Siitä on jo 14 vuotta, kun Kiekko-Vantaa pelasi viimeksi Mestiksen finaaliotteluita. Tuolloin vastustaja Jukurit vei Petri Lehtosen jatkoeräosumalla niukan ottelusarjan lopulta otteluvoitoin 3-2. Sen jälkeen Vantaalla ei ole mitalipeleissä taisteltu.
Kiekko-Vantaa on muistettu viimeisen yli kymmenen vuoden aikana suuresta pelaajarallista. Surullisella ajanjaksolla vantaalaisjoukkueesta katosi 2000-luvun alun identiteetti ja tunne, eikä kaikki vannoutuineimmatkaan fanit − muutamaa poikkeusta lukuunottamatta − jaksaneet seisoa muukalaislegioonan tukena.
Vuosien aikana K-Vantaassa pyöri joka kausi yli 50 pelaajaa. On selvää, ettei sellaisen joukkueen valmentaminen ole kovinkaan helppoa. Varsinkin, kun käsissä pitäisi olla yhtenäinen joukkue, jolla on voittava pelitapa selkäytimessä.
"Kiekko-Vantaa ei ole enää sekalainen sakki HIFK:n ja Jokereiden lainapelaajia"
Tänä päivänä lohipaitojen joukkue näyttää kuitenkin erilaiselta. Joukkueen runko koostuu noin 30 nuoresta pelaajasta, joista moni ottaa isoja harppauksia urallaan. Toista kauttaan päävalmentajana toimiva Simo Mälkiä saa valmentaa loistavia yksilöitä, jotka toteuttavat Mälkiän pelitapaa kurinalaisesti.
Kiekko-Vantaa ei ole enää sekalainen sakki HIFK:n ja Jokereiden lainapelaajia.
Vantaalaisten pärjääminen ei ollut viimekään vuonna kaukana, sillä joukkue taisteli Jukureita vastaan puolivälierissä jopa seitsemännen ottelun jatkoerään saakka. Silloin Eetu Kosken onnistuminen pilasi erinomaisen tuhkimotarinan.
Tällä kertaa vantaalaisten tiellä ei kuitenkaan näyttäisi olevan yhtä suurta estettä, sillä tällä hetkellä joukkue johtaa TUTOa otteluvoitoin 2-0.
Ja niin vain Mälkiän suojatit pelaavat loistavaa jääkiekkoa samalla, kun leinoset, rantaeskolat, mäkiset ja kumppanit kantavat isoa vastuuta joukkueen hyökkäyksessä.
Mieleeni tupsahti kevät 2015, jolloin Jukurit voitti maratonottelun Hokkia vastaan Kajaanissa, kun Joonas Kalliola ratkaisi tärkeän kamppailun mikkeliläisten hyväksi. Tuon ison henkisen voiton jälkeen joukkueelle ei löytynyt enää pysäyttäjää: joukkue hitsautui lopullisesti yhteen.
Katsellessani Joonas Hyttisen maratonottelun voittomaalia, ajattelen: ihan kuin kaksi vuotta sitten.
