Tässä se Toronton nuorennusleikkaus nyt sitten taas on. Alexander Havanov, 33 vuotta. Mariusz Czerkwaski, 33. Eric Lindros, 32. Jason Allison, 30 vuotta. Brad Brown ja Jeff O’Neill, 29 vuotta. Eikä tässä nyt yhtään naurata se, että Gary Roberts, Joe Nieuwendyk, Alex Mogilny ja Owen Nolan ovat poissa. Kyseessä on silti huono nuorennusleikkaus. Jotain kertoo sekin, että puolustaja Bryan McCabe, kolmekymppinen, takana kova putki rilluvuosien, on joukkueen rakastettu pikkupoika. Nikolai Antropovia, 25, suorastaan paijataan valmennusjohdon toimesta.
Negaation kautta kohti evankeliumia
Veteraaniporukan varjossa kuihtuu paras Leafs-nuoriso vuosikymmeniin. Leafs myy tulevaisuuttaan hankkimalla joukkueeseen veteraaneja. Pakko on tietenkin myöntää, että paperilla joukkue toimii. Jos neloseen kaavaillaan Czerkawskia, kolmosen keskelle Eric Lindrosia ja laitaan Jeff O’Neilliä, niin materiaalia näyttäisi riittävän. Mutta miksi hankkia kyseisiä pelaajia edellä mainituille pelipaikoille.
Eihän ikä nyt yksistään mitään haittaa. Terveys onkin sitten toinen juttu. Kolme Leafs-pelaajaa lähtee kauteen täydellisinä kysymysmerkkeinä. Maalivahti Ed Belfourin selkä voi mennä lopullisesti rikki milloin vain. Jason Allison on pelannut jääkiekkoa viimeksi vuonna 2002. Eric Lindrosin sairaskertomus on yksi NHL:n dramaattisimmista. Jos Leafsin uhkapeli onnistuu, on joukkueella liigan kaikkien aikojen paras sentterikolmikko ja kokenut huippumaalivahti. Tai sitten Allison ja Lindros muodostavat NHL-historian pahimman kananmunataskukaksikon ja maalilla päivystää Mikael Tellqvist.
Ollaanpa sitä nyt pessimistisiä. Edellä mainitut pienet ongelmat nimittäin eivät todennäköisesti estä Torontoa pelaamasta keväällä pudotuspelijääkiekkoa. Materiaali on leveää, joten loukkaantumisia siedetään. Materiaalin leveys on oikeastaan pienoinen ihme lähtökohtiin nähden. Toronton katsottiin olevan yksi niistä joukkueista, joita uusi työehtosopimus pahimmin verottaa. Joukkueella kävi kuitenkin tuuri.
Owen Nolanille sorvattu jättisopimus saataneen mitätöityä miehen loukkaantumiseen vedoten. Jo se avasi aivan uusia ovia manageri John Fergusonille. Vaikka vapaa agentti-kausi alkoi shokilla, kun Roberts ja Nieuwendyk katosivat Floridaan, oli Torontoon tulijoita.
Eric Lindros ja Jason Allison saapuivat Torontoon nälkäpalkalla toteuttamaan unelmaansa. Leafsissa on vetovoimaa. Allisonin ja Lindrosin hankinnasta on vaikea kieltäytyä, sillä kaksikon taidot ovat äärimmäiset. Kumpaakin heistä on parhaina päivinä pidetty Mats Sundinin tasoisena pelaajana.
Leafs on siis vahvistunut sitten viimeisen NHL-ottelun, mutta lähinnä paperilla. Kaukalossa sen sijaan on pari vuotta vanhempia ja hitaampia pelaajia. Leafsin kausi on kysymysmerkkejä täynnä. Stanley Cup on joukkueen tavoite. Onko se utopiaa? Ei ole, mutta liian monen asian on osuttava kohdalleen.
Turhaa uskoa?
