"Ne kiusaamiskokemukset vaikuttivat edelleen. Oli itsetunnon kanssa ongelmia ja epäonnistuminen oli itselleni tosi iso asia."
"Isoin muutos, jonka olen hoidon jälkeen huomannut verrattuna siihen aikaan, kun addiktio oli valloillaan ja vei mua, on se, että olen alkanut arvostaa itseäni enemmän."
Pauli Levokarin kanssa käyty haastattelu alkoi teini-iässä koetusta kiusaamisesta juniorijoukkueen sisällä ja johti oivallukseen, joka oli syntynyt rahapeliriippuvuuden vuoksi käydystä intensiivihoidosta.
Näiden aiheiden välissä Levokari puhui riipaisevan avoimesti myös aivovammasta, kokemastaan ja itse toteuttamastaan valmentamisesta sekä tulevaisuudesta.
Kiusaaminen oli lopettaa kiekkouran ennen alkuaan
Luvia on nykyään kuntaliitoksen myötä osa Eurajoen kuntaa, mutta Levokarin syntyessä vuonna 1978 Luvia oli itsenäinen kunta noin 20 kilometriä Porista etelään. Levokari aloitti jääkiekon kotikuntansa seurassa LuKi-82:ssa, mutta 90-luvulla oli aika ottaa askel isompiin ympyröihin ja siirtyä parikymmentä kilometriä kasitietä pohjoiseen.
– Hyppäsin Luvialta D-junnuikäisenä Ässien juniorijoukkueeseen ja meitä oli ensimmäisenä vuonna enemmänkin luvialaisia. Seuraavalla kaudella pääsin ykkösjoukkueen mukaan, ja varmaan on monta sattumaa, miksi se kiusaaminen kohdistui muhun.
Ensimmäinen vuosi kiusaamisen kohteena vielä meni, mutta toinen kausi oli aika pakkopullaa eikä hallille ollut kiva mennä.
Levokari painottaa kiusaamisen kokonaisvaltaista ja pitkäkestoista vaikutusta.
– Jokainen varmasti ymmärtää, ettei ole kivaa joutua kiusatuksi. Ja se kiusaaminen on vaikuttanut moneen asiaan myöhemmin elämässäni. Vauriot, jotka tehdään lapsena, kyllä kantavat kauas. Olin jo lopettamassa jääkiekkoa kiusaamisen takia, mikä olisi ollut kova kohtalo.
– Kiusaaminen ei ole sellaista, että sitä tapahtuisi silloin tällöin. Se on jatkuvaa ja joka asiasta kiusataan. Koko ajan on olemassa pelko, että koska tulee ja mitä tulee ja kuinka selviän tästä. Jo se uhka saa jännittyneeksi ja olemaan varpaillaan.
Kiusaaminen on valitettavan yleinen ilmiö kouluissa ja työpaikoilla, mutta jääkiekkojoukkueessa tapahtuvasta kiusaamisesta on julkisesti puhuttu melko vähän.
– Jos ei ole itse kokenut kiusaamista, tätä voi olla vaikea selittää, mutta siinä kiusaamisen keskipisteessä oleminen tekee hyvin hyvin stressaantuneeksi. Sitä miettii koko ajan, miten selviän tästä päivästä enkä joutuisi kokemaan kiusaamista.
Levokari haluaakin tehdä selvän eron systemaattisen kiusaamisen ja pukukoppihuumorin tai muun sisäänpäin lämpiävän kulttuurin välille.
– Pitää myös muistaa, että lätkäjengissä huumori voi olla roisia ja piikitellään. Sen kuitenkin helposti tunnistaa, että onko se ilkeää vai hyvällä huumorilla. Itsekin olen varmaan urallani myöhemmin ollut nuorille pelaajille vähän kovempi, kun se kuului kulttuuriin. Se oli kuitenkin aina hyvässä hengessä vittuilua, se on varmaan paras sana kuvaamaan.
Kiusaamisesta huolimatta Levokari nautti pelaamisesta ja harjoittelusta. Ja kiusaamisellekin tuli aikanaan loppu.
