Detroit Red Wingsin runkosarja sai kiitettävän arvosanan hurjan loppukirin ansiosta. Mestaruuskrapula ei päässyt yllättämään ja joukkue säilytti asemansa edelleen aivan läntisen konferenssin kärkisijoilla. Tammikuussa joukkueella oli vaikeampaa, mutta pelisysteemin muutos All-Star -tauon jälkeen auttoi. Joukkue nosti tasoaan joka osa-aluueella ja viimeisestä 27 ottelusta tappioita tuli vain neljä. Suurinumeroisesti voitetut ottelut nostivat Wingsin runkosarjan eniten maaleja (3,28/ottelu) tehneeksi joukkueeksi.
Red Wingsin hyökkäys tasapainoisempi kuin koskaan
Vaikka viime kevääseen verrattuna ainut muutos on Henrik Zetterbergin tulo Boyd Devereaux'n tilalle, niin hyökkäys vaikuttaa selvästi paremmalta kuin viime kaudella. Steve Yzermanin polvi ajettiin leikkauksen jäljiltä sisään 16 ottelussa ja kapteeni on nyt terve. Stevie on valmiimpi pudotuspeleihin kuin viime keväänä ja muodosten todella vaarallisen ketjun Sergei Fedorovin ja Brendan Shanahanin kanssa. Shanahan siirtyi Yzermanin paluun myötä hänelle epänormaalimpaan oikeaan laitaan, jotta Stevie voi hoitaa vasemmalla puolustusvoittoisempaa roolia.
Silti kevään puhutuin vitja on ollut Henrik Zetterberg-Pavel Datsyuk-Brett Hull, joka on pitänyt vastustajia muutamissa otteluissa lähes pilkkanaan. Ketjun yhteispeli toimii aivan selittämättömällä tavalla ja varsinkin Brett Hull on päässyt hurjaan vireseen syöttökone Datsyukin rinnalla. Hull oli joukkueen paras maalintekijä 38 osumalla.
Tehokas puolustava kolmosketju on edelleen Kirk Maltby-Kris-Draper-Darren McCarty. Kolmikko on ollut merkittävässä roolissa jokaisen Detroitin kolmen viimeisimmän mestaruuden aikana ja se on edelleen NHL:n paras puolustava hyökkäysketju. Nelosketjun muodostavat ylivoiman tärkeät erikoismiehet Luc Robitaille, Igor Larionov ja Tomas Holmström. "Homer" pelasi uransa parhaan kauden tehden 20 maalia, näistä peräti 12 syntyi ylivoimalla, mikä oli vain yksi vähemmän kuin Brendan Shanahanilla. Loukkaantumisia ei hyökkäyspäässä ole, ja jos niitä tulee, on Boyd Deveraux valmiina hyppäämään kehiin.
Puolustukseen hitsautunut vahva nelikko
Wingsin puolustuksen sielu on edelleen Nicklas Lidström, joka pelasi vielä paremman runkosarjan kuin vuosi sitten. Osasyy siihen oli tammikuussa "uudestisyntyneellä" Mathieu Dandenault'lla, jonka kanssa Lidström pelasi kaikki loput ottelut. Pari löysi yhteisen sävelen helmikuun alussa ja yhteispeli on toiminut siitä lähtien erinomaisesti. Liikkuvampaa pakkiparia tuskin koko NHL:stä löytyy. Lidströmin peliaika tulee taas hipomaan puolta tuntia/ottelu, sisältäen lähes kaikki ylivoimat ja alivoimat.
Chris Chelioksen haparointiajat menivät ohitse kun Mathieu Schneider liittyi joukkueeseen. Schneider hyvin avaavana ja liikkuvana pakkina muodostaa Chelioksen kanssa todella toimivan kaksikon. Schneiderin kyvyt ylivoimapelissä mahdollistaa ylivoimalle aina vaaralliset viivamiehet.
