”Väsymys oli pahin oire, ja käytännössä odottelin, että olisiko väsymys ohimenevää vai joutuisinko kestämään sitä loppuelämäni. Suurin piirtein kuukauden ajan istuin kotona television edessä, pelasin pelikonsolia ja yritin keskittää ajatukseni muuhun kuin siihen, etten enää pelaa jääkiekkoa enkä tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan.”
Näin kuvailee päävamman jälkeistä olotilaansa entinen huippupuolustaja Kaj Linna, joka toimii nykyään Pohjois-Amerikassa lääkeyhtiö EMD Seronossa globaalina markkinointijohtajana.
Tuore Suomen mestari ja MM-hopeamitalisti joutui lopettamaan peliuransa Joe Frederickin päähän kohdistuneen taklauksen vuoksi.
− En muista itse tilanteesta yhtään mitään ennen kuin sitten, kun taju palasi. Ainakin minuutti tilannetta edeltävästä ajasta on sellaista, etten muista mitään. Muuten muistan aika hyvin kaiken. Jälkikäteen olen tilanteen nähnyt jostain nauhalta. Kieltämättä ymmärrän, että siinä sattui.
Päävammat ovat isosti esillä mediassa, mutta ne eivät ole jääkiekon yleisin vammatyyppi.
− Pää- ja kasvovammat ovat yleisin vammatyyppi, mutta ne ovat usein haavoja, jotka tulevat mailan tai kiekon osumasta. Aivotärähdyksiä on noin kymmenen prosenttia loukkaantumisista. Suhteutettuna kuitenkin olkapää- ja polvivammat ovat isompi ryhmä, kommentoi Suomen jääkiekkoliiton vastuulääkäri Markku Tuominen.
Pelin nopeutuminen on keskeinen tekijä vammojen taustalla.
− Tänä päivänä joka pelaaja luistelee vähintään kymmenen metriä sekunnissa, jotkut vielä nopeammin. Pelinopeus on lisääntynyt paljon, ja sitä kautta kontaktin voima on lisääntynyt. Pelinopeus lisää loukkaantumisia muutenkin, kiekko liikkuu nopeammin, tulee yllättäviä tilanteita, mailat kimpoaa. Nopeuden mukana on tapahtunut paljon muutosta, Tuominen jatkaa.
− Kun tilaa on vähemmän, tilanteet tulevat nopeasti ja reagointiaika jää lyhyeksi. Varsinkin jos pelaaja seuraa kiekkoa ja sen liikettä, samaan aikaan jäällä tapahtuu muuta, mitä ei pysty havainnoimaan. Peruutuspeilit puuttuvat.
Päävammasta voi toipua, mutta tunnistaminen on vaikeaa
Johan Franzén, Dan Carcillo, Marc Savard ja niin edelleen – lista päävammojen jälkeisistä pitkäaikaisista oireista kärsivistä entisistä jääkiekkoilijoista on pitkä. Linna selvisi omasta päävammastaan ilman pitkäkestoisia vaivoja eikä tarvinnut neurologista kuntoutusta.
− Vaikka olin saanut kovan iskun päähän ja sen seurauksena hematooman eli verenpurkauman aivoihin, oli neurologinen taso palautunut viikon sisällä normaaliksi. Tein jo Nashville Predatorsin leirillä neurologiset tasotestit ja päävamman jälkeen sitten vertailutestin, jotka olivat viikko tapahtuneen jälkeen täysin normaalit. Tapasin Yhdysvalloissa arvostetun neurokirurgin, joka oli alansa ykkösguru ja hoitanut aikoinaan myös muun muassa Paul Kariyaa ja Eric Lindrosia. Hän hämmästeli, että testien mukaan kaikki oli kunnossa niin nopeasti.
Nopeasta toipumisesta huolimatta kyseinen lääkäri suositteli Linnalle peliuran lopettamista.
− Pelasin tuolloin IHL:ssä. Taloudellisesti ja uran jälkeisen elämän kannalta hän näki lopettamisen parempana vaihtoehtona. Mietin asiaa tuolloin paljon ja kyselin muidenkin mielipiteitä. Yleinen näkemys oli, että tuollaista tapahtuu eikä kukaan sen takia lopeta.
