Yli tuhannen NHL-tehopisteen uran tahkonnut Theoren Fleury ihastutti ja vihastutti kaukaloissa jääkiekkoa seuraavaa kansaa, eikä antanut ikinä periksi, kun kyse oli jääkiekko-ottelun voittamisesta. Vastustajilleen piskuinen Fleury oli usein liian nopea, ilkeä ja rääväsuinen. Kuka oli Fleurylle se kaikkien aikojen ärsyttävin vastustaja?
– Luulenpa, että hän tulee Suomesta. Veikkaan, että hänen sukunimensä on Tikkanen. Häntä vastaan oli todella vaikea pelata, ja siinä on yksi syy että hänestä tuli osa niin montaa menestyksekästä joukkuetta, Fleury nauraa.
Fleury ja Esa Tikkanen kohtasivat lukemattomia kertoja, kun Edmonton Oilers ja Calgary Flames olivat toistensa arkkiviholliset silloisessa Smythe-divisioonassa. Molemmat olivat täynnä aikansa parhaita pelaajia. Takalinjoilla oli puolustajia kuten Al MacInnis ja Gary Suter, hyökkäyksessä suuria pelaajia Doug Gilmourista Joe Nieuwendykiin ja Gary Robertsiin.
Flames ja Fleury voittivat mestaruuden, mutta aikojen muuttuessa tilanne muuttui ja myös Flames hajosi pikkuhiljaa. Osa pelaajakaupoista tehtiin seuraavien vuosien heikomman pudotuspelimenestyksen takia, mutta myös raha näytteli osaansa.
– Jos katsot mestaruusjoukkuettamme, pelaajabudjetin koko oli siihen aikaan ehkä seitsemän miljoonaa dollaria. Palkkakuviot nostivat päätään. Pidemmän ajan kuluessa olisi ottanut ehkä sata miljoonaa pitää se kokonaan kasassa.
”Ei kylmää sotaa jääkiekkoilijoiden kesken”
Fleury varattiin NHL:ään vasta kahdeksannella kierroksella kesän 1987 varaustilaisuudessa. Pienikokoinen hyökkääjä latoi hurjia tehoja junioreissa, mutta NHL-skouttien silmissä Fleuryllä oli edessään ura farmin tehomiehenä.
Toisin kävi, ja Flamesillä ei ollut vara pitää nuorta hyökkääjätykkiään farmissa. Tuloksena oli hyvä loppukausi ylhäällä ja mestaruus. Mutta ketä pelaajaa Fleury ihaili ja kuunteli tarkimmin kyseisessä Flamesin joukkueessa?
– Ihailin kaikkia noita pelaajia. Lanny McDonald, Jim Peplinski, Tim Hunter... niin paljon kovia pelaajia ja paljon kokemusta sekä johtajuutta. Siinä riitti nuorelle kaverille esikuvaa joukkueen sisällä, Fleury hehkuttaa.
Kulttuuri koki samaan aikaan murrosta myös itäblokin pelaajien suhteen. Flamesin Cliff Fletcher oli ensimmäinen neuvostopelaajan hankkinut toimitusjohtaja, kun Espoossakin myöhemmin pelannut Sergei Prjahin siirtyi Calgaryyn. Hieman myöhemmin Fleuryn joukkuetoveriksi saapui Sergei Makarov.
– Makarov oli upea pelaaja, ja [etenkin] hänen tasapainonsa oli uskomaton. Jos hän kaatui jäähän, siitä olisi aina pitänyt viheltää jäähy vastustajalle.
Joillakin pelaajista oli omat sopeutumisvaikeutensa, eikä edes Makarov mahtunut aina edes pelaavaan kokoonpanoon. Varsinaista kylmää sotaa tai ennakkoluuloja neuvostopelaajia kohtaan ei Fleuryn mukaan esiintynyt, eikä muitakaan kansallisuuksia kohtaan. Vaikka pelaajia pyritään vielä nykyäänkin joskus luokittelemaan kansallisuutensa mukaan tietynlaisiin lokeroihin, Fleuryn mielestä kiekkoilijat keskittyivät yhdessä olennaiseen.
