”On isot rahat turvassa, vaan eipä ihminen”
Yli 50 vuotta vanhat laulunsanat ovat edelleen ajankohtaiset, kun tuore dokumenttielokuva “Karalahti” muistutti, kuinka mitätön merkitys ihmisellä on kiekkobisneksessä. Kun maksava yleisö vaatii viihdettä ja ennen kaikkea viihdyttäjiä, ne on tarjottava vaikka inhimillisestä kärsimyksestä välittämättä.
Vaikka kyse on ammattiurheilusta, ovat jääkiekkojoukkueet pelaajineen myös merkittävä osa viihdeteollisuutta. Jos pelaajassa yhdistyvät poikkeuksellinen urheilullinen lahjakkuus ja erityinen viihdeaspekti, ei seuralla ole niin sanotusti varaa ylenkatsoa tällaista poikkeusyksilöä – vaikka lieveilmiöt olisivat kuinka haitallisia.
ongelmakäyttöä mahdollistettiin vuosikaudet – osin urheilullisista, osin liiketaloudellisista syistä.
Yksikään seura tai kiekkoyhteisö ei tehnyt Jere Karalahdesta päihdeongelmaista, mutta ei myöskään tehnyt tarpeeksi auttaakseen. Päinvastoin, tähtipelaajan ongelmakäyttöä mahdollistettiin vuosikaudet – osin urheilullisista, osin liiketaloudellisista syistä.
Karalahti oli poikkeuksellisen hyvä pelaaja ja myös kassamagneetti, jonka vuoksi oli kannattavaa jopa venyttää yhteisiä pelisääntöjä.
Ei jääkiekkojoukkue toki urheilullisesti ole tasa-arvoinen, mutta jokaisella pitäisi olla yhtäläinen vastuu työnantajalleen. Yhden poikkeusyksilön erilainen kohtelu loi auttamatta ristiriitoja, joita ei pystytty hallitsemaan edes nimeämällä Karalahti kapteeniksi.
Lopputuloksena oli välirikko kasvattajaseuran kanssa ja päihdeongelman paheneminen hengenvaaralliseen haimatulehdukseen asti.
Moni eri taho olisi voinut monessa kohtaa puuttua tilanteeseen jämäkästi, vaatia muutosta elämäntapoihin ja sitoutumista yhteisiin arvoihin. Sen sijaan Karalahdelle annettiin NHL:ää lukuun ottamatta uusia mahdollisuuksia, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa humaanilta lähestymistavalta.
Ihminen oli tässä yhtälössä kuitenkin vain pelinappula, jonka hyvinvoinnilla ei ollut väliä – tärkeintä oli, että peli kulki ja rahaa tuli kassaan.
jatkuva ihailun kohteena oleminen voi olla hauraalle ihmiselle kuin huumetta.
Olen itse ollut työyhteisöissä, joissa on ollut päihdeongelmainen työntekijä. Tilanne rasittaa koko työyhteisöä eikä ratkea niin kauan kuin ongelmakäytön annetaan jatkua. Monissa tapauksissa ongelmista kärsinyt ihminen on jälkikäteen kiitollinen, kun peli on vihdoin vihelletty poikki.
Harvalla urheilujohtajalla kuitenkin riittää kantti uhrata tuottoisin lypsylehmänsä. Esimerkiksi mäkihyppääjä Matti Nykänen sai sooloilla Hiihtoliiton kanssa vuosikaudet, kunhan palkintoja tuli ja katsomot olivat täynnä.
Nykäsen tilanne oli Karalahteen verrattuna muutenkin lähes identtinen. Merkittävin ero oli siinä, että Nykänen potkittiin joukkueesta pois toisten hyppääjien vaatimuksesta, mutta vastaavassa tilanteessa pelikaveri vaati Karalahden pitämistä joukkueessa – johdon erottamispäätöksestä huolimatta.
Jääkiekon parissa – ja osin koko yhteiskunnassa – on hyvin vääristynyt suhtautuminen tällaisiin rikkinäisiin ihmisiin ja ammatin ulkopuolisiin ongelmiin. Matti Hagman, Marko Jantunen, Hannes Hyvönen ja tuoreimpana Karalahti ovat esimerkkejä ihmisistä, joista on tehty sankareita ja ihailun kohteita urheilullisen osaamisen perusteella ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin kustannuksella.
Tällainen valokeilaan nostaminen ja jatkuva ihailun kohteena oleminen voi olla psyykeltään hauraalle riippuvuussairaudesta kärsivälle ihmiselle kuin huumetta – eli hyvääkin tarkoittaen rakennettu sankariasema ylläpitää ongelmaa ja saattaa jopa pahentaa tilannetta.
Harvan kiekkoilijan yksityiselämää on käsitelty mediassa yhtä aktiivisesti kuin Karalahden, eikä julkisuusmyllykään estänyt päättäviä tahoja hyödyntämästä päihdeongelmaista ihmistä omien etujensa saavuttamiseksi.
Karalahti halusi käyttää päihteitä ja juhlia kavereidensa kanssa, mihin aikuisella ihmisellä on oikeus. Lisäksi hän halusi pelata jääkiekkoa – kuten Nykänenkin halusi hypätä mäestä.
Ammattilaisurheilu ei kuitenkaan ole mikään perusoikeus, vaan rajatulle joukolle mahdollistunut uravalinta, jossa pitäisi noudattaa työpaikan sääntöjä samalla tavalla kuin millä tahansa alalla. Sääntöjä rikkovat poliisit ja lääkärit ovat fiktiossa suosittuja hahmoja, mutta reaalimaailmassa heitä kohdeltaisiin kuten muitakin.
Huippu-urheilussa huonolla käytöksellä voi päästä sankariksi, jos on riittävän hyvä ja viihdyttävä.