– Itse lätkä oli kuitenkin kivaa. Pelaaminen oli hauskaa, ja olen aina tykännyt harjoitella. Ensimmäinen vuosi kiusaamisen kohteena meni vielä näin, mutta toinen kausi oli aika pakkopullaa eikä hallille ollut kiva mennä. Ajattelin, että olisi parempi vaihtaa maisemaa, koska kiekosta en enää saanut positiivisia kokemuksia.
– Olin jo siirtymässä ihan höntsäilemään Luvian ja Eurajoen suuntaan, mutta Ässien U18-kakkosjoukkue sai houkuteltua mukaan. Siinä jengissä ei ollut näitä kiusaajia, ja se oli tosi hieno kausi. Seuraavalla kaudella aloitin U18-ykkösjoukkueessa ja loppukaudesta pelasin jo U20-joukkueessa eli steppi tuli tosi nopeasti. Konkreettisista kiusaajista olin tässä vaiheessa päässyt eroon.
Levokari tunnistaa kiusaamisen aiheuttaneen hänelle huonoa itsetuntoa ja epäonnistumisen pelkoa.
– Jokainen ammattiurheilija tietää, että epäonnistumisia tapahtuu ja paljon. Jäin silloin virheisiin kiinni ja miettimään niitä. Vanhemmalla iällä onnistuin sitä jo karistamaan.
Yksi mätä omena pilaa koko korin -sanonta täsmäsi myös Levokarin kokemuksiin.
– Joistain pelikavereista tiesin, että he ovat hyviä tyyppejä, mutta ei se siinä isossa porukassa paljoa auttanut. Välillä oli hyviä hetkiä, kun sai olla kavereiden kanssa. Niitä tilanteita oli vaan tosi harvoin, ettei koko joukkue ollut läsnä.
Porista pääkaupunkiseudulle ja Pohjois-Amerikkaan
Levokari pelasi ensimmäisen liigapelinsä kaudella 1996–97 Ässissä, mutta ensimmäisen täyden kauden porilaistunut puolustaja pelasi Liigassa 1999–00. Seuraavalla kaudella pelejä kertyi sekä Jokereissa että Kiekko-Vantaan riveissä Mestiksessä.
Lopullisen läpimurtokautensa Levokari pelasi HIFK:ssa 2001–02 ja sai kauden päätteeksi NHL-varauksen kahdeksannella kierroksella Atlanta Thrashersiin.
– Pelasin kuusi peliä heidän farmissaan Chicago Wolvesissa. Sitten tuli pelaajakauppa, jossa minä ja Tomi Kallio siirryimme Columbus Blue Jacketsiin ja Thrashers sai Petteri Nummelinin pelaajaoikeudet. Pelasin heidän farmijoukkueessaan Syracuse Crunchissa, ja siellä oli vanhan liiton kanadalaisvalmentaja.
– Hän oli vahvasti sitä mieltä, että koska olen iso pelaaja, niin pitää tapella. Jos sen tien olisin valinnut, ura olisi loppunut nopeasti. Se ei ole itselleni luontaista, että illasta toiseen haastaisin tappeluihin tai tappelisin. Siihen aikaan AHL:ssä pelasivat esimerkiksi Derek Boogaard ja Brian McGrattan, joten tappelemisen sijaan halusin mieluummin saada peliaikaa jämäkällä puolustamisella.
Ensimmäisellä AHL-kaudellaan Levokari keräsi Syracuse Crunchissa 45 ottelussa tehot 4+6, joka oli siihenastisen uran paras pistelukema aikuisten sarjassa.
– Sainkin seuraavaksi kaudeksi jatkosopimuksen, ja harjoitusleiri meni tosi hyvin. Olin kahden viimeisen pakin joukossa, jotka putosivat NHL-joukkueesta. Farmissa oli edelleen sama valmentaja, ja putosin siellä hierarkiassa alas, joten nousu NHL:ään oli kiven takana.
– Sain ensimmäisen AHL-kauden aikana kuitenkin luotua sellaisen peliroolin, että se hyväksyttiin, vaikka toisaalta myös koko ajan sanottiin, että pitää tehdä sitä ja tätä, koska olet iso puolustaja. Pelasin omalla tavallani, ja se riitti mihin riitti.
Toisellakin AHL-kaudellaan Levokari koki pelaajakaupan.
