Helsingin kauppatori, toukokuu 1995. Valkoinen avomallin Cadillac valuu kohti torille kasattua juhlalavaa. Auton etupenkillä istuu nuori turkulainen, joka saa noin 100 000 paikalla olevan ihmisen jakamattoman huomion. Yhdeksi maan suurimmista sankareista maalattu, tuolloin vielä 20-vuotias Saku Koivu oli juuri johdattanut Suomen historiansa ensimmäiseen jääkiekon maailmanmestaruuteen.
Suomessa miltei kaiken saavuttanut keskushyökkääjä valittiin turnauksen parhaaksi hyökkääjäksi tämän iskettyä kymmenen tehopistettä kahdeksaan otteluun.
Kotimaisen kiekkokauden Suomen mestaruuteen ja Liigan arvokkaimman pelaajan palkintoon päättänyt Koivu on työnsä Euroopassa tehnyt, ja hän tietää tilanteen itsekin. Kunhan suurin juhlahumu laskeutuu, on hänen seuraava osoitteensa Montréalissa, noin 6 000 kilometrin päässä nykyisestä.
Tuore Stanley Cup -voittaja Montréal Canadiens varasi Koivun kesän 1993 varaustilaisuuden ensimmäisellä kierroksella. Koivu hioi peliään kahden kauden ajan koti-Turussa ennen hyppyä jääkiekon kirkkaimpiin valoihin.
19 vuotta myöhemmin Koivu paketoi mittavan NHL-uransa yhdessä kaikkien aikojen suomalaispelaajan, Teemu Selänteen kanssa Anaheimissa. Matkalle mahtui unohtumattomia hetkiä niin hyvässä kuin pahassa.
Suurta vastuuta alusta alkaen
Syksyllä 1995 taalajäillä debytoinut Koivu astui Canadiensin paitaan mielenkiintoisessa tilanteessa. Toissakesänä Stanley Cupin voittanut organisaatio avasi kautensa heikosti häviten ensimmäiset viisi otteluaan ja antamalla potkut päävalmentaja Jacques Demersille. Ohjat punapaidoista siirtyivät Mario Tremblaylle, joka sai myös Koivusta paljon irti jo tulokaskaudella.
Suomalainen pelasi tulokkaana ensimmäisen uransa kahdesta täydestä 82 ottelun runkosarjasta. Koivu sijoittui 45 (20+25) tehopisteellään neljänneksi tulokkaiden pistepörssissä sijoittuen myös samalle sijalle vuoden tulokkaalle jaettavan Calder Memorial Trophyn äänestyksessä.
Seuraavat kaksi kautta Koivu jatkoi kukkaan puhkeamista, sillä polvivammasta huolimatta hän merkkautti 56 (17+39) tehopistettä 50 otteluun kaudella 1996–97, ja seuraavalla kaudella hänet valittiin tähdistöotteluun. Kausien aikana hän kuului Canadiensin tehokkaimpiin pelaajiin, ja hän nautti suurta vastuuta kaukalossa niin tasaviisikoin kuin erikoistilanteissakin.
Historiallinen kapteeninimitys vesittyi vammoihin
Koivun merkitys Canadiensille oli kiistaton. Kun seura oli vailla aiemmista mestaruusjoukkueista vakiintunutta johtajaa, nimitettiin Koivu seurahistorian ensimmäiseksi eurooppalaiseksi kapteeniksi syksyllä 1999. Canadiens oli kiistatta lajin historiallisin seura, joten nimitys oli suomalaiselle kiekkokansalle vielä tavallistakin isompi asia.
Uutta ja uljasta lempinimeä Captain K kantanut Koivu joutui kuitenkin viettämään aikaa katsomoissa kapteeniuden ensimmäisten kausien aikana, sillä erilliset loukkaantumiset ja uusi polvivamma vaivasivat peliä jäällä. Kaudella 1999–00 Koivu pelasi vain 24 ottelua, kun marraskuinen ottelu laajennusjoukkue Atlanta Thrashersia vastaan katkaisi kauden kolmeksi kuukaudeksi.
