oli kuitenkin neljä vahvaa viisikkoa. Kuvaavaa tuon kauden tilanteessa on kuitenkin se, että keväällä tehokkainta ylivoimaa pyöritti neloskenttä.
– Joukkueella oli hyvä työmoraali, mutta puutteet taitavuudessa ja luovuudessa näkyivät hyökkäyspelaamisesta. Meiltä puuttui ykkös-kakkosketjuista pelinpyörittäjä ja siinä vaiheessa jouduttiin sitten tekemään [Tatu] Katteluksesta, perinteisestä laiturista, sentteri. Toinen mitä puuttui, olivat ylivoimakentällisten puolustajat, jotka olisivat pystyneet tekemään ratkaisevia maaleja.
KooKoo sijoittui sarjassa lopulta neljänneksi, hävittyään välierissä Jukureille ja pronssimatsin nälkäisemmälle Hermekselle. Runkosarjassa joukkue oli viides, kuten Jatkoaikakin oli kausiennakossaan veikannut. Sport-pudotuspelisarjan voittaminen, vieläpä Vaasassa, käänsi kuitenkin tämänkin kauden selvästi plussan puolelle.
– Väitän, että ylsimme myös sillä joukkueella ihan maksimisuoritukseen, kun onnistuimme pudottamaan Sportin pleijareissa keväällä.
”Siitä tuli tosi raskas kausi”
Kolmen onnistuneen kauden jälkeen odotukset ja tavoitteet Kouvolassa olivat korkealla myös kauteen 2004-05 lähdettäessä ja organisaatiotakin oli vahvistettu. Pelaajamateriaali ja sen myötä myös lähtökohdat olivat kuitenkin selvästi aiempaa heikommat, kuten kauden edetessä tultiinkin huomaamaan.
– Meiltä tyhjeni koko pajatso. Viitisentoista pelaajaa lähti pois ja elokuu oli hyvin rikkonainen jo siksikin. Joukkue vedettiin olosuhteiden pakosta nopeasti kasaan, kun sarjan alkuun oli noin seitsemän viikkoa aikaa ja se oli auttamattomasti myöhässä.
– Meillä aletaan maksaa pelaajapalkkioita vasta syyskuussa, joten ei tänne kukaan nälkää tule näkemään kesäksi. Menestymisen avainjuttuja on, että tehdään pohjia ja harjoitellaan kesä yhdessä. Kyllä porukan pitäisi olla jo huhti-toukokuussa 80-90-prosenttisesti valmis.
KooKoo joutui hääräämään siirtomarkkinoilla aktiivisena – mutta melko matalalla profiililla. ”Kaikkien aikojen Mestis-kausi” ja pelaajien joukkokato liigastakin teki tilanteesta myyjien markkinat. Kouvolassa ei ollut varaa kilpavarusteluun, joten kokeneiden avainpelaajien korvaajia olikin etsittävä A-nuorista.
– Tiesin, että liiga tullaan avaamaan, pelaajamarkkinat käymään kuumina ja sen, ettei meidän kilpailukyky riitä niillä markkinoilla. Toki mekin olimme kaikkien “huippupelaajien” perässä ja tehtiin tarjouksia, mutta jäätiin siinä kilpajuoksussa selvästi jalkoihin.
– Joukkue rakentui lupaavista, mutta erittäin nuorista pelaajista... Kaiken kaikkiaan siitä tuli tosi raskas kausi.
Vielä elo- ja syyskuussakin kaikki näytti hyvältä. Harjoitusotteluissa KooKoo muun muassa kukisti JYPin ja pelasi tasan SaiPan kanssa. Runkosarjakin käynnistyi paremmin kuin koskaan: seitsemästä ensimmäisestä pelistään KooKoo nappasi peräti 11 pistettä ja oli sarjataulukossa toisena. Sen jälkeen edessä oli kuitenkin jyrkkenevä alamäki. Kurssi saatiin oikaistuksi vasta aivan loppukeväästä. Pudotuspelit pelattiin ilman KooKoota, mutta karsinnat joukkue sentään vältti.