Joutuessaan olemaan sivussa peleistä Linna alkoi kuitenkin kallistua lopettamisen puoleen eikä ole päätöstään katunut, vaikka tuossa vaiheessa ei ollut vielä mitään tietoa jääkiekon ulkopuolisesta työllistymisestä.
− Olotila päävamman jälkeen oli sellainen, jollaista en halunnut enää uudestaan kokea. Oli pientä epäuskoa siitä, toivunko vielä ennalleni.
Uudenlaisessa tilanteessa Linna joutui miettimään asioita eri kantilta.
− Olisin ehkä voinut palata kaukaloon ja saavuttaa vielä jotain, mutta se on jossittelua. Pari kuukautta myöhemmin ajattelin ensin, että pitäisi palata, mutta kausi oli siinä vaiheessa jo pitkällä enkä enää halunnutkaan palata. Olin jo hyväksynyt tilanteeni sekä ymmärtänyt riskit. Aiemmin asiaa ei tullut mietittyä, mutta tuolloin tajusin, että jos pään satuttaa, voi käydä tosi pahasti. Voi menettää toimintakyvyn, persoonallisuus voi muuttua.
Nykyisessä työssään lääketeollisuudessa Linna on törmännyt verestä otettavaan pikatestiin, jolla voitaisiin todentaa tai poissulkea aivotärähdys. Testi mittaa aivovammabiomarkkeri S100B:tä, mutta tutkimusnäyttö on toistaiseksi puutteellista.
− Pohjoismaidenkin tasolla testiä suositellaan käytettäväksi keskivaikeissa päävammoissa, ja testi pitäisi tehdä kuuden tunnin sisällä tapahtuneesta. Suosituksista huolimatta testi ei ole noussut vakituiseen käyttöön, mistä vähän huokuu sellainen asenne, ettei tällaista tarvita. Lääkäreiden lisäksi erilaiset kuvantamismenetelmät ovat merkittävässä roolissa päävammojen tunnistamisessa, ja tämän tahon intresseille verikoe saattaa näyttäytyä uhkana, vaikka ei sitä olekaan.
Linna uskoo testin helpottavan aivotärähdyksen toteamista.
− Veikkaan ihan mutu-tuntumalla, että moni aivotärähdys jää diagnosoimatta kokonaan. TT- tai CT-kuviin harvoin viedään varsinkin lievissä tapauksissa. Kliiniset oireet ovat erilaisia eri yksilöillä, ja tulkinta on aika subjektiivista. Veritestille, josta saisi kyllä tai ei -vastauksen olisi mielestäni käyttöä, jotta saataisiin varmuutta, milloin aivot ovat saaneet iskun ja milloin olisi syytä huilata. Veritesti olisi vasta alkua. Uskon, että testiä voisi jopa kehittää niin sanotusti kentän laidalle sormen päästä otettavaksi pikatestiksi tai jopa sylkitestiksi. Mahdollisuuksia varmasti olisi. Kyse on vain siitä, onko tämä kaupallisesti kannattavaa.
− Olen keskustellut asiasta myös lääkärien kanssa, ja vahva yhteisymmärrys on, että kaikki diagnoosia helpottava apu on tarpeen. Erityisesti, kun puhutaan nuorista urheilijoista ja liikutaan harmaalla alueella, että oliko kyseessä aivotärähdys ollenkaan vai lievä tai keskivaikea.
Myös Markku Tuominen korostaa aivotärähdysten tunnistamisen vaikeutta.
− Aivotärähdyksen suhteen tärkeintä on se, että vamma tunnistetaan, pelaaja otetaan pois kentältä ja hoidetaan asianmukaisesti. Silloin pystyttäisiin varmistamaan, ettei tule elinikäisiä seurauksia. Siksi ei myöskään voida linjata maksimimäärää aivotärähdyksiä, vaan keskeistä on tunnistaminen ja hoitaminen. Tunnistaminen on kuitenkin vaikeaa, kuten eräässä NFL-tilaisuudessa syksyllä totesin, että meillä on enää vain kaksi ongelmaa: tunnistaminen ja diagnosointi.