Koivu kehitti kemiansa uuden tutkaparin Mark Recchin kanssa ja palasi uudelle vuosituhannelle helmikuussa iskien runkosarjan loppuun mennessä kymmenen tehopistettä 11 otteluun.
21 tehopisteen kausi ja ulosjääminen pudotuspeleistä jättivät Koivulle paljon nälkää kaudelle 2000–01, mutta uusi polvivamma katkaisi lennon jo runkosarjan neljännessä ottelussa. Edessä oli jälleen tuskainen kahden kuukauden toipumisjakso, mutta sitkeäksi taistelijaksi jo profiloitunut hyökkääjä palasi sisukkaana kaukaloon. Koivu sijoittui joukkueen sisäisen pistepörssin kärkeen Oleg Petrovin kanssa pelaten peräti 27 ottelua venäläistä vähemmän.
Joukkue ei pysynyt pinnalla ilman kapteeniaan. Canadiens jäi jälleen rannalle pudotuspeleistä, ja kesällä 2001 organisaatiossa olisi jälleen kerran peiliin katsomisen paikka. Kaikki kuitenkin muuttui saman vuoden syksyllä Koivun palatessa Montréaliin Suomesta. Lennolla 26-vuotias Koivu koki pahoinvointia, ja hän suuntasi perillä lääkärin tutkimuksiin.
Korviahuumaava ja ikimuistoinen paluu
Koivun diagnosoitiin sairastavan Non-Hodgkinin lymfoomaa, joka on yksi imusolmukesyövän suurimpia päätyyppejä. Suomalaisen syöpähoidot käynnistyivät miltei välittömästi ja Koivu oli ymmärrettävästi sivussa kaukaloista uuden kauden alkaessa. Diagnoosin suurena šokkina vastaanottanut turkulainen oli kuitenkin jo tunnettu periksiantamattomana taistelijana, eikä uran ja mahdollisesti koko elämän vaakalaudalla oleminen muuttanut tilannetta.
Diagnoosin vahvistuttua 26-vuotias vannoi syöpähoitojen käynnistymisen jälkeen järjestetyssä lehdistötilaisuudessa "palaavansa jäälle, ennen kuin hänen poissaoloaan ehdittäisiin huomata".
Koivu oli saavuttanut urallaan jo paljon ennen syöpätaistelua, mutta kahdeksan kuukauden pitkän ja raskaan taistelun jälkeen turkulainen voitti uransa tärkeimmän taistelun. Helmikuussa 2002 Koivulle annettiin lupa palata kaukaloon harjoitusten muodossa, ja intensiivisen harjoittelujakson jälkeen Koivu palasi kirkkaisiin valoihin 9. huhtikuuta ottelussa Ottawa Senatorsia vastaan.
Montréalissa pelattu ottelu oli loppuunmyyty, ja viimeistä paikkaa mukaanlukien täyteen pakatut lehterit odottivat jäälle saapuvan joukkueen perässä viimeisenä kaukaloon astunutta kapteeniaan. Jäälle astumista seurasi ikoniseksi muodostunut kuuden minuutin suosionosoitus, joka oli niin korvia huumaava, että se peitti myös ennen peliä lauletun kansallislaulun metelillään.
Canadiens voitti lopulta ottelun lukemin 4–3. Koivu merkkautti jäljellä olleisiin kahteen runkosarjaotteluun yhtä monta syöttöpistettä, mutta pudotuspeleissä hän nosti vielä merkittävästi tasoaan keräämällä kymmenen tehopistettä 12 otteluun.
Koivun tarina ja paluu kaukaloihin palkittiin kauden päätteeksi, kun hänestä tuli NHL-historian toinen eurooppalainen ja ensimmäinen suomalainen, joka palkittiin Bill Mastertonin muistopalkinnolla. Palkinto jaetaan pelaajalle, joka osoittaa parhaiten sisukkuutta, urheiluhenkeä ja omistautumista jääkiekolle. Paluu kaukaloihin oli osoitus paitsi Koivun sisukkuudesta, myös siitä, että hänellä oli vielä vuosia jäljellä lajin huipulla.