– Harjoitusottelut ja suht’ mukavasti käyntiin lähtenyt sarja valehtelivat. Siinä vaiheessa tuli tehtyä valmennuksellisia virheitä, turha sitä on kierrellä. Menimme nuorella joukkueella liian nopeasti eteenpäin, kun olisi pitänyt opetella perustekemistä pidempään. Sitten vielä suunnitellut ykkös- ja kakkossentterit loukkaantuivat: Kattelus oli pitkään sivussa syksyllä ja Janne Jaakkola koko kauden. Nuori joukkue ei vaan kestänyt, kun tuli vastoinkäymisiä.
– Kokeneita vastuunkantajia olisi tarvittu, mutta turha tuota on selitellä. Se joukkue olisi pitänyt saada kahdeksan parhaan joukkoon vaikka väkisin. Sillä kaudella epäonnistui kyllä ihan kaikki.
”Kova paukku kaikille”
Jos kausi 2004-05 oli ollut suuri pettymys Kouvolassa, pamahti suurin pommi vasta pelien loputtua. Seurahan ilmoitti, että pelit loppuvat kokonaan. Kuinka kova paukku päätös oli Mansikalle?
– Kaikillehan se kova paukku oli. Urheilullisesti ajatellen kovia päätöksiä, mutta pitää tietysti ymmärtää niitäkin henkilöitä, jotka tekevät päätöksiä taustalla. Ei ne ole mitään höpöhöpömiesten hommia.
– Pidän edelleen Johanssonin Timoa todella kovan luokan seurajohtajana. Aika yksinäisen miehen hommaahan se oli sen jälkeen kun päätökset oli tehty, mutta Timo uskalsi olla eturivissä vastaamassa, eikä juossut karkuun.
Jouko Leppäsen masinoitua pelastusryhmän KooKoon edustuskiekkoilun jatkamiseksi Kouvolassa nähtiin korkean tason lätkää myös seuran 40-vuotisjuhlakaudella.
– Jälkikäteen katsoen lopettamispäätös saattoi osoittautua jopa seuran pelastukseksi, sillä se miinus olisi vain jatkunut ja kasvanut. Korostan kuitenkin, ettei pelaajapalkkioissa eletty tuolloin missään tapauksessa yli tai hulluteltu muutenkaan joukkuetta kasatessa. Kehityssuunta oli vain koko ajan pikkaisen väärä ja kun uusia vastuunkantajia ei löytynyt, haluttiin putsata pöytä ja vedettiin jarrut kiinni. Sen ansiosta seura pääsee nyt jatkamaan nollatilanteesta.
– Aika harvinaista toimintaa Suomen kartalla, ettei vaan vaihdettu nimeä ja pyyhitty velkoja pois. Kaikille haluttiin maksaa suoraselkäisesti piikit pois ja kunnioittaa yhteistyökumppaneita.
Tyylikäs tilinpäätös
Mansikalla oli sopimustaan vuosi jäljellä, joten KooKoon peräsimessä jatkoi tuttu mies onnistuneen pelastusoperaation jälkeen. Tavoitteet menneelle kaudelle asetettiin varovasti: seuran virallinen tavoite oli sarjapaikan säilyttäminen, joukkue puolestaan tavoitteli paikkaa kahdeksan joukossa. Tavoitteet täytettiin kirkkaasti, mutta kevään lentokeli osoitti että pidemmällekin olisi ollut mahdollisuuksia.