− Ammattilaisurheilun puolella tämän eteen on tehty todella paljon töitä. Peleissä on niin sanottu concussion spotter system, jossa kontrolloidaan ja katsotaan, onko pelaaja mahdollisesti saanut aivotärähdyksen. Eli joukkueelta tulee lääkärille viesti, jossa pyydetään pelaajaa tutkittavaksi. Tällaista ei ole aiemmin ollut eli videoiden käyttö tilanteiden arvioinnissa tuo jo paljon lisäapua, mikä on iso muutos.
Tunnistamisen helpottamiseksi on tehty töitä jo pitkään.
− Tämä prosessi alkoi kansainvälisesti vuonna 2001, kun järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen symposiumi − NHL oli alkanut muutamaa vuotta aikaisemmin kiinnittää huomiota päävammoihin. Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF toimi prosessissa primus motorina, mukana oli myös kansainvälinen olympiakomitea ja eri lajijärjestöjä. Siitä lähtien neljän vuoden välein kongresseissa on kehitetty tunnistamista, diagnostiikkaa ja hoitoa, Tuominen muistelee.
− Olen itse ollut mukana projektissa, jossa on pyritty määrittämään concussion probability indexia tunnistamisen avuksi − varsinkin niille tasoille, joissa ei ole videoita käytössä. Videot ovat enemmän ammattilaisten työkalu, mutta junioritasollakin pitää olla työkaluja. Toivotaan myös, että saataisiin sellaista kehitystä, että jollain testillä voitaisiin varmuudella tunnistaa aivotärähdys.
Tuominen painottaa diagnosointia kliinisten oireiden perusteella.
− Hidas nousu jäältä, tasapaino-ongelmat, jotkin asennot vamman jälkeen. Tällaisiin asioihin kiinnitetään huomiota ja pyritään kaivamaan, mutta mikään absoluuttinen totuus se ei ole. Aivotärähdys on kliininen diagnoosi eli sitä ei voi varmentaa verikokeella tai kuvantamisella, vaan kaikki perustuu kliinisen tilan arviointiin. Työkaluna käytetään SCAT3-lomaketta, jolla pyritään kartoittamaan aivotärähdykseen viittaavat oireet.
Aivotärähdyksen toteamisen jälkeen on tärkeää ottaa pelaaja pois jäältä, minkä pitää olla lääkärin vastuulla.
− Lääkärit luottavat omaan arviointikykyynsä, joka lääkäristä riippuen useimmissa tilanteissa onkin ihan hyvä. Ongelma on niissä tapauksissa, joita lääkäri ei tutki. Ja täällä Pohjois-Amerikassa niitä näkyy käsittämätön määrä. Esimerkiksi kun olin poikani pelimatkalla mukana valmentajana, poika sai selvän aivotärähdyksen eli häneltä meni taju. Hänen tilaansa arvioi vain yksi fysioterapeutti, ja seuraavan päivän pelissä poika taas pelasi, Kaj Linna kertaa.
− Tämä oli tajunnan menetyksen myötä esimerkkinä räikeä, mutta olen nähnyt niitä tilanteita, että pelaaja valittaa kovan tällin jälkeen päänsärkyä ja sitten muutaman minuutin kuluttua päästetään poika taas jäälle, kun särky lakkaa. Tai kysytään, onko kaikki hyvin ja pelaajan vastattua myöntävästi päästetään pelaamaan. Jos pelaaja makaa jäällä minuutin liikkumatta, tyhmempikin tajuaa, että kyseessä on aivotärähdys.
Tuomisella on hyvät kokemukset yhteistyöstä valmentajien kanssa.
− Toivottavasti valmentaja ei tee päätöstä pelaajan paluusta jäälle. Työnjaon pitää olla se, että lääkäri hoitaa lääketieteen asiat ja valmentaja valmentaa. Olen joskus sanonut, että jos valmentaja alkaa puuttua lääketieteellisiin asioihin, niin silloin minulla on oikeus valmentaa. Ei ole tällaista tilannetta toistaiseksi tullut vastaan. Valmentajan puolelta luotto on ollut hyvä ja työnjako selkeä. Tiedän kuitenkin tapauksia, joissa on käynyt toisinkin, ja lääkärin on ollut vaikea ottaa roolia.
