Edelliskauden TPS näytti merkkejä siitä, että kompuroinnin jälkeen seura oli tekemässä tukevasti paluuta SM-liigan kärkikahinoihin. Joukkue oli pääosin hyvin koottu, taistelutahtoa ja sitkeyttä uhkunut, uskottava ryhmä. Tältä pohjalta kauden 2004-2005 ennusmerkit näyttivät turkulaisittain lupaavilta.
| analyysi Jo joutui armas aika... ja pelaajat tuomiolle
[lue lisää] |
Jokin vaihde naksahti kuitenkin väärään asentoon jo kesän aikana, sillä hopealla silattu TPS-juna alkoi puksuttaa sivuraiteella hyvissä ajoin ennen pelien alkua. Liekö kyseessä ollut inhimillisten erehdysten summa vai oliko vaatimattomimmilla väylillä ajelu vain yksinkertaisesti taloudellisempi ajotapa?
Kokonaisuutena kausi oli tepsiläisittäin karvas pettymys, vaikka sekaan toki mahtui yksittäisiä valonpilkahduksia.
Aina valmiina?
Pelillisesti eräs TPS:n keskeisiä, ja varmasti kannattajien kannalta ärsyttävimpiä, ongelmia oli joukkuetta toistuvasti vaivannut pommiin nukkuminen työpäivinä. Kerta toisensa jälkeen päävalmentaja Jukka Koivun kuultiin ottelun jälkeen kertovan valmistautumisen olleen milloin heikkoa, milloin vaatimatonta.
Varsinaista syytä ilmiölle ei tuotu julki koko kautena. Joko syytä ei saatu selville tai sitä ei haluttu kertoa. Ilman selityksiäkin toistuva lepsuilu viesti omaa karua kieltään joukkueen sitoutuneisuudesta tai kenties henkisestä tilasta: aivan kaikki palikat eivät olleet tasapainossa.
Täydellisessä maailmassa ongelma ei olisi ollut kovin pitkäikäinen. Ilman tammismaisia prinsiippejäkin pulma olisi analysoitu ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Itse asiassa moni uskalsi tällaista jopa odottaa, kun kyseessä oli ammattivalmentajien johtama ryhmä maksavalle yleisölle esiintyviä ammattipelaajia. Kehittymistä oli havaittavissa kuitenkin vasta kevään ratkaisupelien aikoihin – tällöin venymistä ja edistystä olisi jo kaivattu muuallakin kuin perusasioissa.
Oli perimmäinen syy mikä tahansa, tosiasiaksi aikakirjoihin jää, että TPS tuhrasi useita pelejä ja tärkeitä pisteitä uinumalla työmaalla urakan jo alettua. Monina iltoina omasta pelaamisesta tehtiin tarpeettoman vaikeaa ylämäkeen tarpomista, vaikka luistin olisi saatu kulkemaan jossain vaiheessa.
Jälkikäteen tarkastellen pelin henki oli laajemmassa mittakaavassa selvä heti kauden alussa – Palloseura hävisi kuudesta ensimmäisestä ottelustaan viisi. Tosin kolmesti rangaistuslaukauskilpailussa, joissa epäonnistumisesta TPS-pelaajat tekivät lähes taiteenlajin syyskaudella.
Sananen jääkiekkoilijoiden vieteistä
Peleihin valmistautumisen ohella toinen leimallinen toimintahäiriö liittyi joukkueen tahtotilaan ja taisteluilmeeseen. Huonojen alkujen lisäksi useita pelejä hukattiin venymisen puutteeseen tai väkinäiseen puurtamiseen. Pelien jälkeisissä puheenvuoroissa Jukka Koivu viittasi toistuvasti mielenkiintoisin sanakääntein muun muassa ryhmänsä miehekkyyden asteeseen tai ”kiiman” puuttumiseen.
