Hämeen Sanomat uutisoi marraskuun kolmannella viikolla HPK:n vaihtavan päävalmentajaa kaudelle 2023−24, kun nyt toista kauttaan valmentava Jarno Pikkarainen vaihtuu Mestiksessä lupaavasti koutsanneeseen Maso Lehtoseen.
Uutinen herättää hämmennystä. Viimeaikaisiin peliotteisiin ja tuloksiin tympääntyneille se on positiivinen. Lehtoseen Mestis-menestyjänä ihastuneille toiveissa on löytää uusi Jukka Jalonen tai uusi Antti Pennanen Hämeenlinnaan.
Ehkäpä seurajohdossakin ajatellaan näin. Mutta voiko kilpailukykyistä joukkuetta todella rakentaa tällaisella toiveajattelulla ja pompottelulla?
Lehtosen arviointi hyvässä ja pahassa on tässä vaiheessa, detalji ja ominaisuus kerrallaan, jokseenkin toisarvioista. Olennaisempaa on tulokasvalmentajan tuoma perspektiivi koko seuraan ja joukkueeseen. Asetellaanpa.
HPK kokeilee onneaan. Se ottaa päävalmentajaksi Liigassa kokemattoman henkilön. Liigan voimasuhteissa se vie Lehtosen heikoimpaan neljännekseen, valmentajan lähtötasona pohjaosastolle.
Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että mestaruus oli samalla seuran siunaus ja kirous.
Tämä ei tee Lehtosesta synonyyminä huonoa valmentajaa. Liigan muihin valmentajiin verrattuna hän on kuitenkin lähtökohtaisesti muita heikompi. Toinen tiedossa olevista ensi kauden tulokasvalmentajista, Petri Karjalainen, on hänkin taustaltaan Lehtosta kokeneempi. Voimasuhteissa edellä, tai samaa rankingin alakastia.
Mitä tämä kertoo HPK:sta kokonaisuutena? Eniten itse valintaprosessin ympärillä pyörineistä tiedoista hämmentää se, että se aloitettiin jo keväällä, kun alla oli Pikkaraisen neljänneksi oikeuttaneella pistearvolla vedetty kausi ja niukka putoaminen pudotuspelien säälikierroksella.
Kyseessä on seura, joka on pahassa juniorikriisissä. Peliliikkeitä parempaan suuntaan on tehty, mutta mahdollinen parantuminen vie vuosia. Minkä varaan Pikkaraisesta − siis laajemmin ajateltuna kokemuksesta − poikkeavaa nousua rakennetaan?
Omat junnut eivät nouse ensi kauden ykköstähdiksi. Nelosessa nyt jämäminuuteilla pelaavat nuoret voisivat pelata toisessa valmennuksessa jokusen minuutin enemmän, mutta pyörittely kolmosen ja nelosen minuuteista on marginaalista.
Kaikella hyvällä näitä nuoria kohtaan: se ei ratkaise HPK:n asemaa kuuden parhaan ja pudotuspelien ulkopuolelle jäämisen välillä. Ja vielä vähemmän se tekee väkisin nykyisistä junnuista valmiita aikuispelaajia.
Esimerkkini luisuivat melkein mikromanageroinnin puolelle, mutta siitä päästäänkin varsinaiseen perusteluun: nousu vakituisesti ylemmäs vaatisi niin paljon enemmän ja laajemmin.
Resursseina viime kauden pudotuspelijoukkuekin oli materiaaliltaan heikoimman kolmanneksen joukkue keskikastin budjetilla, ja niin vain se raahattiin perustasoaan ylemmäksi. Onnistutaanko ensi kauden joukkueen kokoamisessa jotenkin merkittävästi paremmin? Millä perusteilla?
Kuinka näistä sitten rakentuisi ehtynyt juniorilähde huomioiden, heikompaan valmentajaan vaihtamalla paremmin kaukalossa menestyvä joukkue? Jätetäänkö kokeneen miehistön ympärillä vähän vai paljon tulokaspelaajien ja -valmentajien yhtäaikaisen onnistumisen päälle?
Monta kysymystä, pessimistinen lähtökohta vastauksiin.
Kauden 2018-19 mestaruus oli monen mutkan jälkeinen huipennus ja nappisuoritus. Vaan silloin lähtökohdatkin olivat monella tapaa paremmat. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että mestaruus oli samalla seuran siunaus ja kirous.
Siunaus, kun se herätti toviksi taas henkiin todellisen oranssin hämeenlinnalaisyhteisön. Kyseistä mestaruutta ei vie kukaan seuralta, sen rakentajilta ja sen kannattajilta pois.
Kirous, kun se sai aikaan jonkinlaisen illuusion siitä, että Pennasen jälkeen kokeilemalla vähän kokeneita valmentajia löytyisi aina uusi "Pennanen". Se, että juniorit jotenkin kehittyisivät merkittäviksi liigapelaajiksi, vaikkeivat laajemmin edes junioreissa olisi sitä. Se, että onnistuneenkin valmentajan päälle voisi lonkalta löytää aina vielä paremman, tuosta vain kokematonta kokeilemalla.
Todennäköisemmin se onnistuisi tietynlaisella realismilla, jossa lasketaan riittävä siivu varman päälle ja parannellaan junnuputkea hiljalleen kuntoon. Kokemuksen päälle.
Edustusjoukkueen tämänhetkinen pelillinen ahdinko on selkeä. Hyökkäyspään hyökkäyspelin puutteet, Liigan vajaana heikoin sentterikalusto ja karmea ylivoimapeli. Vaan mikä antaa luottoa siihen, ettei HPK:ssa murehdita vuoden päästä taas samoita asioita. Millä eväillä tulevilla kausilla sijoitus paranisi mainittavasti?
Onpa kysyttävä toiston uhalla tämäkin: kuka pitää ykkössentterin, parhaan hyökkäävän puolustajan ja Liigan viime kauden parhaimman maaliodottamamaalivahdin terveenä?
Realismin kadottamisella ja pelkkiä onnenpotkuja toivomalla seurassa saatetaan päätyä samaan pulmaan kuin viimeisen nuoren kokeilun kanssa; taas vuoden päästä etsitään uutta "järjestysmies Pikkaraista" viimeisimmän kokeilun tilalle.