– Halusin itsekin sieltä pois, kun tie näytti olevan suljettu. Pääsin vaihtokaupassa Pittsburgh Penguinsin farmiin Wilkes-Barre/Scranton Penguinsiin. Siellä oli päävalmentajana Michel Therrien, joka tykkäsi minusta pelaajana, vaikka en ollutkaan tappelija. Sain ison roolin ja se kevät oli todella hieno.
– Taistelimme joukkueen kanssa pudotuspelipaikasta, ja ketään pelaavassa kokoonpanossa olevaa ei liikutettu ylös. NHL-seura oli sen sijaan jo menettänyt mahdollisuutensa pudotuspeleihin, joten meiltä nostettiin ylös pelaajia, jotka eivät farmissa päässeet pelaamaan. Me taas saimme kaikki AHL-kelpoiset pelaajat NHL:stä avuksi.
Joukkueen kokoonpanoon liittyi pudotuspelivaiheessa tulevia NHL-pelaajia, kuten maalivahti Marc-André Fleury ja puolustajat Ryan Whitney sekä Brooks Orpik.
– Meillä taisi olla 14 pakkia ja kolmisenkymmentä hyökkääjää joukkueessa. Pääsimme finaaliin, missä hävisimme Milwaukee Admiralsille. Oma rooli jäi pudotuspeleissä pieneksi, mutta jälkikäteen olen katsonut, että pakkikuusikosta lähes kaikki pelasivat pitkän NHL-uran.
– Olisin saanut vielä jatkonkin sinne, mutta sitten tuli työsulkukausi. Oli kuitenkin mahtava kokemus kaikin puolin.
Levokari kuvaa oppineensa AHL:n pudotuspeleistä erityisesti sen, kuinka omaa pelaamisen tasoa pitää pystyä nostamaan.
– Pudotuspelien alkaessa olin vielä pelaavassa kuusikossa, mutta en pystynyt nostamaan pelini tasoa. Siitä voin ihan katsoa peiliin. AHL:n pudotuspeleissä peli oli runkosarjaan verrattuna intensiivisempää ja kaikki tapahtui nopeammin.
– Se oli itselleni todellinen herätys, että pitää pystyä venymään vielä lisää siinä kohtaa, kun pelit kovenevat. Sama pelaamisen taso kuin runkosarjassa ei missään tapauksessa riittänyt. Se oli silloin kova sarja monella tapaa.
Valmentaja oli vahvasti sitä mieltä, että koska olen iso pelaaja, niin pitää tapella – Jos sen tien olisin valinnut, ura olisi loppunut nopeasti.
199-senttisestä ja yli satakiloisesta Levokarista toivottiin aktiivista tappelijaa erityisesti Syracuse Crunchissa. HockeyFights-sivustolla Levokarille on merkitty kolme tappelua kaudelle 2003–04 ja niistäkin kaksi Wilkes/Barre-Scranton Penguinsissa.
– Kaikki tietävät, että kun sitä roolia lähtee muutaman vuoden vetämään, niin kohtalot ovat olleet kovia. Harva on puhtain jauhoin selvinnyt. Olen aina sanonut, että Heleniuksen Sami ansaitsee ison hatunnoston. Suomalaisista kovin tie NHL-pelaajaksi on varmasti ollut Heleniuksella, kun hän teki tappelemalla uran ja selvisi siitä läpi.
Levokari näki AHL-vuosinaan läheltä yhden tappelijan kovan kohtalon, kun Trevor Ettinger teki itsemurhan kesällä 2003.
– Ettingerillä ainoa tapa pelata jääkiekkoa oli, että piti tapella. Hän oli tehnyt sen valinnan, vaikka tappeleminen ei ollut yhtään sellaista, että hän olisi sitä halunnut tehdä. Arvostan sitä, että hän oli valmis tekemään kaikkensa voidakseen olla ammattilaiskiekkoilija.
Ettingerin kunniaksi pelattiin muisto-ottelu, mutta muuten näinkin traagisen tapahtuman käsittely jäi Levokarin muistikuvien mukaan joukkueessa vähäiseksi.
– Ettingerin itsemurha tapahtui kesällä, kun olin Suomessa ja kaikki muutkin kotipaikkakunnillaan. En ainakaan muista, että seuran puolesta olisi ollut mitään isompaa asian käsittelyä. Seuraavan kauden ensimmäinen peli oli muisto-ottelu.
