Kauden päätöskirjoitus jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osiossa - siis tässä - on tiivistelmä kuluneesta kaudesta. Myöhemmin julkaistavassa pätkässä saadaan Mikko Viitasen kommentit ammattilaissopimuksesta ja tarkastellaan ensi kauden näkymiä. Jälkimmäinen osio oli tarkoitus julkaista tässä samassa yhteydessä, mutta kirjoitus menee Kariya-Selänne -sopimuksen vuoksi uusiksi. Mutta tässä tiivistelmä kuluneesta kaudesta.
Ennakkoarviossani veikkasin kuluneesta kaudesta näin:
”Avalanchen tämän kauden motto on ”Pursuing history”, eli tavoitteena on historiallinen yhdeksäs perättäinen divisioonavoitto. Tämän tavoitteen joukkue tulee saavuttamaan ja pelaamaan viime kautista viihdyttävämpää, hyökkäävämpää kiekkoa. Viitenä viime kautena joukkueen runkosarjan pistesarja on 95, 98, 96, 118 ja viime kaudella 99 pistettä. Tällä kaudella ’Lance rikkoo sadan pisteen rajan ja tulee 105 pisteellä konferenssin kakkoseksi.”
...
”Viime kaudella Avalanchen ylivoima liigan viidenneksi parasta ja tällä kaudella Forsbergilla ja Morriksella vahvistettuna sen pitäisi olla vähintään top three-tavaraa. Siis korostan, joukkueen pitäisi olla vähintään kolmen parhaan ylivoimajoukkueen joukossa! ”.
Pisteveikkaukseni meni nappiin, mutta muuten arvio meni pieleen. Avalanche ei tullut konferenssin kakkoseksi, sillä sekä Dallas että Detroit keräsivät pisteitä enemmän kuin denveriläiset. Vaikka Avalanche pääsikin arvioimaani pistesaldoon, niin meno oli alussa varsin takkuista. Ensimmäisen neljänneksen pistevauhti (21 p.) lupasi hädin tuskin 80 pisteen ylitystä, toisella neljänneksellä (25
p.) vauhti hieman kiihtyi, mutta vasta kolmannen (29 p.) ja neljännen (30 p.) neljänneksen huippusaldot takasivat sadan pisteen ylityksen ja historiallisen yhdeksännen divisioonavoiton. Avsit olivatkin jälkimmäisellä puoliskolla liigan paras joukkue.
Hyökkäävän kiekkoilun kanssa oli vähän niin ja näin. Kauden alussa ylivoimapeli oli pahasti jumissa - välillä sarjan toiseksi huonointa - ja vasta Bob Hartleyn vaihtaminen Tony Granatoon vapautti joukkueen hyökkäyspeliä. Lopulta ylivoimapeli oli liigan kuudenneksi parasta, mutta se ei
vastannut odotuksiani, sillä Avalanchen tehot olivat huimasti liigan kärkijoukkuetta Detroit Red Wingsiä (18,7% 23.8%) jäljessä.
Liigan viidenneksi tehokkainta hyökkäystä jarrutti Bob Hartleyn lisäksi Joe Sakicin loukkaantumiset. Viime kauden ykkössentteri Sakic oli nilkka- ja polvivaivojen vuoksi sivussa yli kahdestakymmenestä pelistä. Kapteenin poissaolo ei kuitenkaan näkynyt voittosarakkeessa, sillä
yllättäen Colorado pelasi parhaan jaksonsa juuri silloin kun Joe oli loukkaantuneena.
Muu runkomiehistä selvisi hämmästyttävän vähillä sairaspoissaoloilla. Forsberg, Foote, Blake ja
Morris olivat sivussa yhteensä saman verran kuin Sakic yksinään. Rocket Richard Trophyn voittaja Milan Hejduk ja Greg de Vries selvittivät kauden ilman loukkaantumisia. Pienemmän roolin pelaajista huolestuttaa Vaclav Nedorostin loukkaantumisalttius. Käsi, olkapää, aivotärähdys ja
farmissa pelatessa saatu polvivamma pitivät tsekkilupausta sivussa lähes puolen kauden verran.
Liigan seitsemänneksi parasta puolustussaldoa rumensi tolkuttoman huono alivoimapelaaminen. Jo runkosarjassa Avalanche kuului vajaalla pelaamisessa liigan alimpaan kolmannekseen, mutta pudotuspeleissä jäähyjen tappaminen oli aivan luokatonta. Minnesota teki keskimäärin joka
neljännestä jäähystä maalin ja lopulta tämä koituikin Coloradon turmioksi.