Tutkimustiedolla voidaan muuttaa asenteita
Pitkään neurologista kuntoutusta toteuttanut fysioterapeutti (TtM) ja tutkija Matti Vartiainen tekee väitöskirjaa aivovammoista ja kertoo tutkittua tietoa sekä vammamekanismeista että hoitomuodoista.
− Jääkiekossa päävamman syntytavassa on varmastikin eroa muihin joukkuelajeihin verrattuna. Jos ajatellaan kiihtyvyyksiä ja hidastavuuksia, joista aivotärähdys eli aivovamman lievin muoto määritellään, niin jääkiekolle tyypillinen tilanne on taklaus tai kontakti, joka ei välttämättä osu edes päähän, mutta siinä on kiihtyvyyttä, hidastuvuutta ja niiden tuottamia voimia ja vastavoimia, jotka aiheuttavat paljon kiertovoimaa aivojen, keskushermoston ja niskan alueelle. Tästä syystä liitännäisvammat, kuten niskan retkahdusvammat, ovat hyvin tyypillisiä.
Päävammoista voi seurata ongelmia muun muassa vireystilaan ja muistiin liittyen.
− Kaksi aivovammoille tyypillistä vammamekanismia ovat venytysvamma eli diffuusi aksonivaurio, joka syntyy, kun pää retkahtaa. Eli iskun voimasta pää ja aivot jatkavat matkaansa, tulee paljon kiertovoimaa niskan, aivorungon ja aivojen syvien osien alueelle. Toinen tyypillinen mekanismi on iskuvamma eli kun päähän kolahtaa tai energia pysäyttää pään liikkeen, niin aivokudos jatkaa matkaa. Joku on suunnitellut niin, että pari millimetriä on jäänyt ylimääräistä tilaa ja kallon sisäpinta on rosoinen, niin tulee iskuvammaa kallon alueelle ja kun aivot heilahtavat, tulee isku- ja vastaiskuvamma.
− Vakavuudeltaan vammoja on vaikea verrata, koska jälkitilat ovat hyvin samantyylisiä ja aiheuttavat toiminnallisia häiriöitä eli ongelmia muun muassa muistiin ja tarkkaavaisuuteen. Retkahdusvammalle on tyypillistä vireystilan säätelyhäiriö. Samalla tavalla kuin auto ei liiku ilman moottoria tai bensaa, niin jos ihmisen toimintakyky on kunnossa, mutta jos ei ole vireystilaa tehdä asioita, niin se ei paljon auta. Vireystila on siinä mielessä kaikkein invalidisoivin.
Aivotärähdyksestä puhutaan aivovamman lievimpänä muotona, mutta Vartiainen täsmentää eroa tarkemmin.
− Aivovamma määritellään aivoihin kohdistuvana iskuna tai energiana, joka aiheuttaa jotakin seuraavista: tajuttomuuden, muistamattomuuden ennen tai jälkeen, jonkin henkisen tilan muutoksen, kuten sekavuus tai keskittymisen häiriön tai neurologisen häiriön, kuten tasapainohäiriö. Kun mikä tahansa näistä kynnyksistä ylittyy − esimerkiksi aivotärähdyksissä vain yhdestä kymmenessä liittyy tajuttomuutta − myös aivovamman diagnosoinnin kynnys ylittyy.
− Olin vielä noin kymmenen vuotta sitten tämän koulukunnan, että puhutaan aina aivovammasta, vankkumaton kannattaja. Koska kun aivotärähdys oli erillinen diagnoosinsa, ajateltiin, että jos vamma oli lievemmästä päästä eli vain lyhyt tajuttomuus tai ei tajuttomuutta ollenkaan, mutta oireina oli kuitenkin lyhyt muistiaukko, vähän sekavuutta ja oireita parin päivän ajan, ei kyseinen henkilö voinut oireilla enää kuukauden päästä. Tutkimustiedon mukaan lievimmistäkin vammoista voi jäädä pysyviä jälkitiloja. Tässä ajattelussa tulee dilemma. Jos sinänsä hyvin voiva henkilö käy tapaturman jälkeen ensiavussa ja hänelle annetaan diagnoosiksi aivovamma, se termi voi tehdä hänet todellisuutta sairaammaksi.