Rivipelaajasta valmentajaksi
Kahden AHL-kauden jälkeen Levokari palasi Suomeen ja pelasi Liigaa yhdeksällä kaudella Ässissä, Lukossa, SaiPassa ja KalPassa. Uransa kolmella viimeisellä kaudella konkaripuolustaja pelasi vielä Mestistä KooKoossa ja Suomi-sarjaa Ketterässä. Kaudella 2013–14 Levokari käväisi pelaamassa myös Kazakstanissa ja Tanskassa.
Mestiksen mestaruuden Levokari voitti KooKoossa keväällä 2014. Maajoukkue-edustuksia kertyi kaksi ottelua U19-maajoukkueessa. Yhden kauden piste-ennätys Liigassa oli 7+10, mutta yli 100 jäähyminuutin runkosarjoja Levokari pelasi viisi.
Tuoreessa Rivipelaaja-kirjassa Levokari pääsi valokeilaan yhdessä Jonne Virtasen ja Marlo Koposen kanssa.
– Kirjaprosessi alkoi noin puolitoista vuotta sitten. Idea tuli avovaimoltani, ja itsekin sytyin, että vaikutti hyvältä. Sitten aloimme miettiä sisältöä, ja oli tosi hauskaa jätkien kanssa sitä tehdä ja miettiä tarinoita. Uraa tuli mietittyä monelta kantilta. Itselle ainakin se oli hauska ja hyvä kokemus.
Levokari kertoo saaneensa kirjan tiimoilta positiivista palautetta.
– Palautetta on tullut, ja kaikki on ollut positiivista. Ajatus oli kuvata ammattiurheilun maailmaa tähtiloiston takaa, mistä on vähemmän kirjoitettu eivätkä ihmiset ehkä tiedä esimerkiksi haasteista, joita ammattilaisuuteen liittyy. Koen, että kun on tullut hyvää palautetta, niin olemme onnistuneet aiheessa.
– Ja mielestäni kirjasta tuli sellainen kuin siitä pitikin tulla. Olen pelannut monessa joukkueessa ja monien kavereiden kanssa, niin tarina ei ole pelkästään meidän kolmen, vaan käytännössä jokainen on jossain vaiheessa uraansa rivipelaaja.
Kirjan yksi teema on valmennuskulttuuri ja valmentajan valta-asema.
– Näin pitkällä uralla monia valmentajia. Osa halusi aidosti kehittää pelaajia, mutta metodit eivät välttämättä olleet fiksuimmat. Omalla peliurallani se ei vielä samalla tavalla näkynyt, mutta nykyään valmentajat oikeasti ovat pelaajan tukena. Valmentamisen pitäisikin olla auttamista, ei mitään yhden miehen show'ta.
Olin juuri ennen Levokarin kanssa tehtyä haastattelua lukenut jalkapalloilija Perparim Hetemaj'sta kirjoitetun kirjan, jossa jalkapallon valmennuskulttuurista mainittiin kaksi mielenkiintoista kokemusta: yksi Hetemaj'n valmentajista sanoi arvostavansa, jos pelaaja haastoi tai kyseenalaisti valmentajan päätöksiä.
Erään toisen valmentajan puolestaan mainittiin noudattaneen periaatetta, että jos hän kohtelee pelaajia hyvin, niin pelaajat tekevät parhaansa valmentajan ja joukkueen eteen. Levokari ei tunnista omalta peliuraltaan vastaavaa.
– Paljon on menty eteenpäin, mutta silloin kun itse pelasin, niin hyvät pelaajat saivat hyvää kohtelua ja muiden osa oli mikä oli. Totta kai valmentaja oli hyvä niille pelaajille, jotka hän tarvitsi puolelleen.
Valmentamisen pitäisi olla auttamista, ei mitään yhden miehen show'ta.
– Apuvalmentajilta sain omalla urallani tällaista henkilökohtaista tukea. He yrittivät olla lähempänä pelaajia. Oman kokemukseni mukaan urani aikana päävalmentajien johtamistapa oli autoritääristä. Asiat tehdään näin, ja jos ei kelpaa, niin saat lähteä muualle.