Pudotuspelit menivät siis kuten menivät. Ensimmäisen ottelun kotitappio kuitattiin kolmella perättäisellä voitolla, mutta viidennessä pelissä alkoi painajainen. Roy aloitti haparoinnin maalilla ja hyökkääjien kädet jäätyivät. Lopulta Richard Parkin ja Andrew Brunetten jatkoaikamaalit kuudennessa ja seitsemännessä pelissä johdattivat Avs-tähdet varhaiselle kesälomalle. Edellisen
kerran Avalanchen kausi päättyi näin aikaisessa vaiheessa vuonna 1998, kun Curtis Josephin siivittämä Edmonton Oilers nousi samalla tavalla 1-3 tappioasemasta sarjan voittoon.
Puolustus hyökkäsi ihan kivasti
Ladataan tiskiin lisää syksyisiä ennakko-odotuksia:
”Odotan Rob Blaken voittavan Norris trophyn. Odotan Derek Morrisin olevan pakkien pistepörssin top viitosessa. Odotan Martin Skoulan antavan harhasyöttöjä keskialueella.”
...
”Uskon että viimeistään maaliskuun lähetessä Lacroix hankkinee takalinjoille yhden pudotuspeliveteraanin lisää. Ei mitään top neljä-pakki, vaan luotettavan puolustavan puolustajan.”
Uusi päävalmentaja Granato antoi puolustajille Hartleytä suuremman vapauden osallistua hyökkäyksiin, mikä näkyikin pakkien pisteissä. Derek Morris, Adam Foote ja Greg de Vries tekivät omat piste-ennätyksensä ja sijoittuvat koko NHL:n pakkien pistepörssissä hyvin. Derek Morris oli
48 pisteellä pörssin seitsemäs, Rob Blake teki kolme pistettä vähemmän ja sijoittui yhdenneksitoista. Rob Blake siis pelasi aivan OK kauden, mutta ei odottamaani Norris-kautta. Varsinkin alkukausi meni Blakella aivan pommiin.
Tämän kesän vapaa agentti de Vries (32 p.) ja kerrankin suhteellisen ehjänä säilynyt Foote (31 p.) olivat pakkien pistepörssissä kunnioitettavasti sijoilla 34 ja 35. Vuosi vuodelta kehittynyt de Vries siirtyy ensi kaudeksi todennäköisesti itäiseen konferenssiin, uusiksi seuroiksi on veikkailtu niin Torontoa kuin NY Rangresiakin. Adam Footen tilastoissa - häikäisevän plusmiinuslukeman +30 -
lisäksi huomio kiintyi korkeaan maalimäärään (11) ja osumatarkkuteen (10,4% !). Tämä kausi oli ensimmäinen kerta kuin puolustuspelin erikoismiehenä tunnettu Foote ylitti kolmenkymmenen pisteen ja kymmenen maalin rajan. Mutta pudotuspelit eivät olleet hänelläkään erinomaisen
runkosarjan veroiset. Footer ei pystynyt pelaamaan kauden toiseksi viimeisessä ottelussa ja viimeisessä ottelussa pelasi jalkapuolena.
Vakiopakeista vain Martin Skoula jäi NHL-puolustajien pistepörssissä top 50-listan ulkopuolelle. Tosin hänkin vain niukasti, sillä nuori tsekki oli kahdellakymmenelläviidellä pisteellään pörssissä
sijalla 57. Kauden lopussa olkapäänsä loukanneen Skoulan peliaika oli playoffseissa vakiopakeista pienintä, sillä Bob Hartleyn tavoin Tony Granato ei tunnu luottavan Skoulan puolustuspelaamiseen tiukoissa paikoissa. Kiekollisena varsin taitavaa nuorukaista käytetään lähinnä ylivoiman
erikoismiehenä.
Derek Morriksen ensimmäinen vuosi Avs-paidassa sujui erinomaisesti. Hyvän kiekollisen pelin lisäksi hän osoitti halukkuutensa fyysiseen peliin, vaikka joutuikin tappelussa David Lingin kaltoin kohtelemaksi. Morriksen - ja Avalanchen - onneksi hänen tappelussa saamansa silmävamma ei
ollut niin vakava kuin alkuun pelättiin, sillä ex-Flames missasi sen vuoksi vain pari viikkoa (seitsemän peliä). Ensimmäiset pudotuspelitkin menivät ihan kelvollisesti, vaikkei playoffsien maatili vielä avautunutkaan. Parannettavaa Morrikselle kuitenkin jäi ja ensi kaudella odotukset ovat vähintään yhtä kovat tähän kauteen lähdettäessä. Morriksella ja hänen agentillaan oli Flamesin
kanssa vaikeuksia saada sopimus tehtyä ennen harjoitusleirin alkua, mutta Avalanchen kanssa
tilanne oli toinen. Morriksen yhden vuoden jatkosopimus julkaistiin vajaa viikko draftin jälkeen.