Vartiaisen mielestä aivotärähdys on käyttökelpoinen omana diagnoosinaan.
− Aivotärähdys on kuitenkin vammamekanismiltaan sen laatuinen, että 10–14 päivän sisällä tapahtumasta noin 85–90 prosenttia potilaista toipuu. Itse tykkään enemmän ideologiasta, että aivotärähdys on traumaattisen aivovaurion eli aivovamman lievin muoto. Jos niille 85–90 prosentille lyödään aivovammadiagnoosi, se sekoittuu niihin tapauksiin, joilla on aivovamman aiheuttama häiriö neurofysiologisesti tai toiminnallisesti.
− Nämä kaksi asiaa tuppasivat sekoittumaan, vaikka nykytieteen valossa tiedetään, että suurin osa aivotärähdyksen saaneista toipuu. Sen takia mielestäni on parempi käyttää termiä aivotärähdys, ja englanninkielinen termi concussion kuvaa asiaa paljon paremmin, koska se kuvaa yleistä vammamekanismia. Samoin kuin whip lash kuvaa niskan retkahdusvammaa.
Myös Vartiainen korostaa vamman tunnistamista ja asianmukaista hoitoa.
− Ei ole sellaista kuvantamismenetelmää, jolla voisi todentaa, että aivokudoksessa ja sen tuottamissa toiminnoissa ei olisi 100-prosenttisesti mitään muutosta. Fysioterapeuttitaustani ja hyvien verkostojen kautta olen oppinut ymmärtämään jo yli kymmenen vuotta sitten, että usein pitkittyneet jälkitilat, jotka vaikuttavat aivotärähdyksen tai aivovamman jälkitilalta, voivatkin olla esimerkiksi niskan retkahdusvamman jälkitiloja. Näistä aiheutuu hyvin samankaltaisia oireita.
− Arviointia helpottaa valtavasti, jos on käytössä lähtötasoarvoja, koska ihmisten toimintakyvyssä skaala on niin laaja. Oleellista on, että jokaisen kohdalla prosessi viedään läpi samalla tavalla – riippumatta siitä, viedäänkö pelaaja päätyovista suoraan sairaalaan ja hän herää huomenna tai hän liikkuu omin jaloin ja arvioidaan diagnostisen kriteerin ylitys. Kaikista lievimmätkin tapaukset pitää hoitaa samalla tavalla.
Vartiainen haluaa auttaa tekemään päävammoihin liittyviä ongelmia näkyviksi.
− Siksi aina lähden median juttuihin mukaan, että tästä asiasta kirjoitetaan. Toinen tekijä on se, että ammattilaisliigoissa tie on ollut pitkä. Omilla nettisivuillani on vuodelta 2006 haastattelu baseline-menetelmistä ja vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin tuli tietokonepohjaiset menetelmät. Nykyään väitän, että Liigassa on hyvä taso. Se perustuu siihen, että on tehty − vaikkakin hitaasti − toimenpiteitä ja väitöskirjoja, koulutettu ja pidetty aihetta esillä. Oleellista on myös, että tehdyistä päätöksistä ja linjauksista pidetään kiinni.
− Itse olen ollut muutaman vuoden mukana amerikkalaisen jalkapallon lääketieteellisessä valiokunnassa, ja vaikka toimenpiteitä tehdään, muutokset vievät aikaa. Olen myös töissä muutamana päivänä viikossa urheilijoiden aivovammaklinikalla. Valitettavan usein näkee, että liian myöhään tullaan hoitoon. On jo viikkoja sahattu ylös ja alas ja pähkäilty asiaa. Varhainen hoitoon hakeutuminen on − niin kuin kaikkien vammojen kohdalla − keskeistä. Jos heti ensimmäisinä päivinä alkaa tulla takapakkia, kannattaa lähteä hakemaan apua.