Puolustuksen ainut huolenaihe on Jiri Fischerin puuttuminen pitkän huilin vaatineen polvileikkauksen jäljiltä. Polvivamman takia huippukuntoon pääseminen on pitkä prosessi, joten todennäköisesti miestä saadaan odotella vielä konferenssin välieriin asti. Fischer on isona miehenä puolustuksen kovin fyysinen pelote, mutta ei-niin-fyysistä Anaheimia vastaan sellaisen puuttuminen ei välttämättä ole paha isku.
Puolustuksen kärkinelikko on erittäin hyvä ja heidän takanaan Jason Woolley ja Dmitri Bykov keräävät loput minuutit. Fischerin paluu vie todennäköisesti Bykovilta paikan.
Kestääkö Cujo paineet?
Detroitin Curtis Joseph on nyt ehkä uransa kovimmassa paikassa. Lopultakin hänen edessään on Stanley Cupin arvoinen joukkue ja hänen pitää pystyä samaan mitä Dominik Hasek vuosi sitten – voittamaan heti kun siihen saa mahdollisuuden. Kausi on tähän mennessä ollut samantapainen kuin Hasekilla - alku heikommin ja loppu paremmin. Loppukauden hyvät otteet nollapeleineen ovat merkki siitä, että sopeutusmisvaikeudet alkavat olla ohi. Jos Joseph onnistuu nyt Stanley Cupin voittamaan, niin Red Wingsin jokainen mestaruus vuodesta 1997 lähtin on tullut erikoisesti aina eri maalivahdilla.
Kakkosmies Manny Legace pelasi tuloksellisesti hienon kauden, mutta tuskin saa peliaikaa, ellei Joseph floppaa pahasti tai loukkaannu.
Valmennus ja erikoistilanteet
Dave Lewis selviytyi tulokaskaudestaan erinomaisesti. Scotty Bowmanin poistuminen ei ole näkynyt joukkueessa laisinkaan, mutta se ei ole toisaalta yllätys, kun Lewis oppi häneltä kaiken edellisen 10 vuoden aikana. Lisäksi Wingsin pelaajarunko on niin kokenut ja yhteinäinen, että se valmentaa lähestulkoon itse itseään.
Tammikuun heikkoina aikoina Lewis tunsi että jotain täytyy tehdä. Detroitin käyttämä oma versio trap-puolustusysteemistä ei enää tuntunut toimivan ja yhdessä Barry Smithin kanssa he päättivät siirtyä takaisin mestaruusvuosien 1997 ja 1998 "left-wing-lock" -systeemiin. Joukkuueen peli aukesi samantien. Iso ja oikea ratkaisu valmennusjohdolta, mikä todistaa sen, että paniikkitilanteessa ei mene sormi suuhun.
Ylivoima oli Detroitilla koko runkosarjan parasta 23,8% tehokkuudella. Joukkueen matariaali on niin laaja, että siitä saa rakennettua melkein kolme huipputason ylivoimakenttää. Lidström ja Fedorov pelaavat ylivoimat lähes kokonaan, muita pelaajia kierrätetään enemmän.
Alivoima oli Detroitilla seitsemänneksi parasta 85,4% tehokkuudella ja aloituksissa voittoprosentti oli 52,24. Sillä irtosi runkosarjan kuudes tila. Heikkouksia ei löydy miltään tilastolliselta osa-aluelta, vaan joukkue on tasaisen vahva.
Ankoissa jälleen mahtia
Anaheim Mighty Ducks on ollut viime kausina jääkiekkorahastuksen kansikuvajoukkue, tosin rahastaminen ei ole onnistunut sen paremmin kuin millään muullakaan organisaatiolla. Joukkue oli saanut jo rahan ohjaileman nahjusjoukkueen maineen, kunnes viime kesänä joukkueessa otettiin aivan uusi suunta, ja alettiin satsaamaan menestyksen takaaviin pelaajiin.