Levokaria ei kuitenkaan pelottanut hypätä valmentajaksi heti peliuran päätyttyä vuonna 2016.
– Koen aina päässeeni pelaajien kanssa helposti juttuun. Vaikeinta oli rajojen vetäminen, kun valmennettavina oli pelaajia, joiden kanssa olin äskettäin vielä pelannut. Jälkikäteen arvioiden se sujui kuitenkin luontevasti.
– Kuitenkin tykkäsin, että oli entisiä pelikavereita valmennettavana. Pystyin heidän kanssaan puhumaan asiat asioina. Paras tapa on olla oma itsensä ja rehellinen pelaajien suuntaan.
Levokari työskenteli Ketterän apuvalmentajana kauden Suomi-sarjassa ja kaksi kautta sekä joukkueenjohtajana kolme kautta. Viimeisin valmentajakokemus on Jukureiden U18-joukkueesta kaudelta 2022–23.
– Valmentajana jouduin esimerkiksi herättelemään joukkuetta ja käyttämään ääntä. Huutaminen tai herättely oli sellaista, että kykenin siihen, mutta en nauttinut siitä. Aina jälkikäteen kävin jätkien kanssa juttelemassa asiasta ja selittämässä, miksi näin toimittiin.
– Kilpaurheilussa pelaajia totta kai arvotetaan, ja joku on toista parempi. Ilmapiirin pitää olla mahdollisimman reilu ja kaikkien pelaajien pitää kokea itsensä tärkeiksi. Itse peluutin pakkeja ja touhusin heidän kanssaan, ja vaikka minulla oli esimerkiksi neljä suosikkipakkia, jotka pelasivat eniten, niin ei se tehnyt niitä muita pakkeja yhtään vähäisemmiksi.
Arki aivovamman kanssa
13. elokuuta 2005, Viking Cupin finaali Turku-hallissa. Lukossa koejalla pelannut Levokari heittäytyi alivoimalla peittämään Kai Nurmisen laukausta, ja alaviistosta tullut kiekko osui Levokarin päähän visiirin alle.
Levokari vietiin hoidettavaksi Turun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolle ja vaivutettiin varotoimenpiteenä koomaan. Kyse ei ollut Levokarin pitkällä uralla ensimmäisestä eikä viimeisestä pääosumasta.
– Olin saanut aivotärähdyksiä ennen "Kaitsun" laukauksesta tullutta osumaa ja myös sen jälkeen. Muistan erään tapauksen, kun pelasimme Ilvestä vastaan. Marko Anttila taklasi ihan normaalisti, mutta silloin oli vielä kovat askit.
– Löin pääni pleksiin ja muistan, että oli hiton huono olo monta viikkoa. Sitten hajotin polveni ja olin loppukauden sivussa. Yhtäkkiä olokin parani.
Jälkiviisaana Levokari tiedostaa, että loukkaantuneena ei olisi kannattanut pelata. Kynnys olla pelaamatta oli kuitenkin iso.
– Jälkikäteen olen osannut laskea yks plus yks, että olisi pitänyt jäädä aiemmin pois. Mutta rivipelaajan roolissa kun pelipaikan oli saanut, siitä halusi pitää kiinni kynsin hampain. Jos jää puolen vuoden sairauslomalle, ei sitä pelipaikkaa todennäköisesti enää ole.
Levokari on aiemminkin puhunut julkisesti aivovammastaan ja epilepsiastaan. Vuosia kestänyt oireilu on ollut kuormittavaa itsessään, eivätkä tutkimukset ja hoito ole sujuneet täysin ongelmitta.
– Sain ensimmäisen tajuttomuuskohtauksen vuonna 2018. Silloin tutkittiin, eikä löytynyt mitään. Heinäkuussa 2021 tuli ensin poissaolokohtaus ja minuutteja myöhemmin tajuttomuuskouristuskohtaus.
Tämä Prisman kassalla tapahtunut poissaolokohtaus ja sitä nopeasti seurannut kouristuskohtaus on käsitelty aiemmin sekä haastatteluissa että Levokarin avopuolison Riina-Maria Metson kirjoittamassa Rivipelaaja-kirjassa.
