Ei ole hyvä merkki, kun jääkiekkoa katsoessa ahdistaa. Nähtyäni ensin Tuukka Mäntylän ja vähän myöhemmin Patrik Puistolan loukkaantumisen alkoivat ajatukseni palata 1990-luvun iltaan, jolloin Ässien Jaroslav Otevrel halvaantui. En muista kyseistä päivämäärää ulkoa, kuten tapahtuman läheltä nähnyt Karri Kivi, mutta aloin jo varmuuden vuoksi painaa mieleeni päivämäärää 3.12.2019.
Mäntylän voinnista ehti jo tulla alustavan myönteistä tietoa, muttei omaa ahdistustani sekään juuri lievittänyt. Sorruin nimittäin lukemaan sosiaalista mediaa ja näin kommentteja, kuten "taklattavan vastuu", "Mäntylä sai ansionsa mukaan" ja muuta vastenmielistä.
Taavi Vartiainen kävi pyytämässä Mäntylältä anteeksi, enkä halua edes ajatella hänen ahdistustaan – saati Mäntylän ja Puistolan läheisten.
Asian ydin on lopulta se, että kaksi ammattipelaajaa vietiin kesken pelin sairaalaan ja kumpikin tilanne olisi ollut vältettävissä. Sen paremmin pää alhaalla pelaaminen kuin aiemmat sääntöjenvastaiset otteet eivät oikeuta vaarallisiin taklauksiin.
Liigan usein kritiikkiä saanut kurinpito on seuraavaksi valokeilassa. Lepsut 2–4 pelin pannat eivät kelpaa, vaan nyt vaaditaan jämäkkää esimerkkiä, että tällaiset taklaukset halutaan karsia.
Kauhuskenaario taklausten kieltämisestä kokonaan ja lätkän muuttumisesta ringeteksi väijyy näinä aikoina aina lähimmän nurkan takana. Päähän kohdistuvat taklaukset ja totaalinen taklauskielto eivät toki ole ainoat vaihtoehdot, mutta jos olisivat, valitsisin taklauskiellon koska tahansa.
Pelaajien eli ihmisten, joilla on niin sanottua tavallista elämää lajin ulkopuolella, terveys on moninkerroin tärkeämpi asia kuin ryskyvät laidat. Taklaus kestää sekunnin murto-osia, sen vaikutukset pahimmillaan koko loppuelämän.
Ajatuskin ahdistaa.