Ducks hankki kesällä ykkössentteriksi syöttökone Adam Oatesin, joka yhdessä ikiankka Paul Kariyan ja vuosi sitten hankitun Petr Sykoran kanssa muodostaa erittäin vaarallisen ykkösketjun. Pakistoon hankittiin kauppatakarajalla vielä latvialainen Sandis Ozolinsh, joka on eräs liigan parhaista kiekollisista puolustajista.
Tämä kausi onkin ollut ankkaparvelta erittäin onnistunut. Joukkue sijoittui omassa divisioonassaan toiseksi sijoituttuaan viime vuonna viimeiseksi, mutta erityisen kiitettävä suoritus on ollut tiivistynyt puolustuspeli maalivahti Jean-Sebastian Gigueren johdolla. Anaheim päästi liigassa kuudenneksi vähiten maaleja ja oli alivoimalla toisiksi tehokkain joukkue.
Tulokasvalmentaja Mike Babcock on nostanut aiemmin lähinnä naurua herättäneen ryhmän vakavasti otettavaksi pudotuspelijoukkueeksi. Joukkueessa on kokeneita ratkaisijoita ja nuoria innokkaita pelaajia kohtuullisen hyvä sekoitus, kun kauppatakarajalla hankittiin Ozolinshin lisäksi Steve Thomas, joka on ratkonut tiukkoja pelejä jatkoaikamaaleillaan ennätystahtiin.
Vahvuutena varmat avainpelaajat
Anaheimin tärkeimmät pelaajat ovat onnistuneet tasaisesti koko kauden. Kariya on tehtaillut hyvin pisteitä, ja on liigan sukellusjäähysäännön tarkastamisenkin jälkeen pystynyt pelaamaan tasollaan. Ykköskentän muutkin lenkit toimivat, ja joukkueesta löytyy hieman syvyyttä myös kakkosketjusta. Steve Rucchin on luotettava suorittaja, jolla oma pää tulee ensimmäisenä, mutta hyökkäyspäässäkin löytyy kykyä ratkaisuihin.
Maalivahtikaksikko Giguere – Gerber ei pakosti ole se nimekkäin, mutta kykyä löytyy sitten huomattavasti enemmän. Nyt onkin Gigueren mahdollisuus näyttää, että tosipaikassa ei puntti tutise - mies pelaa nyt uransa ensimmäisiä pudotuspelejään. Muuten Giguere alkaa olla jo näyttönsä antanut, ja hänet voidaan laskea tulevaisuuden huippunimiin.
Ankkojen puolustuspelaaminen on ollut hyvää, vaikkei sieltäkään mitään kovia nimiä löydy. Ozolinsh tunnetaan jostain muusta kuin oman pään avuista, mutta Keith Carney ja Ruslan Salei pystyvät kompensoimaan Ozolinshin heikkouksia.
Syvyys ja kokemus ratkaisee
Duckseilta loppunee paukut Detroitia vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan vertailemaan kolmos- ja nelosketjuja. Kokemattomilla pelaajilla tulee olemaan kovat paikat yrittäessään pysyä Detroitin rutinoituneiden playoff-jyrien perässä. Muutenkin joukkueen playoff-kokemuksen puute vaivaa, kun Oatesin, Thomasin ja Ozolinshin lisäksi ei pukukopista löydy paljoakaan tiukkoja pudotuspelejä pelanneita pelaajia. Stanley Cup-voitotkin löytyvät vain Petr Sykoralta, Ozolinshilta ja Fredrik Olaussonilta.
Aikaisemmat pudotuspelikohtaamiset vuosilta 1997 ja 1999 päättyivät molemmat Detroitin voittoihin suoraan 4-0. Tällä kertaa Anaheim saattaa voittaa 1-2 ottelua Gigueren unelmapeleillä, mutta todennäköisempää kuin tiukka 7 pelin sarja on Detroitin jatkopaikka puhtaalla pelillä.