– Asuin silloin Lappeenrannassa, joten hoito oli siellä. Silloin tutkittiin ja otettiin magneettikuvat. Epilepsia-diagnoosi tehtiin ja aloitettiin lääkitys. Yritin käydä vielä töissä, mutta se oli tosi vaikeaa, ja olin käytännössä toimintakyvytön. Riinan kanssa olimme sitä mieltä, että tämä ei ole normaalia ja jotain pitäisi tehdä.
– Kun muutimme yhteen Mikkeliin, sairaanhoitopiiri vaihtui ja hoitoni alkoi alusta. Eli otettiin uudet kuvat, joissa näkyi aivovamma. Ja itse asiassa myös aiemmissa kuvissa oli aivovamma nähtävissä. Siinä oli käynyt jotain, mitä en tiedä eikä enää kauheasti kiinnostakaan.
Aivovammadiagnoosin myötä Levokari sai selityksen oireilleen.
– Löytyi kuitenkin syy, miksi olin masentunut ja oli sitä ja oli tätä. Totta kai myös epilepsian lääkekokeilut vaikuttivat. Muistaakseni kokeiltiin viisi tai kuusi eri lääkettä ennen kuin löytyi sopiva. Meni suunnilleen vuosi, että päästiin jonkinlaiseen tasapainoon.
Epilepsian suhteen tilanne on hieman vakaampi.
– Se on positiivista, että aivovammasta johtuva epilepsia on ollut oireeton pian vuoden, joten ehkä olisi mahdollista saada ajokortti takaisin. Heinäkuussa 2023 sain uuden kouristuskohtauksen, minkä jälkeen lääkkeen annosta lisättiin. Tammikuussa oli poissaolokohtaus junassa, mutta sen jälkeen on toistaiseksi mennyt hyvin.
Se on positiivista, että aivovammasta johtuva epilepsia on ollut oireeton pian vuoden.
Aivovammaoireilu Levokarilla on sen sijaan vaikeampaa.
– Olen sairauslomalla tällä hetkellä, joten eläminen on vähän helpompaa. Toisaalta sen kyllä nopeasti huomaa, jos aivoille tulee enemmän rasitusta ja joudun miettimään asioita. Se heti verottaa. Nukkumisen kanssa on myös haasteensa. Samoin sen balanssin löytämisessä, mikä on sopivasti rasitusta ja mikä liikaa. Tiettyjä asioita on myös pakko tehdä, vaikka mitä tulisi.
– Lähimuistin kanssa on haasteita. Vanhoja asioita on helppo muistaa ja tässä haastattelussa pystyn puhumaan, mutta tunnin päästä en todennäköisesti muista tästä paljoakaan ja seuraavana päivänä saatan miettiä, mitä olin sanonut.
Aloitekyvyttömyyden Levokari nimeää myös yhdeksi aivovamman vaikeaksi oireeksi.
– Hyvä esimerkki on, että jos joku yrittää soittaa enkä vastaa, mutta laitan viestin, että soitan myöhemmin. Se kynnys soittaa takaisin on iso. Sitä on mahdoton selittää, jos ei ole kokenut samanlaista. Asioiden aloittaminen on välillä tosi vaikeaa, mutta nyt kun tilanne on ollut rauhallisempi, myös aloittaminen ja tekeminen on vähän helpompaa.
Toipunut addikti ja tunneihminen
– Vuodenvaihteessa tulee pari vuotta täyteen ilman rahapelaamista.
Aiemmin mainittujen haasteiden lisäksi Levokari kamppaili kiekkouransa aikana pitkään rahapeliriippuvuuden kanssa.
– Ensimmäisen kerran hain apua jo vuonna 2009 tai 2010, mutta rahapeliriippuvuuteen ei oikein ollut silloin hoitoa tarjolla. Ensimmäinen apu, mitä sain, oli AA-ryhmä. Seuraavan kerran yritin hakea apua vuonna 2015 tai 2016 ja vielä pari vuotta sen jälkeenkin. Kokeilin myös jotain lääkettä, mutta se oli ihan hirveä kokemus eikä toiminut millään tasolla.
Levokari kokee pystyneensä nauttimaan jääkiekosta ja keskittymään pelaamiseen aktiivisesta addiktiosta huolimatta.
