Viime vuosien puhutuimmista urheilijaelämäkerroista Andre Agassin on uljain, Zlatan Ibrahimovicin jätkämäisin ja Theoren Fleuryn, hmm, rosoisin.
Hiljattain suomennetun Kovaa peliä (Playing with Fire) -kirjan epilogissa Fleury kertoo, mitä itsekin ajatteli valmiin version luettuaan: “V***u miten itsekäs olin.”
Suoraa puhetta. Sen takia Fleuryn kanssa tekee mieli paiskata kättä, vaikka olisi eri mieltä monesta asiasta. Rehellisen ja teeskentemättömän miehen tarina tuntuu kaikkine vikoineen inhimillisemmältä kuin hymyilyjän kaunistellut totuudet.
Fleuryn tarinat viinasta, huumeista, uhkapeleistä, strippareista ja muista naisista ovat villejä, mutteivät kunniakkaita. Hän kertoo niistä ilman sankarillisuutta – ellei joku halua nähdä glooriaa esimerkiksi siinä, että toiseksi viimeisessä NHL-ottelussaan mies on edellisen kasinoyön jälkeisissä huuruissa, saa kolme syöttöpistettä ja palkitaan ottelun ykköstähtenä.
Olennaisempaa eivät ole sekoilut vaan niiden syyt.
Fleury pakeni traumojaan koko peliuransa ajan ja oli vähällä ajaa itsensä täydelliseen itsetuhoon. Hänellä oli lapsuudessaan huono isäsuhde, ja elinikäisen järkytyksen aiheutti juniorivalmentajan tekemä seksuaalinen ahdistelu. Nuori Theo ei ollut ainoa Graham Jamesin uhreista.
Fyysisesti Fleuryn kivunsietokyky oli kuitenkin terästä. Voitontahtoisesta, 168-senttisestä sisupakkauksesta tuli vastoin kaikkea todennäköisyyttä NHL-tähtipelaaja, olympia- ja Stanley Cup -voittaja.
Elämäkerrassaan Fleury käyttää tilaisuutensa ja sanoo suorat sanat valmentajista, joita ei arvosta. Samoin tuomareista ja joistakin kanssapelaajista. Räikeimmin hän osoittaa auktoriteettikammoaan suhtautumisessaan NHL:n päihdeohjelman lääkäreihin.
Läpeensä epäluuloinen Fleury ei kuitenkaan ole. Ennen siirtoaan Coloradoon hän oli kuullut tarinoita Claude Lemieux’sta täytenä nilkkinä, mutta kaksikosta tulikin hyvät ystävät. Wayne Gretzkyn ja Joe Sakicin kaltaisiin johtajapelaajiin Fleury suhtautui suorastaan nöyrästi. Se tuntui toimivan myös toiseen suuntaan, sillä moni muu kuin Gretzky olisi jättänyt Fleuryn kutsumatta Salt Like Cityn olympiajoukkueeseen.
Tappara-aikoja käsittelevä osuus on kirjassa erittäin lyhyt, vain muutaman sivun mittainen, mutta lämmin: “Suomalaiset rakastivat minua, ja elämä tuntui hyvältä.” Se ei liene sanahelinää, sillä enimmäkseen kirjassa elämä ei tunnu hyvältä.
Suomalaispelaajista teoksessa on vain hajamainintoja. Melko huvittavalta tuntuu, että Marko Kiprusoff mahtuu tuohon joukkoon.
Niin, ja Esa Tikkasen puhe ei ole “Tiki Talkia”, vaan ihan oma kielensä. Englanniksi “Tikkanese”.
Jos vähän syvemmältä kaivaa, Fleuryn elämäntarinassa on yllättävän paljon yhtymäkohtia erääseen suomalaiseen urheilusankariin, ei tosin jääkiekkoilijaan. Persoonina erilaisia, mutta paljon nähneitä, kokeneita, hölmöilleitä ja raitistuneita miehiä kumpikin.
Näillä molemmilla väriläiskillä on paljon hyviä muistoja Calgarysta.
Theo Fleury: Kovaa peliä – NHL:n huippupelaajan rankka elämä, Minerva, 360 s.
Tämä arvio on kirjoitettu englanninkielisen alkuperäisteoksen perusteella.