– Nälkä tietysti kasvoi syödessä ja kauden loppu jäi harmittamaan. Mutta eihän tuohon hirveän pettynyt voi olla, kun katsoo sitä pohjaa mistä lähdettiin rakentamaan. Meillä oli yhteensä kymmenkunta pelaajaa, jotka opettelivat Mestis-pelaamiseen. Koko ajan ajettiin sisään viittä-kuutta omaa junnua, plus sitten joukkueeseen tuli Suomi-sarjasta, kakkosdivarista ja jo lopettaneitakin pelaajia.
Syyspuolisko olikin – etenkin vieraspelien suhteen – vielä melkoista hakemista, eikä pudotuspelipaikkaakaan voinut pitää varmana uuden vuoden alkupuolellakaan. Kevään edetessä joukkue intoutui kuitenkin melkoiseen liitoon ja nousi taistelemaan jopa kotiedusta.
– Kyllähän me maksettiinkin kokemattoman joukkueen oppirahoja otteluissa, kun pelataan pienillä marginaaleilla ja yksi-kaksi maalia kääntävät ottelun. Joukkue teki kuitenkin koko ajan hyvin töitä ja oli luottavaisella mielellä, joten uskonpuutetta ei ollut missään vaiheessa kautta.
– Analysoin tarkkaan tekemistä ja näin ilmapiirin pukukopissa. Joulutauolla sanoinkin, että meillä on mahdollisuudet noin 50 pisteeseen ja sijaan kuusi. Eihän se kovin väärin mennyt... Vaikutti, että pelaajat alkoivat oppia talon tavoille ja ohjelmakin oli meille vähän suotuisampi.
Visiona puoliammattilaisjoukkue
Viiden vuoden aikana kouvolalaisessa jääkiekkoilussa on ehtinyt tapahtua paljon. On tullut menestystä ja moni nuori pelaaja on edennyt urallaan eteenpäin: liigaan ja jopa maajoukkueeseen. Vaatimattomalta valmentajalta ei omakehua irtoa kuitenkaan hohtimillakaan. Sen Mansikka kuitenkin suostuu myöntämään, että hänen ajanjaksonsa aikana toimintaa saatiin ammattimaisemmaksi. Samaa ovat monet pelaajatkin kiitelleet.
– Saimme ajettua urheilullisemman kulttuurin tänne, siitä ei ollut paljoakaan tietoa. Jo ensimmäiset testit ja keskustelut paljastivat sen, että touhu täällä oli ollut aiemmin pelkkää puuhastelua.
Mansikan ja seurajohdon yhteiset visiot eivät kuitenkaan toteutuneet täysin, vaan rajat tulivat vastaan alkuvuosien jälkeen.
– Tarkoituksena oli kehittää puoliammattilaisjoukkue, mutta kehityskäyrä ei sitten johtanut siihen. Rajat tuli vastaan siinä, ettemme pystyneet ajamaan sitä kulttuuria tänne, vaan jäätiin amatöörimäisiksi.
– Puoliammattilaisuus ei tarkoita sitä, että alettaisiin maksaa huimia summia. Mutta jos pelaajilta vaaditaan, että käyvät kahdesti päivässä harjoituksissa, niin silloin harjoittelulle pitää luoda oikeat olosuhteet.
– Ei se toimi niin, että pelaaja on kahdeksan tuntia töissä, käy ruokatunnilla harjoittelemassa, palaa iltapäiväksi töihin ja sitten illalla peliin tai treeneihin. Ihan hullua, ei siinä ole mitään järkeä. Jos tänne halutaan pelaajia, niin sitten heille pitää taata sellaiset mukavat olosuhteet, ettei heidän tarvitse miettiä mistä saavat päivän puurot, vaan voivat keskittyä jääkiekkoon.
Mestis on muuttunut vuosi vuodelta vaativammaksi sarjaksi. Pelaajilta vaaditaan entistä enemmän, mutta heistä vain harvat voivat keskittyä jääkiekkoon täysillä. Amatöörit pelaavat siis ammattilaissarjaa ja käyvät siinä ohessa koulussa tai töissä. Pitkässä juoksussa se näkyy väkisinkin.