Maalivahtipeli on varmasti Leafsin suurin kysymysmerkki. Ed Belfour on 40-vuotias eikä pelannut viime kaudella. Selän kunnosta on ristiriitaisia tietoja liikkeellä. Jos selkä kestää, on Eddie the Eaglella varmasti taistelutahtoa riittävästi. Jos kroppa sanoo ei, joutuu ruotsalaisvahti Mikael Tellqvist elämänsä helteeseen. Telly pelasi epätasaisen AHL-kauden, ja vaikka monelta löytyy luottoa siihen, että hänestä kasvaa vielä ykkösmaalivahti, niin Belfourin loukkaantuminen saattaisi ajaa Toronton kaupoille.
Lisäksi Leafsilla on sopimus Jean-Sebastien Aubinin kanssa. Aubinilla on NHL-kokemusta, ja viime kaudella hän oli hetkittäin AHL:n paras maalivahti. Valitettavan usein hänen pelinsä kuitenkin kaatui tellqvistmäisiin virheisiin.
Käytännössä Leafs elää ja kuolee maalivahdin varassa, niin kuin mikä tahansa muukin NHL-joukkue. Harvoin kuitenkaan huippujoukkue lähtee yhtä epävarmasti eteenpäin tähyillen kohti Cup-taivalta.
Luotto luottopakkeihin kaltevalla pohjalla
Toronton puolustuksesta on sanottu, että sen peli ei ole nättiä, mutta se hoitaa hommansa. Leafsin maalivahti saa tottua torjumaan enemmän kuin vastapuolen veskari. Vaikka yksilöinä Leafsin pakisto on virheille altis, joku on aina hoitamassa hommat.
Puolustuksen ykkösnimi on Bryan McCabe, jolle Torontossa vaaditaan Norris Trophyä. McCabe on kuitenkin kaukana liigan parhaan puolustajan tittelistä. Hän on aivan liian epätasainen. Kun kokonainen kausi saattaa mennä saveen, niin se ei luo luottamusta.
McCabe on myös jo siinä iässä, että tuskin oppii pois tavoiltaan. Toinen tukipilari on Tomas Kaberle. Tsekin kausi 2003-04 oli heikko esitys. Ylivoiman sielu menetti itseluottamuksensa kevään 2003 pudotuspeleissä, eikä koskaan toipunut. Kauppahuhut leimasivat miehen kevättä 2004. Työsulun ajan Kaberle pelasi kotimaassaan ja hyvin pelasikin. Mikäli Kaberle tulee akut latautuneina takaisin, se tuo joukkueen peliin heti uusia ulottuvuuksia. Kaberle on NHL:n parhaiten kiekkoa käsitteleviä puolustajia, jonka näkemys on rautainen. Jos taas Kaberle jatkaa siitä, mihin jäi, on John Fergusonin pakko miettiä kaupankäyntiä.
Pat Quinn rakastaa kokemusta. Ken Klee ja Alex Havanov ovat kokeneita. Pat Quinn rakastaa Ken Kleetä ja Alex Havanovia. Mutta miten on kaksikon kunnon laita. Kun NHL:ää viimeksi pelattiin, olivat molemmat vetreitä miehiä. Siitä on kuitenkin aikaa, ja fanien puseroihin hiipii pelko, että ainakin toinen luottopakeista on jo liian hidas.
Havanovin tapauksessa on myös muistettava se, että mies tuli Torontoon St. Louisista kesällä. Venäläinen ei ole pelannut missään muussa NHL-joukkueessa, joten sopeutuminen Torontoon voi käydä vaikeaksi. Niinpä on jälleen kerran todettava, että kysymysmerkkejä riittää. Parhaassa tapauksessa Leafsin puolustuksen top4 on rautainen kvartetti.
Nuorten tie tukossa
Toronton pakiston lopuille paikoille on jonoa. Carlo Colaiacovo ja Staffan Kronwall muodostavat toivottavasti jonain päivänä Leafsin puolustuksen selkärangan. Nyt he kuitenkin ovat kohdanneet Pat Quinnin ikärasismin sen kaikessa iljettävyydessään. Kaksikko aloittaa farmissa.