Tähdet tehoilivat mutta rivimiehet ei
”Kuten nimiluettelosta voi päätellä Avalanchella on ainakin periaatteessa vielä Druryn kauppaamisen jälkeenkin kova kilpailu pelipaikoista niin kakkos-, kolmos- kuin nelosketjussakin.”
Juu, näin ajattelin ennen kauden alkua, eikä mieli ole kauden aikana miksikään muuttunut. PERIAATTEESSA seurassa on kova kilpailu pelipaikoista ykkösketjun takana. Käytännössä kisailu on varsin vaisua. Dean McAmmondin dumppaamisen ja Radin Vrbatan kauppaamisen jälkeen
Steve Reinprecht ja Bates Battaglia ovat jäljelle jäävästä miehistöstä ainoat, joita voi edes kuvitella Joe Sakicin rinnalle hyökkäävään ketjuun.
Maailmanmestari Reinprecht teki runkosarjassa piste-ennätyksensä ja ylitti yhdellä pykälällä viidenkymmenen pojon rajan. Ex-yliopistopelaajan ongelmana on ollut otteiden epätasaisuus - alkukausi meni taas varsin heikosti - ja pysyvän pelipaikan ja ketjutovereiden puuttuminen. Pienikokoista jenkkiä on kauden kuluessa siirrelty laidasta laitaan ja välillä hän on saanut pelata
keskelläkin, omimmalla pelipaikallaan. Ongelmana on että Avalanchesta ei löydy Reinprechtille sopivia laitureita. Suhteellisen isokokoinen ja nopea Battaglia on askel haluttuun suuntaan, mutta oikeaan laitaan ei löydy kakkosvalmentaja Rick Tocchetin tyyppistä maalintekijää. Siirtorajalla hankittu Battaglia pelasi Avs-paidassa korkeintaan keskinkertaisesti, mutta pettymyksestään
huolimatta johtoryhmän on kesällä pakko tehdä sopimus yritteliään jenkin kanssa. Battagliasta maksettiin varsin korkea hinta (Radim Vrbata) ja joukkueesta puuttuu muutenkin isokokoisia pelaajia.
”Avalanchen pelaajien keräämiä henkilökohtaisia palkintoja ja saavutuksia on vaikeampi lähteä arvailemaan, mutta heitetään jotakin. Odotan Joe Sakicin tai Peter Forsbergin olevan NHL:n ykkös-allstarsin sentteri. Odotan Scott Parkerin tappelevan. Odotan Riku Hahlin tekevän maalin
pudotuspelien finaalisarjassa. Ja viimeinen lausehan tarkoittaa, että odotan Avalanchen voittavan Stanley Cupin, sillä west is best ja Avalanche on the best of west.”
Ensimmäinen odotukseni täyttyi, sillä Peter Forsberg valittiin NHL:n loppugaalassa ykköstähdistön sentteriksi ja palkittiin Art Ross- ja Hart trophyillä. Hurjan toisen puoliskon pelannut Milan Hejduk pokkasi itselleen maalipörssin voitosta annettavan Rocket Richard-trophyn, mutta hävisi tähdistöäänestyksen niukasti Todd Bertuzzille ja jäi kakkoskenttään. Pokaalit ja nimitykset
todistavatkin Forsbergin ja Hejdukin pelanneen loistavan runkosarjan. Forsberg jäi kymmenisen pistettä omasta ennätyksestään (116), mutta Milan ylitti aiemmat saavutuksensa sekä pisteissä (98) että maaleissa (50). Pistepörssin lisäksi kaksikko loisti NHL:n plusmiinustilastossa, minkä voiton he jakoivat + 52:lla. Pudotuspeleissä Hejdukin panos oli pettymys, sillä hän onnistui maalinteossa vain kahdesti.
Kauden puolivälistä alkaen ykkösketjun täydensi Hartleyn aikana aivan surkeasti pelannut Alex Tanguay. Quebecläinen pelasi kauden kaikissa otteluissa ja ylitti toisen kerran urallaan kuudenkymmenen pisteen ja kahdenkymmenen maalin rajat. Milan Hejdukin tavoin Tanguayn pudotuspelit eivät menneet toivotulla tavalla. Hänen plusmiinuksensa oli playoffseissa joukkueen huonoin (-2) eikä maalejakaan syntynyt kuin yksi. Ensi kauden alussa Tanguay täyttää 24 vuotta ja hänellä alkaa jo viides kausi NHL:ssä.
