Jääkiekon naisten maailmanmestaruuskisat 2019 olivat sekä historialliset että tunteita kuumentavat. Muutaman videotarkastusminuutin ajan Naisleijonien uskottiin olevan maailmanmestareita. Lopputulos oli kuitenkin kakkossija.

Käteen jäi suomalaisen naiskiekon kovin saavutus: Naisleijonat ylsi MM-hopealle. Historiallisuus oli kaksinkertainen, sillä Suomi ei pelkästään tehnyt omaa parasta tulostaan vaan myös rikkoi ensimmäisenä maailmassa tähän asti joka vuosi finaalissa pelanneiden Kanadan ja Yhdysvaltojen dominoinnin.

Käteen jäi myös julkisesta jälkipyykkipesusta noussut hämmennys. Naisleijonille on tarjottu niin yksityisin varoin järjestettäviä kansanjuhlia kuin tekaistuja kultamitalejakin.

Katsojille taisi olla vaikeampaa hyväksyä Naisleijonien tappiota kuin pelaajille. Pelaajat ovat ammattimaisia. Siksi hyvää tarkoittava ajatus näyttävistä kiitosjuhlista ei osu kohteeseensa.

Naisleijonat eivät tänä vuonna ansainneet kultaa. Niin se nyt vain meni. Vaikka Kansainvälinen jääkiekkoliitto tunaroi finaalifarssissa aivan kaiken muun, koko maata puhuttanut maalin hylkääminen oli sääntöjenmukainen. Siksi keksittyjen kultamitalien tarjoaminen ei ole kunnioittamista; se on hyysäämistä. Kuin lohdutuspalkinto lapselle, joka ei ollutkaan paras. Tarjottaisiinko hopealle jääneelle miesten jääkiekkomaajoukkueelle hatusta vedettyjä kultamitaleja? Kiitokseksi hyvästä yrityksestä? Kapteeni Mikko Koivu joutuisi kommentoimaan mediassa, että missä hän aikoo ottaa vastaan tämän peltitunnustuksen?

Ei, ei tarjottaisi.

Suomen jääkiekkoliiton johto ei suinkaan ole torpannut hyysäämistä. Se osoittaa, että loppujen lopuksi liitto ei vieläkään suhtaudu naisiinsa täysin vakavastiotettavina ja tasavertaisina huippu-urheilijoina, vaan mukana on mielikuvaa lutuisista someintoilijoista, jotka kivasti nostattavat lajin naispuolta – ja liiton imagoa samalla.

Naisleijonien ehdoton ykköstähti Noora Räty sanoi Ylen haastattelussa, ettei halua sääliä tai säälipalkintoja. Se, mitä hän todennäköisesti haluaa, on voittaa kultaa urheilemalla paremmin kuin vastustajansa.

Suomen naisten maajoukkue voitti päättyneissä MM-kisoissa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hopeamitalien lisäksi maininnan arvoista on, että finaaliottelu keräsi television ääreen keskimäärin yli 700 000 suomalaista. Se on mieletön katsojamäärä mille tahansa ohjelmalle ja paljon enemmän kuin naisten pelaama jääkiekko on Suomessa koskaan aiemmin kerännyt.

Näitä voittoja – hopeamitalia, Kanadan ja Yhdysvaltojen kastiin nousemista, naisjääkiekon valtavaa näkyvyyttä – on turha alkaa vesittää lohdutuspalkinnoilla, joita urheilijat eivät ole pyytäneet. Yksi säie kuviossa on leijonadaamien päävalmentajan Pasi Mustosen Rädyn kanssa vastakkainen näkemys peltimitaleihin, mutta Mustonen on ylipäätäänkin ottanut kaiken saatavillaan olleen huomion irti historiallisesta saavutuksesta ja siihen liittyneestä sekasorrosta.

Miten tämä kuvio olisi mennyt oikein? Olisi kysytty ensimmäisenä urheilijoilta. Jos he olisivat ilahtuneet ajatuksesta, sitten ei muuta kuin toteuttamaan. Nyt päällimmäiseksi jää tuntuma, että miehet hoitelivat hommia.

Ajatus oli ehkä kultainen, toteutus katinkultainen.

Naisleijonien kyvyt riittivät tällä kertaa hopealle. He eivät halua eivätkä ansaitse kultamitaleja tai -juhlia. Säästetään ne vuoteen, jolloin Naisleijonat voittaa maailmanmestaruuden.

Sekin on nimittäin tulossa.

Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan joka toinen sunnuntai.