– Kärjessä pysymiseen ei ole mitään hokkuspokkus-temppuja, mutta siihen on mahdollisuus jos valmennuksen olosuhteet saadaan kuntoon. Menestyspiikkejä tulee, mutta ne on satunnaisia ja sitten mennään ylös ja alas. Jos täällä halutaan tulevaisuudessa pelata Mestiksen kärjessä, pitää pystyä puoliammattilaisuuteen.
”Liiga pitää avata tai Mestis hukkuu jäihin”
Ongelmat ovat samat koko Mestiksessä. Vaatimustaso ja kulut kasvavat vuosi vuodelta, mutta yleisömäärä, sarjan näkyvyys ja sitä kautta seurojen tulot polkevat paikallaan. Samalla päättäjät lupailevat ympäripyöreyksiään ja tanssivat liigaseurojen pillin mukaan. Mansikankaan näkemys Mestiksen tulevaisuudesta ei ole kovin ruusuinen.
– Kyllähän sarjalle pitäisi jotain tehdä. Jos liigaa ei aukaista urheilullisin perustein, niin koko Mestis kuolee pois. Olen siitä varma ja se on se hinta, mikä liigan suljettuna pitämisestä maksetaan. Monesta kaupungista loppuu jääkiekko, tai ei ehkä lopu kokonaan, mutta toiminta hiipuu ihan alas.
Liiganousulle on kehitetty runsaasti kriteerejä ja niiden perusteella on jo ehditty tuomitsemaan Mestis-seurojen mahdollisuudet pelata porrasta ylempänä. Samalla on kuitenkin ohitettu se selvääkin selvempi tosiasia, etteivät seurat nykymuotoisessa Mestiksessä pysty juurikaan kehittämään toimintaansa, vaan kaikki energia on suunnattava selviytymistaisteluun.
– Jos Mestistä halutaan nostaa lähemmäs liigaa, niin liiga pitää ihan ensin avata. Sen jälkeen seurat pystyvät kehittämään omaa toimintaansa ja kuromaan eroa kiinni. Nykymenolla mennään vaan koko ajan liigasta kauemmaksi. Se ei ole mahdollista, että Mestis saataisiin ensin uskottavaksi sarjaksi ja liiga avattaisiin sitten joskus neljän-viiden vuoden päästä.
– Tämä tie on jo nähty. Hyvä osoitus siitä on finaalien yleisömäärät: pelkkä rätti ei kiinnosta enää paljoa Mikkelissäkään.
Mansikka korostaa, ettei puhu ”virkansa puolesta”, vaan kyseessä on kokeneen kiekkomiehen huoli suomalaisesta seuratoiminnasta.
– Minulla ei ole mitään omaa lehmää ojassa. Olen nähnyt asian molemmilta puolilta ja tällä menolla Mestis painuu alas ja hukkuu jäihin. Jotain uskottavaa sarjamuutosta kaivataan.
Sulka jää Robin Hoodin hattuun
Vaikka Mestis sarjana onkin ehkä junnannut paikoillaan, niin itse pelintaso tuntuu parantuneen vuosi vuodelta. Aitiopaikalta sarjaa viisi vuotta seurannut Mansikka vahvistaa asian.
– Peli ja valmennuksen laatu on mennyt huimasti eteenpäin. Sillä joukkueella, joka meillä viisi vuotta sitten oli, ei välttämättä pärjäisi enää. Jokaisessa joukkueessa on nykyään ammattivalmentaja ja kaikkiin peleihin tulee hyvin valmistautunut vastustaja.