Joe Sakicin vuosi ei mennyt aivan odotusten mukaan. Loukkaantumisten vuoksi hän oli neljäsosan kaudesta sivussa ja runkosarjan lopussa maalijyvä ei ollut oikein kohdallaan. Mutta tosipelien alettua hän oli täydessä vireessä. Seitsemän peliä, kuusi maalia (laukaisu% yli 23) ja joukkueen sisäisen pistepörssin voitto pudotuspeleissä ovat sellaiset lukemat, joita enempää ei voi vaatia edes
kapteeni Joelta.
Jos hyökkääjistön tähtisikermä loistikin kirkkaasti, niin samaa ei voi sanoa rivimiehistä. Kun katsoo Avsien duunariketjulaisten maalimääriä runkosarjassa, niin huomaa miten kapealla pohjalla Avalanchen tulivoima lepäsi. Dan Hinote 6, Mike Keane 5, Eric Messier 4, Vaclav Nedorost 4,
Serge Aubin 4, Jeff Shantz 3, Riku Hahl 3 ja Scott Parker 1. Kahdeksan miestä ja yhteensä 30 maalia. Pisteitä keräsi eniten Eric Messier, hänkin vain 14. Niukasta pistesaldosta ei voi syyttää pelkästään vähäistä jääaikaa, sillä jokainen näistä pelaajista pelasi vähintään 42 ottelua ja Parkeria
lukuunottamatta keskimäärin kymmenen - kaksitoista minuuttia pelissä.
Roy päätös yllätti
Näin ennen kauden alkua: ”Maalivahtikuviot ovat olleet viimeiset kaksi kautta selkeät eikä muutosta ole tulossa - Patrick Roy pelaa noin 60 peliä ja David Aebischer loput. Roy rankataan yhä aivan NHL:n huippumaalivahtien joukkoon ja Patrickin runkosarja oli vakuuttava, mutta
pudotuspelien ailahtelevaisuus herätti epäilyksen onko pian 37-vuotias Roy enää ”big game goalie”-maineensa veroinen.”
Royn ailahtelevat otteet jatkuivat runkosarjan alussa. Syys-, loka-, marras- ja joulukuun hän pelasi alle odotusten. Lonkka vaivasi ja ”Patrickin on jo aika lopettaa” -otsikoita näkyi useissa verkkolehdissä. Tammikuun puolivälissä tilanne muuttui. Roy pelasi erinomaisesti loppukauden ja oli ehdokkaana NHL:n helmikuun pelaajaksi. Tosin tämän kunniamaininnan vei seuratoveri Forsberg, mutta ehdokkuus kertoo Royn sen hetkisestä huippuvireestä. Pudotuspelit menivät alkukauden tahtiin ailahtelevasti ja varaustilaisuutta edeltäneellä viikolla Roy ilmoitti pistävänsä varusteet naulaan. Kiekkolegendan lopetuspäätös yllätti allekirjoittaneen, sillä uskoin hänen pelaavan vielä sopimuksensa optiokauden.
Kakkosvahti Aebischer pelasi alle odotusten. Royn potiessa lonkkaansa David ei pystynyt voittamaan yhtään ottelua, vaikka vastassa oli NHL:n heikoimpiin kuuluneita joukkueita.
Ensimmäisen kerran NHL-urallaan Aebischerin ei pystynyt pelaamaan piste per peli vauhdissa. Sveitsiläinen pääsi kentälle reilussa kahdessakymmenessä ottelussa ja onnistui voittamaan niistä vain seitsemän - tappiota kirjattiin kaksitoista.
Odotukset olivat korkealla, herätys oli karu
Alisuoriutujia vai yliarvostettuja? Alisuoriutujia. Runkosarja meni juuri siihen tapaan kuin suhteellisen terveenä pysyneellä, NHL:n kaksi huippusentteriä omaavalla,
neljää NHL:n huippupuolustajaa peluuttavalla, legendaarisen maalivahdin säännöllisesti tolppien väliin asettavalla joukkueella pitää mennäkkin. Kermana kakun päällä olivat yksilöiden saavuttamat henkilökohtaiset palkinnot ja piste-ennätykset. Kuitenkin todellinen mittari tähtisikermälle oli pudotuspelit. Avalanchella oli KOLME mahdollisuutta tiputtaa jatkosta matkalaukkumiehistä ja parista nuorukaisesta koottu joukkue ja kolmasti he epäonnistuivat yrityksessään. Kouluarvosanoilla mitattuna runkosarjasta voi antaa numeroksi kasin, mutta pudotuspelien suoritusta ei palkita muulla numerolla kuin viitosella. Nelosen - siis ala-arvoisen - olisin antanut siinä tapauksessa, jos joukkue ei olisi voittanut pudotuspeleissä yhtään ottelua...