– Rahapelaaminen oli pois mielestä, kun olin jäällä. Jääkiekko on sillä tavalla ollut henkireikä. Toisaalta jääkiekosta on aiheutunut myös stressiä, joka oli yksi monista syistä rahapelaamiselleni. Tällainen kierre on loputon. Jääkiekko vei ajatukset pois rahapelaamisesta ja arjesta. Sitten kun elin sitä arkea, piti viedä ajatukset pois jääkiekosta rahapelaamisella.
Riippuvuudelle tunnusomaista on, että vähä vähältä se ottaa hallintaansa riippuvuussairaan ihmisen arjen ja ajatukset.
– Loppuvuodesta 2022 tilanne oli jo räjähtänyt käsiin, olo oli niin huono ja aivovammakin jo todettu. Ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin saada apua. Sitten Liiga Alumnin sivuilta löysin jonkin numeron ja sain ohjeen soittaa Jantusen Markolle. Siitä tulikin elämäni tärkein puhelu.
Liiga Alumnilla – sekä Liigalla ja pelaajayhdistys SJRY:llä – on hoitoonohjaussopimus Avominnen kanssa. Levokari pääsi tätä kautta hoitoon ja oli tammikuun 2023 Avominnen Riihimäen-klinikalla intensiivihoidossa.
– Hoito tuntui aluksi raskaalta, ja sen aikana käytiin syvälläkin. Se oli lopulta hyvinkin silmiä avaava kokemus kaikin puolin ja monesta asiasta. Jonkin näköinen tilinpäätös siihenastiselle elämälle, kun lapsuudesta asti käytiin läpi mennyt elämä.
– Se ei ollut pelkästään pelaamisen vaan koko elämän kannalta merkityksellistä. Joku sanoikin, että vaikkei olisi riippuvuusongelmaakaan, niin jokaisen kannattaisi mennä kuukaudeksi käymään läpi elämäänsä.
Saamansa hoidon myötä Levokari on pysynyt toiminnallisen riippuvuutensa suhteen "raittiina" – ja sen lisäksi hän on oppinut paljon itsestään.
– Aina voi sanoa, että noin 15 vuotta liian myöhään, mutta jokaisella on se pohja jossain kohtaa. Tietyllä tavalla olen hävennyt sitä riippuvuutta koko ajan ja olen tuntenut olevani huono ihminen. Ja tätä jatkui vuosia.
– Sitten kun oli vuoden verran kulunut hoidon piiriin pääsystä, huomasin, että en ehkä olekaan niin huono ihminen. Hirveän kiitollinen olen puolisolle ja muille läheisille, koska riippuvuuskäyttäytymiseen kuuluu valehtelu ja tiedän, että olen kohdellut läheisiäni huonosti.
vaikkei olisi riippuvuusongelmaakaan, niin jokaisen kannattaisi mennä kuukaudeksi käymään läpi elämäänsä.
Levokari mainitsi aiemmin haastattelussa ajatuksesta, että kuukauden intensiivihoidosta hyötyy ilman riippuvuussairauttakin, ja Rivipelaaja-kirjassa hän puhui paljon tunteiden vuoristoradasta liittyen ammattilaiskiekkoiluun. Niinpä en malttanut olla kysymättä Levokarin mielipidettä ajatukseen, hyötyisivätkö kiekkoammattilaiset uran aikaisesta tunnetaitojen opettelusta.
– Olen ihan kärkipäätä tunneihmisissä, elän tunteella ja se on osa mua. Yksi syy rahapelaamiseeni oli varmasti tunteiden hakeminen. Jääkiekkoa pelaamalla sain tunteita. Kun peliura loppui, valmentamisesta sai tunteita, mutta ei kuitenkaan ihan samalla tavalla. Sitten tunteita piti hakea rahapelaamisella.
– Koska olen tunneihminen, niin olisi ihan alusta asti pitänyt saada se oivallus, etten koskaan ole niin hyvä tai huono kuin miltä tuntuu.
Tunteilla reagoimisen voimakkuus on yksilöllistä, mutta uskaltaisin väittää, että kuka tahansa jääkiekkoilija hyötyisi oivalluksesta, että esimerkiksi virheen aiheuttama tunnereaktio ei ole koko totuus eikä määritä ihmistä urheilijaroolin takana. Tällaisia taitoja on mahdollista oppia esimerkiksi käyttämällä ammattiapua.
