Kiekkoilijana ja ennen kaikkea urheilijana Miikka Lindholm kelpaa hyväksi esimerkiksi monessa suhteessa. Näistä mainittavimpina voidaan mainita omien vahvuuksien kehittäminen, kouluttautuminen pelaajauran jälkeiseen elämään, pelaajatoverien kunnioittaminen sekä perheen huomiointi.
Tällaisena fanaattisena kiekkohulluna kuten itse olen, pidän näitä seikkoja itsestäänselvyytenä urheilijalle. Mutta silloin tällöin urheilupalstoja lukiessa saa valitettavasti törmätä kertomuksiin, joista voi lukea, ettei monella lajiharrastajalla tunnu kaikki nämä peruspalikat olevan kohdallaan.
Kokonsa puolestahan Lindholm ei ole jääkiekkoilijaksi mitenkään nykykiekon standardien mukainen eikä ollut 90-luvun alussakaan. Vain jokusen sentin yli 170 sukkasillaan ylittävä "Dave" ei antanut kokonsa häiritä, kun kerran jääkiekko oli se mikä sytytti. Mutta se minkä mies koossa menetti, sen tilalle treenattiin luistelua sekä tekniikkaa.
Jos tulokseksi tälle työlle saadaan saldoksi eri ikäluokkien juniorijoukkueissa hieman yli 130 SM-sarjapeliä, yksi SM-pronssimitali ja 40 maaottelua, sekä näistä kaikista junioripeleistä yhteensä hieman yli 100 tehopistettä, voidaan mielestäni hyvällä omallatunnolla todeta harjoituksen tuottaneen tulosta.
Lisätään lopputulemaksi aikuisiällä vielä reilusti yli 300 peliä Mestistä, vajaa 50 peliä ulkomailla yhteispistesaldolla, joka pyörii 230 pisteen tienoilla, uskallan väittää lopputulosta enemmän kuin onnistuneeksi.
Opintojen ehdoilla elämää varten
Kaudelle 1999-00, olisi Miikalle voinut olla vastuuta ja peliaikaa Bluesin A-junioreissa, ehkäpä myös lisää liigapelejäkin? Olihan hän käynyt edelliskaudella haistelemassa Bluesin liigajoukkueessa ilmapiiriä parin pelin verran. Mutta edessä oli tulevan kauden keväänä myös ylioppilaskirjoitukset ja matka Keravalta Espooseen kohtuullisesta etäisyydestä huolimatta alkoi tuntua rasittavalta.
Siksipä tarjottu vaihtoehtoinen pelipaikka oli helppo ottaa vastaan vain kivenheiton päässä olevasta naapurikaupunki Järvenpäästä, jossa tarjolla oli I-divisoonan (nyk. Mestis) kiekkoilua KJT:n joukkueessa. Aikaa olisi myös opiskella kiekkoilun ohessa. Erittäin hyvä ja kypsä valinta lukioikäiseltä nuorelta.
Ehkä liian usein juniorikiekkoilijat tuijottavat pk-seudulla vain liigaseurojen nimiin ja sen vuoksi suostuvat reissaamaan autolla tai julkisilla pitkiäkin matkoja pelipaikkaa kärkkymässä. Mitäpä jos sittenkin siirtyisi lähellä olevan miesten alasarjajoukkueen vahvuuteen, vaikka vain siksi vuodeksi, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat?
Miikan kohdalla tarina sai opiskelujen kannalta onnellisen lopun. Ensin yliopistokiekkoilua stipendin turvin Yhdysvalloissa, sitten paluu Suomeen pelaamaan Mestistä tutuille seuduille. Pari elämää rikastuttavaa kokemusta välillä Italiassa ja Sveitsissä.
Loppujen lopuksi järjestyi hyvissä Mestis-joukkueissa (KooKoo ja Jukurit) pelaamisen ohessa opiskelupaikatkin. Kaiken tämän jälkeen käteen opiskelutyön tuloksena jäi lopulta markkinointitradenomin paperit. Lopussa kiitos seisoo, voisi todeta.
Pelaajan profiili
Mitä tulee pelaajatoverien kunnioittamiseen, on usein Miikan nimeen liitetty status 'herrasmiespelaaja'. Tosin jos asiaa kysyisi tuomareilta, saattaisi vastaus olla toista maata, ainakin juniorivuosilta. Mutta kaukalossa ei koskaan ole nähty turhautumistaan vastapelaajiin purkanutta Miikka Lindholmia.