Vartiaisen mukaan pelaajienkin asenteet ovat muuttuneet lisääntyneen tiedon myötä.
− Pelicansissa vuonna 2005 oli ensimmäisiä pilotteja ja seuraavina vuosina baseline-testejä. Silloin yleinen vaikutelma oli, että mikäs hameenpäällelaittaja tulee pukukoppiin. Siitä on valovuosi menty eteenpäin. HIFK:ssa teen itse yhteistyötäkin, mutta tiedän, että siellä ei yhtään tapausta pääse läpi sormien, pienimmätkin katsotaan. Lääkäri Petri Helenius on jo aikojen alusta puuttunut siellä asiaan, enkä halua muitakaan yhteistyöjoukkueita vähätellä, mutta hän on todella tarkkaan puuttunut. Pelaajienkin suhtautumiseen vaikuttaa se, että asiasta puhutaan. Yhdysvaltain projekteista on tuttu slogan ”better to miss one game than whole season”. Jos väheksyy asioita ja lähtee liian aikaisin harjoittelemaan, voikin olla kolme viikkoa tai kolme kuukautta sivussa, koska oireet kumuloituvat.
− Tämä on keskeisin viesti, jonka pelaajat ovat mielestäni jo jollain tasolla ymmärtäneet. Urheilijan mentaliteetti on kuitenkin poikkeuksellinen, ja esimerkiksi katkolla olevan sopimuksen takia ammattiurheilija voi olla valmis ottamaan riskin. Omasta mielestäni mikään ei ole sen arvoista, että voi vammautua loppuiäkseen. Parempaan suuntaan on menty, mutta lähes viikottain kuulen pelaajilta, että oli sitä tai tätä mutta ajattelin sen olevan sitä tätä tai tota. Ehkä halutaan aliarvioida tai halutaan salata todellisuutta.
Vammojen yliarvioinnista Vartiaisella ei juuri ole kokemusta.
Tappeluista Vartiaisella on selkeä mielipide.
− Tappeluissa tapahtuu vammoja. Piste. Tekisi mieli jättää siihen. Ei siinä ole mitään järkeä. Tavoite niissä on kuitenkin aina aiheuttaa toiselle aivovamma. Nyrkistä lähtevä voima on todella iso eli jokainen tappelu kannattaa jättää väliin.
Kroonisen traumaattisen enkefalopatian eli CTE:n suhteen Vartiainen kuitenkin haluaa vähän malttia keskusteluun ja korostaa taas tutkimustiedon merkitystä.
− CTE on jollain tasolla olemassa, mutta jos laitetaan miljoona ihmistä riviin samalla iskumäärällä, niin kovin isolla osalla ei ole sama lopputulos. Muuten kaikki nyrkkeilijät olisivat aivan vihanneksia. Eli CTE-tapaukset pitää osata suhteuttaa. Tutkittuja tapauksia on edelleen vähän, heitä on muutama sata, ja maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä. Tästä aiheesta kirjoitetaan paljon ja myös populistisesti.
− Eli luodaan illuusio siitä, että ikään kuin joka heilahduksesta syntyy krooninen aivovamma. Tulevina vuosina kuitenkin saadaan tietää enemmän, koska sitä tutkitaan niin paljon. Selväähän on, että jos vaihtoehdot on saada 1 000 iskua päähän tai ei yhtään, niin ei yhtään on terveellisempi. Mutta jos iskuja tulee 1 000 30 vuoden aikana, niin yksilölliset erot aivojen ja kallo-kaularangan tukirakenteessa vaikuttavat valtavasti lopputulokseen.
Ymmärryksen lisääntyessä myös vastustajan kunnioituksen voi odottaa kasvavan.