Valmennus lieneekin yksi Mestiksen vahvuuksista. Petteri Sihvonen kirjoitti Urheilulehdessä (7/2006): ”Mestiksen eräänlainen rikkaus ovat juuri valmentajat ja heidän rohkeutensa peluuttaa oman näköistänsä jääkiekkoa. Siellä on kaksitoista ammattivalmentajaa, joihin minä asetan suuren toivon tulevaisuutta silmällä pitäen.” SM-liigassa touhun nimi on lähes aina ”tulos tai ulos”, eikä pelin, pelaajien tai omien valmennusmenetelmien kehittämiseen ole välttämättä mahdollisuuksia.
– Aina mitä ylemmäs mennään, sitä tärkeämpi tulos on. Tietysti Mestiksessäkin tapellaan joka pelissä tosissaan ja halutaan voittaa, mutta kun liigassa on keskimäärin kolme peliä viikossa ja täällä noin kaksi, niin Mestiksessä pystytään harjoittelemaan alkuviikosta paremmin.
Parannettavaa riittää kuitenkin silläkin saralla. Mansikan mielestä monet sarjan pelaajista ovat vielä raakileita, joiden kehittämiseen tulisi löytää lisää aikaa.
– Kuten jo aiemmin viittasin, niin valmennuksen olosuhteet pitäisi saada kuntoon. Mikkelissä ja Vaasassa pystytään ehkä siihen, että kaikki käyvät harjoittelemassa kahdesti päivässä, mutta siihen pitäisi pystyä muuallakin.
– Olisi erittäin tärkeää, että pystyttäisiin harjoittelemaan päivälläkin ja käymään maltilla yksityiskohtia läpi. Ei harjoituksissa mitään ihmeellisyyksiä tarvita, vaan ihan perusasioita. Monet pelaa Mestistä yllättävän puutteellisin taidoin: syöttäminen, syöttöjen vastaanottaminen ja laukaisutaito vaatii vielä huomattavasti kehittämistä.
Pelaajan siirtyminen Mestiksestä suurempiin ympyröihin on aina kaksipiippuinen juttu. Mestis-seuralle hyvän pelaajan menettäminen on tietysti aina ikävää, mutta samalla myös sulka valmentajan ja koko organisaation hattuun. Mansikka jättää kuitenkin sulat muille.
– No joo, monet haluaa ottaa sulkia hattuunsa vähän liiankin helposti… Joku pelaaja tulee kahdeksaksi kuukaudeksi, on viittä vaille liigapelaaja ja pelaa sitten yhden kauden Mestistä hyvillä peliminuuteilla. Toiset tietysti kehittyy huimastikin, mutta onhan se lyhyt aika. Nuoren pelaajan kehittyminen on aina parin-kolmen vuoden projekti, omilla junnuilla vielä pidempi.
Nähdäänkö Mansikkaa vielä penkin takana?
Reijo Mansikka hyppäsi valmennuspuuhiin jo 90-luvun alussa SaiPassa, lähes heti pelaajauransa lopetettuaan. Nyt pitkä ura saa jäädä – ainakin toistaiseksi, mutta mahdollisesti myös kokonaan.
– Se on ainakin varmaa, etten ensi kaudella valmenna. Mutta enemmän uskon siihen, että lopetan kokonaan. Olen mennyt vuodesta ’77 asti kausi kauden jälkeen, ja nyt on paikka huilata.
Rakasta lajia Mansikka ei kuitenkaan aio hylätä, vaan kertoo jännänneensä KooKoon pelien päätyttyä SaiPan puolesta pudotuspelisarjassa HIFKiä vastaan. Tuttuun hahmoon voi varmasti törmätä ensi kaudellakin Kouvolan jäähallissa – katsojana.
– Jatkan kyllä jääkiekon seuraamista ja saatan jossain pikkutoiminnassa olla mukanakin, mutten päätoimisesti tai –sääntöisesti. Olen ollut jääkiekon parissa pikkupojasta, kun Koikkarin kentältä aikoinaan lähdettiin. Kiekko on ollut iso juttu elämässäni ja edelleen lähellä sydäntä.
– Katsotaan nyt, mitä tässä alkaisi isona tekemään…