Kohtuullinen startti kauteen
IFK starttasi kauteen 00-01 suurin odotuksin. Joukkuetta kasattaessa ei juuri rahaa säästetty ja kauden jälkeen eläkkeelle siirtyvälle toimitusjohtaja Frank Mobergille haluttiin järjestää läksiäislahjaksi Suomen Mestaruus. Runkosarjan alku lähtikin petolaumalta käyntiin varsin mallikkaasti. IFK keikkui sarjan kärkipaikoilla huolimatta siitä, ettei joukkueen pelityyli ollut aina kaikkien mieleen - harvoin kentällä oli se loppuun asti taisteleva, taklaava ja fyysinen IFK, josta joukkue oli historiansa aikana faneilleen tutuksi tullut. Mikä tärkeintä, pisteitä kuitenkin tarttui pussiin kiitettävällä tahdilla. Hyvin monesti pisteet onnistuttiin keräämään kääntämällä tasaväkisiä otteluita niukoiksi voitoiksi.
Alamäki alkaa
Joulutauon jälkeen alkoivat ongelmat näkyä jo katsomoonkin asti. Pelillisesti synkin jakso osui helmi-maaliskuulle, jolloin joukkue onnistui keräämään 11 ottelusta vaivaiset kolme pistettä. Kevään edetessä tappiot kipsasivat joukkuetta ja huhujen mukaan joukkuehenkikin alkoi tappioiden myötä rakoilla. Lisää oli kuitenkin vielä tulossa.
Suurelta osin fanien toivomuksesta IFK heltyi hankkimaan takaisin Jan Calounin, joka jälleen kerran havaitsi, ettei NHL ole hänelle sopivin sarja. Paikatakseen budjettiin tulleen loven, IFK myi Jari Kauppilan 24.1.2001 Elitserieniin, Luulajan joukkueeseen. Muiden vihaaman ja omiensa rakastaman Calounin paluuottelussa Jypiä vastaan tapahtui myös suurta kohua aiheuttanut Kautonen-Pesonen-Lehkonen –kolmiodraama. Aivan kuin koko noutajaepisodi ja sen herättämän kohun seurauksena langetetut pelikiellot eivät olisi aiheuttaneet tarpeeksi hallaa jo ennestään rämpivälle IFK:lle – joukkue heikkeni entisestään Marek Zidlickyn kokeman henkilökohtaisen tragedian takia.
Calounin paluu petopaitaan ei tuottanut toivottua tulosta ja joukkue jatkoi ailahtelevia otteitaan. Pisteitä ei karttunut toivottuun tahtiin ja sarjan kärki alkoi pikkuhiljaa karata. Seurajohdon oli herättävä.
2.2.2001 joukkueen johto teki historiaa ja vapautti päävalmentaja Ismo Lehkosen tehtävistään. Lehkosen tilalle astuivat miehen aiemmat apurit Timo Blomqvist ja Jari Kaarela. Blomqvistin aiempi kokemus päävalmentajan pestistä rajoittui Ismo Lehkosen 10 ottelun pelikiellon ajalle, joten jälkikäteen tuntui varsin kummalliselta se, ettei Lehkosen tilalle hankittu uutta ykkösvalmentajaa organisaation ulkopuolelta.
Lehkosen erottaminenkaan ei auttanut kääntämään IFK-purtta, vaan joukkue jatkoi haluttomia otteitaan – näkyvimpänä esimerkkinä Jan Caloun, joka oli kuin varjo viimekautisesta. Kaarela ja Blomqvist vaikuttivat aseettomilta, ja jälleen oli organisaatiossa aika tehdä muutoksia.
Pientä piristymistä lopussa
Runkosarjan lähestyessä loppuaan alkoi jopa pudotuspelipaikka käydä uhatuksi jatkuvan rämpimisen seurauksena. Fanit alkoivat hermostua, ja Timo Blomqvist sai heiltä uuden lempinimen ”Mykkä”. Tässä vaiheessa Pentti Matikaisen mitta täyttyi, ja hän päätti itse vetää haalarit päälleen ja siirtyä joukkueen ykkösvalmentajaksi Kaarelan ja Blomqvistin jatkaessa hänen apunaan. Välittömästi tämän jälkeen alkoivat joukkueessa puhaltaa uudet tuulet: keskenkuntoinen Jan Caloun lomautettiin loppukaudeksi, Aki Uusikartanon sopimus purettiin, joukkueen kokeneemman kaartin edustajat (Mikat Nieminen ja Kortelainen) saivat maistaa vilttikomennusta, sekä maajoukkueessakin hyökkääjänä esiintyneestä Hannes Hyvösestä tehtiin puolustaja. Lisäksi mm. Veli-Pekka Kautonen ja Patrik Hucko debytoivat hyökkääjinä ja omassa sarjassaan loistavasti pelanneita A-junioreita nostettiin pelaavaan kokoonpanoon hyllytettyjen konkareiden tilalle.