− Samasta taklauksesta toinen nousee pystyyn ja toinen jää jäähän makaamaan. Tässä tärkeä pointti on se, että kunnioitus vastustajaa kohtaan lisääntyy tiedon kautta. Osa peliä on nuhjata hartia hartiaa vasten, mutta eri asia on taklaaminen pystyyn, koska pelaaja, joka ei näe eikä näin osaa ennakoida tilannetta, voi pahimmillaan kuolla siihen.
Kuinka vammoja voidaan ennaltaehkäistä?
Lääkäri Markku Tuominen uskoo loukkaantumisten olevan ehkäistävissä.
− Kaikki loukkaantumiset ovat turhia. Tavoite pitää olla, ettei niitä tule. Paljon kuulee kommenttia, että loukkaantumiset kuuluvat jääkiekkoon, mihin vastasin, etten muista yhtään kautta, johon lähdettäessä olisi sovittu, montako loukkaantumista tulee.
− Polvivammojen ennaltaehkäisyssä neuromotoriset harjoitteet, joilla pyritään parantamaan liikekontrollia, voivat vähentää vammariskiä. Muissa lajeissa asiaa on jo viety eteenpäin, esimerkiksi salibandystä on kotimaisia tutkimuksia. Jääkiekon puolella riittää vielä tehtävää. Alle 18-vuotiaiden tyttöjen polvivammariski oli jopa tuplat naisiin verrattuna eli samaa tasoa miesten kanssa, vaikka kontakti on kielletty. Tässä liikehallinnan merkitys korostuu. Harjoittelua pitäisi alusta lähtien suunnata siihen, että kroppa kokonaisvaltaisesti kehittyy. Erityisesti pitäisi pyrkiä harjoitteilla vaikuttamaan niihin osa-alueisiin, jotka kuormittuvat.
Myös päävammojen ehkäisyssä spesifi harjoittelu on tärkeää.
− Mitä parempi reaktiivisuus on eli kyky hahmottaa, havainnoida, olla nopea, ennaltaehkäisee kaikkea. Tätä on tutkittu tosi vähän, mutta alustavia puolisuosituksia ovat silmän ja niskan koordinaatioharjoitukset eli samankaltaista, mitä on painitreeneissä. Eli niska, kallon rakenne ja nikamat pitävät sitä viiden kilon mötikkää pystyssä, niin kyse on reaktiivisuudesta ja siitä, kuinka voimakkaasti ja kuinka nopeasti keho ottaa vastaan sen liike-energian. Vaikka olisit Arnold Schwarzenegger, ei auta, jos jäät rekan alle, Matti Vartiainen kommentoi.
− Tutkimustiedon valossa kuitenkin tiedetään, että esimerkiksi pyöräilykypärä ehkäisee vammoja merkittävästi. Hyvät varusteet ja hyvä kyky ottaa vastaan iskuja eivät ainakaan haittaa. Keskiverron liigajoukkueen pelaajat tekevät jalkatreenit, vatsalihastreenit ja käsitreenit, mutta niskalihakset jäävät tekemättä − eli selkärangasta 7−8 ylintä nikamaa harjoittamatta. Painissa, nyrkkeilyssä ja amerikkalaisessa jalkapallossa on pitkään tehty tätä harjoittelua. Mikään varma ennaltaehkäisevä menetelmä se ei ole, mutta tutkimusnäyttöä on ja seuraavassa urheilumaailman aivotärähdyskongressissa, niin voin lyödä vetoa, että siellä on jo selkeää suositusta ennaltaehkäisyksi vahvistaa niskan aluetta ja muita siihen liittyviä tekijöitä.
Harjoittelun lisäksi oikeilla varusteilla on iso merkitys.
− Varusteiden kehittämisessä on paljon mahdollisuuksia, paljon on toki myös menty eteenpäin. Kulttuuri on ollut sitä, että varusteista on pyritty tekemään kevyempiä miettimättä, että suojaavuus voi kärsiä. Toisaalta kyynärpää- ja olkapääsuojia on pienennetty, koska ne ovat toimineet tietyllä tavalla aseina ja voineet lisätä loukkaantumisia. Varsinkin aivotärähdyksien suhteen isot olkapää- ja hartiasuojat ovat kovana elementtinä lisänneet iskun voimaa. Uskon, että tulevaisuudessa varusteita kehitetään siihen suuntaan, että niiden suojaavuus on parempi. Mahdollisesti myös keveys pystytään yhdistämään suojaavuuteen nykyistä paremmin, pohtii kokenut lääkäri Tuominen.