Tehokkuus jäi loukkaantumisten varjoihin
Kaudella 2002–03 Koivu jatkoi toden teolla siitä, mihin hän jäi palattuaan jäälle edeltävänä keväänä. Vasta toista kertaa kahdeksan kauden urallaan täyden 82 ottelun runkosarjan pelannut hyökkääjä merkkautti kaudella uransa siihenastiset ennätystehot 21+50. Turkulainen valittiin myös toista kertaa urallaan tähdistöotteluun, mutta itse tapahtuma jäi häneltä väliin rutiininomaisen lääkärintarkastuksen johdosta. Canadiensin kurssi kääntyi kaudella kuitenkin alaspäin, ja pitkäaikainen valmentaja Michel Therrien vaihtui Claude Julieniin.
Polvivamma vesitti ensimmäisen kuukauden kaudesta 2003–04, ja Koivun tehotuotantokin hidastui hieman nuorten Mike Ribeiron ja Michael Ryderin puhjettua kukkaan kauden aikana. NHL pysähtyi koko kauden mittaiseen työsulkuun kaudella 2004–05, joten Koivu palasi kotiin pukien TPS-paidan ylleen. 20 runkosarjaottelua Liigassa tuottivat tehot 8+8, mutta TPS taipui HPK:lle puolivälierissä.
Taalajäille palatessaan Koivu osoitti yhä olevansa tärkeä palanen muutoin paikallaan polkeneelle organisaatiolle. Kaudella 2005–06 hyökkääjän kausi päättyi kuitenkin tylysti huhtikuun alussa ottelussa Carolina Hurricanesia vastaan, kun Justin Williamsin maila osui Koivua vasempaan silmään. Sairaalaan kiidätetyn hyökkääjän näkö sai pysyviä vaurioita, ja hän vaihtoi seuraavalle kaudelle isomman visiirin kypäräänsä.
Viimeiset vuodet Montréalissa
Vakava silmävamma oli jälleen paha takaisku Koivun uralle, mutta hän osoitti jälleen sisukkuuttaan merkkauttamalla seuraavalla kaudella uransa parhaan pistesaldon. 75 (22+53) tehopistettä 81 otteluun iskenyt hyökkääjä oli joukkueensa ehdoton ykköstähti, mutta joukkue heilui vuodesta toiseen pudotuspelien rajamailla.
Kausilla 2007–08 ja 2008–09 Koivu ylitti 50 tehopisteen rajan kärsien samalla pienistä eriävistä loukkaantumisista. Canadiens selvitti tiensä pudotuspeleihin kummallakin kaudella, mutta tie tähtiin katkesi kerta toisensa jälkeen ensimmäisellä tai toisella kierroksella.
Epäonnistumiset pudotuspeleissä pakottivat Canadiensin kuitenkin tekemään isoja päätöksiä, muun muassa sopimus katkolla olleen Koivun suhteen. Punapaidat päättivät investoida isolla rahalla Michael Cammalleriin, joka tarkoitti sitä, ettei Canadiens tarjoaisi jatkosopimusta yhdelle seurahistorian ikonisimmista pelaajistaan. Seurahistorian pitkäaikaisin kapteeni yhdessä legendaarisen Jean Béliveaun kanssa jatkoi matkaansa uusille laitumille kesällä 2009.
Teemu ja Saku
Ensimmäistä kertaa NHL-urallaan seuraa vaihtanut Koivu oli suuren mediahuomion keskellä. Hänen odotettiin liittyvän Mikko-veljensä seuraan Minnesota Wildiin, mutta isoveli Saku päätti antaa pikkuveljellensä tilaa. Maajoukkueessa tutuksi muodostunut tutkapari Selänne houkutteli Koivun Anaheim Ducksiin yksivuotisella sopimuksella, jonka arvo oli 3,25 miljoonaa dollaria.