Matikaisen suurin sarka oli palauttaa työnteko kunniaan IFK:ssa; kukaan pelaaja ei voinut olla varma pelipaikastaan ja –ajastaan, ellei antanut sataprosenttista panosta joukkueen eteen. Tämän takasivat jo pelkästään nälkäiset juniorit, jotka kärkkyivät peliaikaa, ja aina kentälle päästessään taistelivat esimerkillisesti ja ihailtavasti.
Matikaisen ajama kasvojenkohotus onnistui jotakuinkin hyvin, ja IFK:n loppukauden peleistä paistoi yrittäminen ja nöyrä puolustuspelaaminen. Tästä osoituksena taisteluvoitot mm. Turun Palloseurasta ja Bluesista. Mikä kaikkein tärkeintä, pisteitä tuli riittäväsi ja paikka pudotuspeleihin (4. sija runkosarjassa) saatiin varmistettua. Pudotuspeleissä vastaan asettui Tampereen Ilves.
Ottelusarjasta povattiin tasaista, mutta tuskin kukaan osasi odottaa tämän kaltaista trilleriä. Heti ensimmäinen ottelu antoi osviittaa tulevasta: ennätyspitkä ottelu päättyi ajassa 124.41 Ilves-peluri Jani Nikon laukauksella tamperelaisille 0-1. Tästä ei moni uskonut IFK:n nousevan, mutta toisin kävi. Heti seuraavassa ottelussa Tampereella IFK puolusti voiton lukemin 2-4, pitkälti Ari Ahosen loistavien torjuntojen ansiosta. Jälleen tultiin Helsinkiin, jossa tällä kertaa ei tarvittu jatkoaikaa, vaan Ilves otti selvän 0-3 voiton kotijoukkueesta. Neljännessä ottelussa IFK oli pakkovoiton edessä, ja sen se myös otti – pitkälti loistavan viimeistelyprosentin ja – jälleen kerran – maalivahti Ahosen loistavien torjuntojen ansiosta. Viidennessä ja ratkaisevassa pelissä IFK meni alussa 2-0 johtoon helpoilla maaleilla, ja monet kotijoukkueen kannattajat ehtivät jo huokaista helpotuksesta. Ilves kuitenkin heräsi taisteluun ja sai tasoitettua pelin. Jälleen oli edessä jatkoaika. Ensimmäinen jatkoaika ei tuonut ratkaisua ja mieleen hiipivät kauhukuvat ensimmäisestä ottelusta. Tällä kertaa ei kuitenkaan kolmatta jatkoaikaa tarvittu, vaan ajassa 91.04 Antti Bruun pamautti Ilvekselle voittomaalin. Ilves-riemu pääsi valloilleen Helsingin Jäähallissa ja IFK:n kausi oli hetkessä ohi.
Pelkästään maalivahtien torjuntatilastot ottelusarjassa kertovat, että pelin juoni oli usein seuraava: Ilves hallitsi peliä IFK:n keskittyessä tiiviiseen puolustukseen ja vastaiskuihin. IFK:n pelityyli ei aina ollut kovin mieltäylentävää katseltavaa kaikkine pitkine kiekkoineen, mutta on todettava, että petolauma taipui lopulta saappaat jalassa selvästi paremmalle joukkueelle. Kuten sanottua, Ilveksen jatkopaikka oli lopulta ansaittu. Se pelasi huomattavasti aktiivisemmin kuin virkaveli Helsingistä.
Uusi kausi – uudet kujeet?
Huolimatta kirvelevistä jatkoaikatappioista, jäi upean taistelun seurauksena sekavasta kaudesta vähintäänkin tyydyttävä kuva. Etenkin omien junioreiden sekä Ari Ahosen otteet pudotuspeleissä olivat mukavaa katseltavaa – harmi vaan, että Ahonen pelaa jatkossa New Jersey Devilsin organisaatiossa. Jälleenrakennus ensi kautta ajatellen on IFK:ssa jo alkanut. Pentti Matikainen siirtyy toimitusjohtajaksi ja valmennuspestin vastaanottaa Ilveksessä viime kaudella vastuuta kantanut Heikki Mälkiä. Näillä näkymin suurin osa omista kasvateista saadaan pidettyä joukkueessa. Carlo Grünn, Ville Viitaluoma, Matias Loppi ja Toni Häppölä ovat pelaajia, joista tullaan varmasti kuulemaan vielä tulevaisuudessa. Sitä, tapahtuuko läpimurto jo ensi kaudella, on mahdotonta sanoa.
Maalivahtiosastolla vanha konkari Sakari Lindfors jakaa vastuun kahden nuoren vahdin (Juuso Riksman, Mikko Strömberg) kanssa. Muita uusia hankintoja ovat mm. Pauli Levokari sekä Aigars Cipruss, molemmat Jokereiden organisaatiosta. Puolustus saattaa muuttua vielä jonkin verran – etenkin jos Marek Zidlicky saa sopimuksen rapakon taakse. IFK:n joukkue tuskin on vielä valmis, joten mielenkiintoa riittää vielä mm.