Aki Berg kuuluu Quinnin luottokaartiin, vaikka mies on Jyrki Lumpeen jälkeen todennäköisesti vihatuin Leafs-pakki vuosiin. Näyttää siltä, että raisiolaista ei pudota vaahteranlehtipaidasta mikään.
Varmasti suurin yllätys Leafs-miehistössä on Andy Wozniewski, jonka Jatkoajan viime kauden AHL-raportteja lukeneet varmasti tuntevat. Jenkkipakki Woz aloittaa kauden ylhäällä. Vielä viime syksynä miehelle teki tiukkaa mahtua avaukseen AHL:n St. John’sissa, mutta kun tämä yliopistosarjoista löydetty lempeä jätti pääsi jäälle, kaikki ihastuivat. Ilman loukkaantumista Woz olisi ehtinyt tehdä itsestään isommankin nimen. Koostaan huolimatta Andy ei taklaa kovinkaan hanakasti, mikä onkin saanut Leafs-fanit huutamaan miehen pikaista karkottamista. Kaikki eivät tajua, että puolustaja voi olla hyödyksi myös muuten. Onneksi Quinn tajuaa. Wozista tulee mieleen toinen jenkkipakki Hal Gill.
Kun nyt valmentajalle on annettu kiitoksia, niin sopii heti perään kysyä, että kuinka järkevää on lähteä kauteen Wade Belak puolustuksessa. Belak tulee samaan peliaikaa pakkina siksi, että Quinn haluaa jäälle tarvittaessa nyrkit, ja koska hyökkäyksessä on täyttä. Leafsin hyökkäyksen heikko roolitus on johtanut siihen, että tappelija on laitettava suojelemaan maalia.
Edellä mainittujen herrojen lisäksi Leafsin organisaatioon kuuluu Brad Brown, kokenut peruspakki, ja todella lupaava puolustajakaarti AHL:ssä. Kun tarjontaa kuitenkin on näin paljon, ja päävalmentaja on konservatiivinen mies, niin vaikkapa Brendan Belliä tuskin koskaan nähdään Leafs-paidassa.
Ketjukoostumukset täysi arvoitus
Pat Quinn ei perusta vakituisista ketjuista. Riittää, että jäällä on aina luottopelaajia. Nyt kun Gary Roberts on poissa, Toronton hyökkäys alkaa ja loppuu Mats Sundiniin. Ruotsalainen huilasi koko viime kauden, mikä sai jotkut pelkäämään kapteenin menettäneen kiinnostuksensa jääkiekkoon. Mats kuitenkin palasi ja saa ykkösketjun johdettavakseen.
Sundinille on silloin tällöin annettu paimennettaviksi joukkueen vihoviimeiset luuserit. Mikael Renberg pelasi vuosia Sundinin rinnalla, vaikka kansa vaati, että NHL:n ykkössentterille on saatava arvoisensa maalitykki ruokittavaksi.
No nyt sellainen maalitykki on. Jeff O’Neill voisi hyvinkin ampua maaleja liukuhihnalta, kun pääsi vihdoin pois surkeasta Carolinasta. Kaiken lisäksi mies on parhaassa iässään.
Sundinin ja O’Neillin yhteistyö on kuitenkin hyvin hataralla pohjalla, sillä Quinn yrittää jakaa vaurautta. Aivan hyvin Sundinin laidoilla saattaa rymistellä kädetön jättiläiskaksikko Nik Antropov- Alex Ponikarovski. Alexissa on asennetta, Nikissa lahjoja. Mutta Alex ei saa avopaikasta kiekkoja sisään ja Nik on haluton ja epävarma. Leafs-fanit ovat repineet vuosia hiuksiaan näiden kahden takia, ja moni on parahtanut, ettemmekö koskaan pääse eroon heistä. Nähtävästi ei päästä. Myös Darcy Tucker saattaisi saada kunnian pelata Matsin kanssa. Darcy on mainettaan parempi jääkiekkoilija, ja miehen edestä on hävinnyt laitureita. Hänellä on nyt lupa paukuttaa maaleja.
