Tieto lisää tuskaa, sanotaan.
Lyhyellä aikaa kaksi aktiivijääkiekkoilijaa on noussut otsikoihin raiskaussyytösten vuoksi. Severi Lahtinen sai käräjäoikeudessa tuomion, joka ei ole lainvoimainen. Topi Rönnin kohdalla oikeuskäsittely on vasta alkamassa.
Muutaman vuoden sisällä usea kotimainen ja ulkomainen kiekkoilija on tullut julkisuuteen muun muassa kaksisuuntaisen mielialahäiriön, syömishäiriön ja riippuvuussairauden kanssa.
Kasvoin itse sellaisten lätkätarinoiden keskellä, joissa Jari Kurri ja Teemu Selänne mättivät maaleja ylivertaiseen tahtiin NHL:ssä ja arvokisojen leijonatähdet, kuten Janne Ojanen Kanada-cupissa 1991 ja Jarkko Varvio Prahan hopeakeväänä 1992, nostettiin kiekkokansan sankareiksi.
olisi naiivia ajatella jääkiekkoilijoiden olevan rikollisen käyttäytymisen yläpuolella vain urheilullisen lahjakkuutensa takia.
Arto Javanainen tykitti maaleja ja Matti Hagman heitteli millimetrintarkkoja lättysyöttöjä – sillä ei ollut merkitystä, mitä tapahtui kaukalon ulkopuolella.
Jääkiekkoilijat olivat pikkupoikien sankareita. Pahanmakuisten suklaavohveleiden kääreissä oli keräilytarroja, joita vaihdeltiin välitunneilla. Sellainen vaihtoehto ei tullut edes mieleen, että lapsuuden sankarilla voisi olla päihdeongelma tai jotakin muita vaikeuksia yksityiselämässä.
Ensimmäinen särö ruusunpunaiseen kiekkomaailmaani tuli kesällä 1990, kun Ässien puolustaja Vladimir Durdin menehtyi auto-onnettomuudessa. Tieto ei lisännyt tuskaa, vaan kokonaan uuden ulottuvuuden.
Jääkiekkoilijat ovatkin hauraita ja haavoittuvia, kuten me kaikki ihmiset.
Vuorollaan niin Rauno Korpi, Hannu Jortikka, Vladimir Jurzinov kuin Curt Lindström kadottivat Midaksen kosketuksensa. Ville Peltonen ei dominoinutkaan NHL:ssä samaan tapaan kuin Globenissa.
Kaukalon ulkopuolisesta elämästä Jere Karalahden ja Marko Jantusen päihdeongelmat nousivat julkisuuteen. Pohjois-Amerikassa puolestaan kesän 2011 aikana menehtyi kolme tappelijana NHL-uran luonutta pelaajaa: Derek Boogaard, Rick Rypien ja Wade Belak.
On vain inhimillistä, että lätkänpelaajista ei maalata korostuneen virheetöntä kuvaa.
Rypienin ja Belakin kuolemia on pidetty itsemurhina, ja Boogaard kuoli alkoholin ja oksikodonin tahattomaan yliannostukseen. Valitettavasti nämä tragediat olivat vasta alkua urheilumaailman kolmikirjaimiselle kauhulle, CTE:lle eli krooniselle traumaattiselle enkefalopatialle.
Kyseessä on toistuvista pään tai niskan alueelle kohdistuvista iskuista aiheutuva aivoja rappeuttava sairaus, jonka oireita ovat muun muassa muistin ja keskittymisen häiriöt, mielialaongelmat ja impulsiivinen käytös.
Olen haastatellut useita jääkiekkoilijoita niin sanotuista vaikeista aiheista, kuten mielenterveysongelmista ja riippuvuuksista. Liikuttavan yksimielinen näkemys on ollut spesifistä aiheesta riippumatta, että kaikki mitä tapahtuu väestössä yleisesti, koskettaa myös urheilijoita.
En missään nimessä edes yritä keksiä puolusteluja raiskauksille – riippumatta siitä, saavatko Lahtinen ja Rönni lainvoimaista tuomiota vai ei – mutta olisi naiivia ajatella jääkiekkoilijoiden olevan rikollisen käyttäytymisen yläpuolella vain urheilullisen lahjakkuutensa takia.
En myöskään sanoisi, että jääkiekkoilijoita "vaivaa" mikään sen enempää kuin esimerkiksi insinöörejä, lukkoseppiä tai jotain muuta yhteiskuntamme sadoista ammattiryhmistä.
On vain inhimillistä, että lätkänpelaajista ei maalata korostuneen virheetöntä kuvaa. Rikolliseen toimintaan ja riippuvuuskäyttäytymiseen on toki puututtava, mutta rehelliset ja epätäydelliset kiekkoilijat ovat silti mielestäni parempia roolimalleja kuin lapsuuteni silotellut supersankarit.
Tieto ei lisää tuskaa, vaan ymmärrystä.