− Täydellisesti suojaavien varusteiden valmistaminen olisi mahdollista mutta loppujen lopuksi haitat voisivat kasvaa hyötyjä suuremmiksi. Täydellinen kypärä ei ainoastaan kestä ja vaimenna iskua vaan ennen kaikkea pysyy tukevasti paikallaan ehkäisten esimerkiksi osumaa seuraavasta kaatumisesta johtuvat vahingot, CCM:n suojiin ja kypäriin keskittyvä tuotepäällikkö Justin Reynolds kommentoi aiemmin Jatkoajan haastattelussa.
Kliinisen työn lisäksi tutkijana tunnettu Tuominen painottaa tutkittua tietoa loukkaantumisten ehkäisemisessä.
− Siinä meillä riittää vielä työtä, että saadaan kaikki käytössä oleva tieto jaettua perustasolle. Yleensä tällainen kehitys alkaa huipulta ja leviää pikkuhiljaa. Huipputasolla on se etu, että on enemmän ammattilaisia käytössä, joita pystyy hyödyntämään. Junioripuolelle sen tiedon siirtäminen on huomattavasti hitaampaa, koska siellä asiat perustuvat paljon vapaaehtoisuuteen.
− Osaamista ei ole huipullakaan koskaan riittävästi, koko ajan tulee uusia asioita, joita voidaan kehittää. Tuo väitöskirjani oli ensimmäinen julkaisu kansainvälisen jääkiekon loukkaantumisista huipputasolla. Se oli perustutkimus, jolla kartoitettiin nykytilaa, jotta seuraavaksi voidaan miettiä ehkäiseviä toimenpiteitä.
Edistystä kuitenkin tapahtuu koko ajan, myös teknologisella puolella.
− Naisten puolella ja erityisesti nuorten osalta on jo tehty paljon. Esimerkiksi kansainvälisen liiton kehitysleireillä on kiinnitetty huomiota jään ulkopuolisiin harjoitteisiin ja valmennukseen sekä ammattimaisuuden lisäämiseen. Itselläni on tavoite, että pyritään tekemään polvivammoista videoanalyysiä. Miehillä oli kaksi kertaa suurempi riski polvivammoihin kuin alle 20-vuotiailla junioreilla ja nelinkertainen riski eturistisidevammoihin, eikä kukaan ole osannut selittää, mistä ero johtuu. Videoanalyysien avulla yritetään löytää ratkaisuja. Aivotärähdysten osalta Suomessa pyritään tunnistamaan tilanteet mahdollisimman hyvin, aloittamaan hoidot ajoissa ja sitä kautta huolehtimaan pelaajien terveydestä. Toivon mukaan sensoritekniikka tuo lisää apuja.
− Projekteja viedään koko ajan eteenpäin. Joustokaukalot ovat leviämässä joka paikkaan, Suomi oli siinä primus motor. Saatiin tuloksia hyödystä. Tiedusteluja tulee valmistajista ja osaajista. Olkapäävammat vähenivät 60 prosenttia, joten näyttö on todella hyvä. Se on myös kansantaloudellisesti järkevä investointi, koska olkapäävammat usein johtavat leikkauksiin ja aiheuttavat pitkiä poissaoloja.
Tuominen uskoo, että myös vammoja vähentävä pelaaminen on opeteltavissa.
− Vakaviin loukkaantumisiin, jotka vaikuttavat loppuelämään, pitää löytää nopeita ratkaisuja. Kasvosuojuksella pystytään estämään kasvovammat, mutta pystyttäisiinkö löytämään tapa, jolla mailat pysyisivät alhaalla? Niissä olympialaisissa, joissa NHL-pelaajat olivat mukana, kasvovammojen osuus oli selvästi alhaisempi. Huippupelaajat osaavat paremmin myös hallita mailansa eli tätäkin taitoa voi opettaa.