Niinpä huulille kirpoaakin kysymys, mitä ihmettä me teemme Mariusz Czerkawskilla. Puolalainen taituri vie tilaa kokoonpanosta, mutta roolia hänelle on vaikea keksiä. Hyökkäävään rooliin ei ole tilaa, jos Allison ja Lindros ovat terveitä, jos taas eivät ole, niin ei silloin Czerkwaskistakaan apua saada. Silkkikättä on puuhattu jopa Leafsin neloseen, mikä on idioottimaisinta, mitä vähään aikaan on Torontossa kuultu, ja Torontossa on kuultu kaikki. Edellisellä kaudella Islandersissa Mariusz teki hyvää jälkeä, mutta silloin kun mies on joutunut ulos ykköskentästä, on tie vienyt katsomoon. Mikään ei pistä epäilemään sitä, etteikö miehen hankinta olisi rahantuhlausta.
Kohuhankinnat riskin arvoisia
Toronton senttereiden potentiaalia on hehkutettu alkusyksy. Sundin on totta kai Leafs-historian parhaita pelaajia. Eric Lindros on valittu aikoinaan liigan parhaaksi pelaajaksi, ja keväällä 2001 Jason Allisonia parempaa jääkiekkoilijaa oli vaikea löytää.
Kun Leafsilla on vielä lupaavat Matt Stajan, toisen polven kiekkoilija Alexander Steen ja taiturimainen Kyle Wellwood hakemassa peliaikaa, niin senttereiden osalta ainoa ongelma on terveys. Se onkin suuri ongelma. Moni veikkaa, että Lindrosille ja Allisonille tekee tiukkaa pystyä pelaamaan yhteensä 80 ottelua.
Sentterikaarti Sundin, Stajan, Steen ja Wellwood kuulostaa tulevaisuutta ajatellen hyvältä, mutta jos ja kun Leafs hakee Stanley Cupia, niin se ei riittäisi. Stajanissa, Wellwoodissa ja Steenissa Torontolla on kuitenkin sellainen kultakolmikko, että väkisinkin alkaa hymyilyttää. Toivottavasti Torontossa nähtäisiin omat pojat-projekti. Kannun ostaminen kun on osoittautunut vaikeaksi.
Jos Leafsille sattuisi sellainen mäihä, että Allison tai Lindros, herra paratkoon, jopa molemmat, pelaisivat suurin piirtein terveinä koko kauden, niin ei sitä iloa kestäisi kukaan. Jäällä nähtäisiin kaikkien aikojen ilotulitus, ja Air Canada Centerissa niitettäisiin kausikorttilaisia vanhimmasta päästä, kun ilo täyttäisi vanhan rinnan vaarallisin seurauksin.
Pahus vieköön, kyllä tämä kausi on ainakin mielenkiintoinen, jos ei muuta.
Torontossa on viime vuosina ollut hyviä roolipelaajia. Quinn on luottanut vanhoihin miehiin, Garry Valkiin, Tom Fitzgeraldiin ja kumppaneihin. Niinpä oli oikeastaan ihme, että Leafs ei tarttunut Steve Thomasiin. Leafs-ikoni haki pelipaikkaa vielä kerran, mutta sopimusta ei sorvattu.
Thomas olisi entisestään tukkinut Leafs-lupausten tietä kokoonpanoon. Nytkin roolitus tuottaa hieman ongelmia. Alivoimapelaajia ei ole liiaksi asti. Chad Kilger ja Clarke Wilm ovat alan erikoismiehiä. Heistä on hyvin vähän apua hyökkäyspäässä, mutta kauteen on turha rynnätä ilman hyvää alivoimaa.
Leafsin peruskokoonpanosta on käsittelemättä vielä yksi nimi. Tie Domi jäi kuin jäikin Leafsiin. Tunnettu riitapukari on tehnyt hyvää työtä Leafsin eteen vuosikausia. Leafs olisi tullut toimeen ilman häntäkin, mutta mukavalle miehelle on vaikea sanoa ei.