– Olisi ollut hauska nähdä parhaat neuvostopelaajat 22-vuotiaina, mutta he olivat joka tapauksessa pioneereja suurelle joukolle hienoja pelaajia. Sen jälkeen tulivat Teemu Selänne ja Mats Sundin, kanadalaislegenda jatkaa kehujaan.
”Maalivahdit ovat nykyään joukkueidensa parhaita urheilijoita”
Itse pelin suhteen moni asia oli tuolloin toisin verrattuna nykykiekkoon. Fleuryn mukaan jääkiekko ei ollut tuolloin niin valmentajakeskeistä, eikä liian kontrolloitua, ja samaa mies toivoo myös nykykiekolle, muistuttaen että itse pelaajien kovuus ja taito ovat viihdyttäviä.
Entä maalivahdit? Eräs jääkiekon ikuisista keskustelunaiheista on pelaajien vertailu eri vuosikymmeniltä. Oliko ennen helpompaa tehdä maaleja?
Fleuryn näkökulman mukaan vanhoina aikoina maalivahti ei ollut välttämättä joukkueensa paras urheilija, mutta nykyisin asia on toisin. Fleury mainitsee esimerkkinä Miikka Kiprusoffin.
– Maalivahtien valmennukseenkaan ei kiinnitetty silloin yhtä paljon huomiota. Ei ollut erillisiä maalivahtivalmentajia, jotka nyt ovat olennainen osa valmennusta. Nyt heille on erilliset kesäohjelmat ja koko hommaan kiinnitetään eri tavalla huomiota. Aiemmin oli vain joku ampumassa kiekkoja maalivahtia kohti, Fleury vertaa.
Gilmourin lähtö satutti eniten
Flamesista mestaruusjoukkueen 1980-luvulla koonnut Fletcher siirtyi vuonna 1991 Toronto Maple Leafsin vastaavalle paikalle. Tämä vaikutti myös Fleuryn uraan, kun seuraajansa Doug Risebroughin kanssa erään NHL-historian puhutuimmista pelaajakaupoista tehnyt Fletcher hankki Fleuryn sentterinä pelanneen Gilmourin Torontoon.
Gilmourin mukana megakaupassa siirtyivät puolustajat Ric Nattress ja Jamie Macoun, kakkosvahti Rick Wamsley, sekä hyökkääjä Kent Manderville. Flames sai uusiksi hyökkääjikseen parhaalla kaudellaan 51 maalia tehneen Gary Leemanin ja Craig Beruben, puolustajat Michel Petitin ja Oleksandr Hodynioukin, sekä maalivahti Jeff Reesen. Kauppa kääntyi Toronton ryöstöksi. Sen keskeinen palanen Leeman kärsi loppu-uransa ilmeisesti jo Toronton ajoilta periytyneistä vammoista, siinä missä Gilmourista tuli Torontossa vielä Calgary-aikojaan suurempi legenda.
– Se on selkeästi eniten minua harmittanut pelaajakauppa, Fleury muistelee.
Gilmour oli suuri syy sille, että Fleury iski 51 maalia ja 53 syöttöpistettä kaudella 1990–1991.
– Se vaikutti varsinkin minuun. Meillä oli niin hyvä kemia Gilmourin kanssa, etenkin silloin kun pelasin parhaan kauteni. Hän oli niin osaava pelintekijä ja taistelija, johtaja monella tavalla. En ollut sama pelaaja enää Dougin siirron jälkeen.
Fleuryn tehot laskivat, ja Calgary jäi kaudella 1991–1992 pudotuspelien ulkopuolelle. Tämän jälkeen Flames nousi takaisin runkosarjamenestykseen, ja Fleuryn tehot palasivat lähelle ennätystasoa, mutta pudotuspelimenestys ei enää Fleuryn aikana uusiutunut.
