Kevät on jääkiekkoilijan parasta aikaa, kuuluu yksi monista jääkiekkokulttuurin kuluneista sanonnoista.

Mietin asiaa, kun ajoin hiljentyneen jääkiekkoareenan ohi. Siinä hallissa ei tänä vuonna enää pudotuspelejä pelata. Kevätaurinko paistoi kirkkaasti, lumet olivat sulaneet, kevät oli kaunis ja kaikki olivat poissa. Lähes aution parkkipaikan yhteen osaan oli pysäköity rekka, toisessa pärisyteltiin mopoja. Tämäkö jääkiekkoilijan – tai jääkiekon seuraajan – parasta aikaa?

Kärpät ja HPK ovat juuri aloittaneet finaalisarjansa. Jäljellä on kaksi joukkuetta viidestätoista, eli noin 13% painaa vielä duunia. Loput 87% liigakiekkoilijoista esimerkiksi julkaisee somessa rantalomakuvia.

+++

Väki vähenee, pidot paranee.

Ehkä niin. Kärppien ja HPK:n kannattajat ovat täpinöissään, ja moni jääkiekon suurkuluttaja vailla tunnesiteitä kumpaankaan seuraan katsoo finaalit puhtaasta akateemisesta mielenkiinnosta.

Sen sijaan heistä, joiden sydän sykkii samalle seuralle kaudesta toiseen, monen liigamielenkiinto on lopahtanut kokonaan. Monella on keväällä parempaakin tekemistä kuin seurata joukkueita, jotka eivät tunnu missään.

Moni media seuraa jääkiekkoa kuin pudotuspelit, "kevään tosipelit", olisivat ainoat, joilla on väliä.

Entä joukkueet kuten Sport ja Jukurit? Pääsarjatasolle noustessaan ne tiesivät, että pitkistä pudotuspelikeväistä oli ainakin ensialkuun turha haaveilla. Se ei kuitenkaan tee niiden seuraamisesta tai kannattamisesta sen huonompaa kuin muidenkaan.

+++

Jääkiekkopiireissä on oma terminsä heille, jotka kiinnostuvat jääkiekosta vasta, kun joukkue alkaa pudotuspeleissä menestyä. Montakin termiä. Meilläpäin käytetään sanaa gloryhunter.

Gloryhunter ilmestyy paikalle pitkän, synkän talven jälkeen pukeutumaan menestyvän joukkueen väreihin ja juhlimaan pudotuspelivoittoja auringonpaisteessa, vaikka runkosarjan aikana jääkiekko ei kiinnostanut pätkääkään. Ei ole vaikea arvata, ettei tällaisia tyyppejä aina katsota kannattajapiireissä hyvällä.

Jääkiekkokulttuurissa on siis sisäinen ristiriita: vain pudotuspeleillä on merkitystä, mutta vain pudotuspeleistä ei sovi olla kiinnostunut.

Toinen ristiriita on se, etteivät pelkästä runkosarjasta kiinnostuneetkaan kerää kunniaa. Jos oman joukkueen tie päättyi vaikkapa runkosarjaan eikä Kärppien ja HPK:n finaalisarja kiinnosta, on pelkkä fani, jolla on värilasit päässä.

+++

Yhden kevään seurasin sivusta, kun tuolloinen työkaveri innostui joukkueensa yllättävästä menestyksestä ja kävi katsomassa kaikki finaalisarjan ottelut.

Gloryhunter? Ehkä. Mutta en olisi ottanut häneltä pois sitä riemua.

Vierastan kuitenkin ajatusta, jonka mukaan pudotuspelit olisivat jääkiekkokaudessa tärkeintä. Se vähättelee runkosarjassa koettuja nousuja, jatkoaikamaaleja ja muita ilonaiheita. Se vähättelee jo viime kesänä alkanutta kokoonpanospekulointia, kaikkia hallilla vietettyjä tunteja ja sitä, että kauden aikana kävin lähes 30 kertaa saman viestittelyn kavereiden kesken: missä nähdään ja mihin aikaan, kenen autolla mennään hallille.

Pudotuspelit ovat kauden huipennus, parhaimmillaan viikkokausia kestävä adrenaalinijännitys, tunnejuhla.

Runkosarja elää arjessa mukana läpi Suomen pimeimpien kuukausien.

Oulussa ja Hämeenlinnassa nautittakoot kauden todellisesta huipennuksesta, finaalin juhlasta. On kuitenkin hölmöä väittää, että kaikki runkosarjan 450 ottelua pelattiin vain Kärppiä ja HPK:ta varten.

Jääkiekkokausi on paljon muutakin kuin pudotuspelikevät – ja juuri senhän moni haluaisi gloryhuntereille kertoa. Myös niille esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa esiintyville gloryhuntereille, joiden mielestä vain pudotuspelit ovat uutisoinnin tai kommentoinnin arvoisia.

Tuuli Määtän jääkiekkokulttuuriin keskittyvää Paitsiossa-palstaa julkaistaan joka toinen sunnuntai.