Boksista et pelejä voita, ja muita kliseitä
Toronton ylivoima toimi viime kaudella yllättävän hyvin. Sundin, Nieuwendyk, Roberts, McCabe ja Tucker ampuivat maaleja minkä ehtivät. McCabe, Sundin ja Tucker muodostavat jälleen hyvän peruskolmikon. Tomas Kaberlen uudestisyntyminen auttaisi kuitenkin huomattavasti. Monet NHL-joukkueet saavat jalkeille pelottavia yv-viisikoita. Leafs pärjää todennäköisesti kamppailussa kohtuullisesti. Kysymysmerkki on, miten Lindros ja Allison vaikuttavat ylivoiman tehoihin. Jeff O’Neill ainakin saa varman näyttöpaikan. Ja ehkä Czerkawskin hankkiminen saa syynsä ylivoimasta.
Leafs oli kauden 2003-04 liigan 20. paras alivoimajoukkue. Vaikka prosentti oli liigan keskitasoa vain kymmenyksen jäljessä, niin kiitos kuuluu Pittsburghille, jonka surkea av-tulos alensi keskiarvoa. On aivan selvä, että Leafsin on ryhdistäydyttävä tällä osastolla. Chad Kilger ja Clarke Wilm saavat jättiurakan harteilleen. Voi olla, että parannusta ei ole odotettavissa. Varsinkaan puolustuksessa ei ole uutta verta jäähyntappoa varten. Niinpä Belfourille voi tulla hiki.
Kylmää hikeä aiheuttaa se, että Leafsilla on tapana hankkia komeat jäähysaldot. Edellisellä NHL-kaudella vain Rangers ja Atlanta kuluttivat aikaa enemmän jäähyaitiossa. Tänä vuonna siihen ei ole varaa.
Ja Stanley Cup menee…
Torontossa on kasassa poikkeuksellisen isokokoinen joukkue. Lisäksi sinipaidat ovat kokeneita. Taitoakin löytyy. Materiaalissa riittää leveyttä. Vahvuuksien vastapainona on erinäinen joukko ongelmia, joista pahimmat liittyvät kehon fysiologiaan. Vanhenemista voi hidastaa, ei estää. Loukkaantumista voi vältellä, mutta ei välttää. Kun pelaajalla on taipumusta aivotärähdyksiin, niitä myös kokee.
Paperilla Leafs tappelee ketä vastaan tahansa, mutta kaukalossa porukka voi olla paperia. Kukaan ei tiedä, miten Eddie, Eric ja Jason pärjäävät. Jos tietäisi, osaisi arvata miten maailman tärkeimmän asian, Toronto Maple Leafsin käy.
Heitä kelpaa silmäillä:
Kyle Wellwood
Jos Wellwood jossain vaiheessa nostetaan farmista, kannattaa silmät todella liimata tähän taituriin. Voimanpuute voi estää miehen nousun NHL:n huipulle, mutta jos hän saa vähänkin tilaa elämöidä, niin tulosta kyllä syntyy. Tällaista neppailijaa ei Leafs-paidassa ole aikoihin nähty.
Carlo Colaiacovo
Jos Cola jossain vaiheessa nousee NHL-jäille, on se iso kiitos miehelle. Carlolla ei aina ole mennyt kaikki ihan putkeen, mutta toisaalta Maple Leafs ei ole hyvä organisaatio nuorelle pelaajalle. CC osaa kun saa osata.
Paras kiekonkäsittelijä: Mats Sundin
Paras laukoja: Bryan McCabe
Paras luistelija: Chad Kilger
Paras aloittaja: Mats Sundin
Paras taklaaja: Bryan McCabe
Paras ärsyttäjä: Tie Domi
Paras pelinrakentaja: Mats Sundin
Paras puolustava hyökkääjä: Clarke Wilm
Paras hyökkäävä puolustaja: Tomas Kaberle
Enforcer/tappelija: Wade Belak
MVP: Mats Sundin