– Urheilupsykologin kanssa en koskaan jutellut. Peliuran aikana olin todella huono puhumaan. Ajattelin ratkovani asiat oman pääni sisällä, mikä on varmaan huonoin tapa toimia. Siihen on kasvettu, ettei ongelmista puhuta. Omassa päässä kun pyörittelee asioita, ne kiertävät kehää ja tuntuvat isommilta kuin oikeasti ovat.
Jääkiekko on antanut kaiken, mutta tulevaisuus on tuntematon
Levokari on viettänyt jääkiekon parissa yli kaksi vuosikymmentä, joten edellä kuvattujen haasteiden lisäksi lajin on täytynyt tarjota myös positiivisia kokemuksia.
– Taisin kirjassakin sanoa, että jääkiekosta olen saanut kaiken. Niin hyvät kuin huonot jutut. Mitäs kaikkea hyvää tässä voisi listata: olen saanut elinikäisiä ystäviä, olen nähnyt maailmaa, jääkiekossa on aina osa ryhmää.
– Lisäksi nautin aina siitä, että sain olla jääkiekkoilija ja harjoitella. Taisin kirjassakin sanoa, että pelit alkoivat tuntua raskailta, kun piti ladata itsensä. Sitten taas kun olen aina tykännyt harjoittelusta, niin ilman pelipainetta se oli upeaa lähteä aamulla hallille ja sain tehdä sitä, mistä tykkään.
Levokari myöntää pysähtyneensä joihinkin hienoihin kokemuksiin vasta pelaamisen loputtua.
– Peliuran aikana sitä on jollain tavalla putkinäköinen eikä tule ajateltua kaikkia upeita kokemuksia. Jääkiekko oli niin intensiivistä, ettei esimerkiksi NHL-varauksen saaminen tuntunut oikein missään. Olisi ollut kiva osata nauttia jääkiekon ulkopuolisista asioista uran aikana. NHL-varaus ja kaksi kautta Pohjois-Amerikassa esimerkiksi ovat kovia juttuja.
Mitäs kaikkea hyvää tässä voisi listata: olen saanut elinikäisiä ystäviä, olen nähnyt maailmaa, jääkiekossa on aina osa ryhmää.
Kysymykseen tulevaisuuden näkymistä Levokari vastaa epäröimättä, vaikka aivovamma onkin tehnyt arjesta vaikeaa ennakoida.
– Stressaan tulevasta tosi vähän. Ehkä toisaalta joskus olisi kannattanut myös vähän varautua tulevaan eikä elää kuin viimeistä päivää. Olen ihan positiivisella mielellä. Tilanne on nyt tämä, eikä muuta voi kuin yrittää löytää hyviä juttuja.
– Toki tulevaisuus on kysymysmerkki, vaikka kuinka yrittäisi kaunistella. Haaveita kuitenkin on ja niitä kohti mennään. Valmentajaopinnot Vierumäellä haluaisin ensimmäisenä saada maaliin, ja erityisopettajan kanssa mietitään, kuinka saataisiin homma pakettiin.
Nimenomaan terveyteensä ja toimintakykyynsä liittyen Levokari toivoo ratkaisua, suuntaan tai toiseen.
– Toistaiseksi olen sairauslomalla, mihin haluaisin jonkin ratkaisun saada. On se sitten paluu osittain työkykyiseksi tai työkyvyttömyyseläke. Tällä hetkellä näihin asioihin ei ole vastauksia.
Toisaalta nykytilanne on myös opettanut uudenlaista asennoitumista.
– Suunnitelmia on, mutta kaikki riippuu niin monesta asiasta. Olen myös oppinut nauttimaan siitä, ettei ole koko ajan jotain pakollista. Poikani arjessa toivoisin pääseväni olemaan säännöllisesti läsnä.
– Toivoisin, että muut ihmiset ajattelisivat minun olevan hyvä ihminen. Totta kai haluan olla hyvä avopuoliso ja hyvä isä ja isäpuoli, mutta jotkut muut osaavat varmaan paremmin sitä arvioida.