Patrik Laine myönsi NHL:n ja pelaajayhdistys NHLPA:n hoito-ohjelmaan hakeuduttuaan, että vaikka jääkiekko on ollut hänelle intohimo ja elämän keskipiste, nyt on tärkeintä asettaa mielenterveys ja hyvinvointi etusijalle.
Mielenterveydestä puhuminen on normalisoitunut merkittävästi Laineen ikäluokassa verrattuna vaikkapa kaltaiseeni 80-luvun lapseen, puhumattakaan vanhemmista sukupolvista.
Kiekkokulttuuri on kuitenkin monella tapaa edelleen vanhoillinen: loukkaantuneena pelataan, vammoja peitellään ja avoimuudesta pahimmillaan pilkataan. Riippuvuussairaudestaan julkisesti kertonutta Wiljami Myllylää esimerkiksi herjattiin pari vuotta sitten U20 SM-sarjapelin päätyttyä alkoholistiksi.
Sitä arvostetumpaa on ison profiilin pelaajan ilmoitus, että hän priorisoi terveytensä jääkiekon edelle.
Esimerkiksi Niko Hovinen on elvyttänyt uransa upeasti päihdehoidossa oltuaan. NHL:ssä puolestaan Samuel Girard oli tällä kaudella reilun kuukauden sivussa peleistä, kun hän haki hoito-ohjelmasta apua ahdistukseen, masennukseen ja alkoholiongelmaan.
Aina hoidostakaan huolimatta paluu kaukaloon ei onnistu, mikä on realismia erityisesti aivovammojen yhteydessä.
Mitä olen jutellut aivotärähdyksistä kärsineiden pelaajien kanssa tai muulla tavalla tutustunut heidän tarinaansa, varsin yhteinen kokemus on ollut se, että yritys palata jäälle ei ole kannattanut.
On tietysti äärimmäinen tapa havahtua hyvinvoinnin tärkeyteen menettämällä pahimmillaan toimintakykynsä pitkäksi ajaksi. Mielenterveyteen ja itsetuntemukseen panostaminen ei kuitenkaan jälkikäteen kaduttanut esimerkiksi Tony Salmelaista, Perttu Lindgreniä tai Jenna Silvosta.
Elämä jatkuu joka tapauksessa, kun peliura päättyy. Toivon toki Laineen toipuvan takaisin pelikuntoon, mutta esimerkiksi aivovammaoireiden vuoksi koko kauden sivussa olevan Filip Chytilin kohdalla peliuran päättyminen on realistinen skenaario.
Satsaus omaan mielenterveyteen kehittää ensisijaisesti hyvinvointia ja toimintakykyä arkielämässä. Mahdollinen urheilullinen noste on vain kiva bonus.