Sen sijaan leveästi hymyilevä Miikka on nähty niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Ja tästähän loppujen lopuksi mielestäni hyvän urheilijan viimeistään tuntee: nauttii siitä mitä tekee ja huomioi muut, niin pelaajatoverit, median kuin fanit. Todellinen kiekkoilija, herrasmies ja hymypoika.
Eräs kohtuullisen tunnettu kiekkovalmentaja Juhani Tamminen on usein puheissaan jauhanut kulminaatiopisteistä ja momentumista. Miikka Lindholmin tarinan kulminaatiopiste ajoittuu syksyyn 2008, jolloin hänen vaimonsa synnytti pariskunnalle tyttären. Kiekkoilijalla oli nyt perhe ja perhe tuo aina vastuuta mukanaan.
Tarinan momentum ajoittuu kevääseen 2011. Takana jo toinen perättäinen rikkonainen kausi Jukureissa. Kuinka kauan voi kiekkoilla ja elättää perhettään? Asioilla on tapana järjestyä, niin nytkin ja valinnat voivat olla lopuksi helppojakin.
Oikea valinta sittenkin
Samaisena keväänä 2011 oli Miikan entisen kotikaupungin Keravan kiekkoylpeys HCK lyönyt päänsä jälleen seinään Mestis-karsinnoissa. Joukkue kunnostaa taustansa entistä parempaan kuntoon, tekee muutamia hyviä pelaajahankintoja ja yllättäen Miikka huomaa saaneensa peli- ja työpaikan entiseltä kotiseudultaan. Enää ei perhe ole pelkän kiekkoilun varassa.
Käynnistyy kunnianhimoinen projekti "Unelmana Mestis", josta tehdään myös samanniminen 10-osainen dokumenttisarja URHO-TV:lle. HCK:n kannattajat ovat myös innoissaan, kaupungin oma poika josta voi olla ylpeä, palaa kotiin. Miikalle tämä paluu kotiseudulle tarkoittaa myös mahdollisuutta auttaa omalla panoksellaan sen kaupungin kiekkokulttuuria, mistä hän on oppinsa ammentanut.
Projekti onnistuu lähes yli odotusten. HCK selvittää tiensä läpi Suomi-sarjan karsintalohkon kautta varsinaiseen Suomi-sarjaan, ja sitä kautta Mestis-karsintaan. Miikka tehtailee huikean 23+29=52 pistesaldon ja on joukkueen avainpelaajia.
Dramaattisten vaiheiden HCK sijoittuu lopulta karsinassa toiseksi ja nousee kuin nouseekin Mestikseen, Miikan avustaessa 4+4=8 pistepotilla joukkuetta. Uran päättäminen alkaa kangastella mielessä, tämä olisi hieno päätös uralle. Ehjä hieno kausi, joka huipentui kuin Disney-elokuvassa, sekä upea pistesaalis.
Vielä kerran pojat
Mutta kohtalo heittää lopulta kirsikan Miikan urakakun kuorrutteeseen. Oma velipoika Nikke Kettukangas saa sopimuksen HCK:n Mestis-joukkueeseen, tarjoutuu mahdollisuus pelata samassa joukkueessa oman veljen kanssa. Vaikka teoriassa suunnitelma näytti hienolta, kaudesta tulee melko vaikea. Jälleen lieviä loukkaantumisia, uusi entistä parempi työpaikka ja perhe-elämä.
Kaiken tämän yhteensovittaminen kypsyttää Miikan lopulta päättämään uransa lopullisesti tähän kauteen. Tieto päätyy paikallislehteen ennen kauden vihoviimeistä kotiottelua. Miten kannattajat ja kotiyleisö huomioivat tämän, vai mahtavatko muistaa mitenkään?
Miikan luistellessa kaukaloon osui katse fanikatsomon kaiteeseen ripustettuun banderolliin " #19 Jäämme kaipaamaan hymyäsi". Oman kylän poikaa ei oltu unohdettu.
Vaikka ottelu oli karsintasarjan kiihkeä kärkikamppailu, kahden viimeisen ratkaisevan minuutin koittaessa alkoi yleisö kannattajaryhmän vetämänä huutaa ja laulaa rytmikkäästi taputtaen "Miikka Lindholm, Miikka Lindholm..." aina pelin päättymiseen asti. Tämän jälkeen nousi yleisö seisaalleen ja antoi Miikalle asiaankuuluvan "Standing ovation" -kunnianosoituksen.
Hieno kiekkoilija, herrasmies ja hymypoika sai uralleen ansaitsemansa päätöksen kotiyleisöltään ja on jättänyt lähtemättömän jäljen keravalaiseen jääkiekkokulttuuriin.