Ensimmäinen kausi ankkaparvessa ei kuitenkaan sujunut ennakko-odotusten mukaisesti, sillä Montréalista tuttu teema loukkaantumisista vaivasi Koivua edelleen, vaikka ympäristökin oli vaihtunut. Joukkue Koivun ympärillä oli nimivahva, mutta ryhmä ei onnistunut murtautumaan pudotuspeleissä uudelle tasolle. Kausi 2010–11 tarjosi Koivulle ensimmäisen pudotuspelikevään Kalifornian lämmössä, mutta Nashville Predators päätti ankkojen lennon lyhyeen.
Muun muassa uransa 1000. runkosarjaottelun kaudella 2011–12 pelannut hyökkääjä solmi vuoden tai kahden mittaisia "pätkäsopimuksia" Ducksin kanssa uransa ehtoopuolella, ja uran jatkumisen pohtiminen alkoi muodostua Selänteen tavoin joka kesän perinteeksi.
Työsulku pätki kauden 2012–13 tyngäksi. Koivu harjoitteli työsulun aikana TPS:n kanssa, muttei pelannut otteluakaan Liigassa. Taalajäille palattuaan Ducks-luotsi Bruce Boudreau sijoitti Koivun ja Selänteen eri ketjuihin. Kyseessä oli loukkaantumispoikkeuksia lukuun ottamatta ensimmäinen kerta, kun suomalaistutkapari hajoitettiin. Se ei haitannut Koivun menoa, joka iski 38-vuotiaana tynkäkauden 47 otteluun 28 tehopistettä. Ducks kuitenkin kaatui jälleen ensimmäisellä kierroksella, tällä kertaa Detroit Red Wingsille.
Koivun tuotanto laski jo merkittävästi kaudella 2013–14. Ducksin lento katkesi toisella kierroksella tulevaa mestaria Los Angeles Kingsiä vastaan, ja Koivu vetäytyi omaan rauhaansa pohtimaan uransa jatkoa. Selänteen päätettyä kunniakkaan uransa Koivu seurasi seurakaverinsa jalanjälkiä ja tiedotti syyskuussa 2014 päättävänsä kiekkouransa.
Perintö kiekko-Mekassa elää jälkipolven kautta
1124 runkosarjaottelua, 255 maalia, 577 syöttöpistettä. Koivu päätti uransa kaikkien aikojen kolmanneksi tehokkaimpana NHL-suomalaisena.
Hänet muistetaan ikuisesti yhtenä lajin kenties suurimman ja maineikkaimman organisaation ikoneista. Canadiensin seurahistorian ensimmäisen eurooppalaiskapteenin numeroa ei kuitenkaan raahattu ikonisen Bell Centren kattoon, vaan fanien suosikiksi Montréalissa noussut Brendan Gallagher peri Koivun ikonisen pelinumeron 11 hänen debytoituaan Canadiensissa kaudella 2012–13.
Vaikka Koivun numeroa ei jäädytetty Montréalissa, hänen perintönsä elää yhä vahvana. Koivu on yhä rakastettu ja muistettu seurayhteisön keskuudessa, mutta hänen perinnölleen kiekko-Mekassa on nyt myös soihdunkantaja, sillä Canadiens varasi kesän varaustilaisuudessa hänen poikansa Aatoksen varaustilaisuuden kolmannella kierroksella.
Koivun perintö elää Montréalissa ikuisesti myös kaukalon ulkopuolella. Hän perusti syöpätaistelunsa jälkeen Saku Koivu Foundation -säätiön, joka yhteistyössä Montréalin keskussairaalan kanssa tukee sairaalan syöpäpotilaita. Koivu on lahjoittanut sairaalalle tärkeää laitteistoa syöpätutkimuksia varten parantaen sairaalan valmiutta potilaiden syöpähoitoihin.
Koivu palkittiin vuonna 2007 NHL:n King Clancyn muistopalkinnolla. Palkinto jaettiin turkulaiselle hänen osoittamistaan johtajan ominaisuuksista jäällä ja sen ulkopuolella, sekä Koivun työstä Montréalin syöpäpotilaiden hyväksi.
Saku Koivu muistetaan suomalaisessa kiekkohistoriassa paitsi huikeana pelaajana, mutta myös sisukkaana taistelijana ja ennen kaikkea suurena johtajana kaukalossa ja sen ulkopuolella.