Valmentajan retoriikan takaa paljastuu muutakin kuin huvittavia letkautuksia. Tuoreimman painoksen TPS:ltä uupui aiempien turkulaisten menestysjoukkueiden tavaramerkkeihin kuulunut peräänantamattomuus ja sitkeä pinnalla pysytteleminen. Hyvä joukkue voittaa usein huonollakin pelillä, tämä väite osoittautui jälleen todeksi SM-liigassa. Vielä syyskesän aikoihin sarjan ennakkosuosikkeihin lukeutunut TPS ei tällaista suoritustasoa saavuttanut missään vaiheessa, ei pelitavan eikä peli-ilmeen osalta.
Oli taustalla sitten testosteronin puutetta tai arkisempia, pelaajamateriaaliin muutoin liittyviä syitä, lopputulos oli joka tapauksessa valju ja kontrasti edellisen vuosimallin joukkueeseen silmiinpistävä. Kenties tässä kohdin sattui myös valmennusjohdolle virhearvioita. Jos miehistö ei ollut samanlaatuinen kuin aiemmin, olisiko pelitapaa ja joukkueen valmistamista pitänyt reivata rohkeammin eri suuntaan?
Kiimattomuuden ilmentymänä Palloseuran pelillinen paketti hajosi lähes säännönmukaisesti otteluiden sisällä, ehjä 60 minuutin pelaaminen oli turkulaisittain harvinaista herkkua. Alkukaudesta joukkue esitti rajallisin resurssein kohtuullisen hyviä otteita, mutta syysväsymyksen ja vastoinkäymisten iskiessä mustavalkopaidat ajautuivat pelilliselle vuoristoradalle. Tuloksellisesti lokakuussa nähtiin vielä 11 pelin sarja, jossa TPS hävisi vain kerran varsinaisella peliajalla, mutta pian tämän jälkeen ote alkoi lipsua monin tavoin.
Kuri, järjestys ja johtajuus
Kolmas Jukka Koivun tavanomainen puheenaihe yhteydessä koski ”joukkueen sääntöjä” sekä niiden toistuvaa rikkomista. Sisäisen pelikurin rakoilu, sovituista asioista lipeäminen oli eittämättä suurimpia selittäviä tekijöitä TPS:n ailahteleville otteille. Sen taustalta puolestaan löytynee kysymyksiä johtajuudesta, tai sen puutteesta.
Johtajuus ei ennakkoon ollut ongelma, vaikka maisemaa vaihtaneen Mikko Elorannan perään haikailtiin aiheellisesti talvellakin. Joukkueen avainpelaajat olivat silti valtaosin varsin kokeneita. Kenties jopa liian kokeneita: riittikö kaiken nähneillä ja paljon voittaneilla miehillä nälkää kantamaan joukkuetta odotetusti? Konkariosaston vastuu ja panos korostui ehkä liiaksi, kun joukkueesta puuttui pitkälti parhaassa peli-iässä olevien nälkäisten nousevien kykyjen ikäluokka.
Nihkeän alun jälkeen pelit kulkivat kohtuullisen mallikkaasti niin kauan, kunnes ylirasitetut avainpelaajat väsähtivät syyskauden loppupuolella. Samanlaista virettä ei monikaan enää löytänyt uudelleen, eivätkä lukuisat kokemattomat nuorukaiset saaneet riittävää tukea kasvulleen. Saati, että nuoret pelaajat olisivat itse kyenneet nostamaan joukkuetta keskinkertaisuuden suosta.
Toisaalta voi kysyä, oliko joukkueessa tietyllä tapaa jopa liikaa kokemusta ja johtajatyyppejä. Pitkään muotoutuneeseen pukukoppiyhteisöön lisättiin kesken kautta kaksi melkoista johtajapersoonaa, Saku Koivu ja Craig Rivet. Ihanteellisessa tilanteessa he olisivat johtaneet joukkuetta esimerkillään sekä pelillisesti että henkisesti. Nyt näytöt jäällä jäivät rajallisiksi, jolloin muukin panos saattoi jopa sekoittaa tilannetta. Varsinkin kun muista profiilipelaajista aniharva sai itsestään irti todellista pelillistä johtajuutta.
Hartaasti odotettu Saku Koivun paluu oli koko kauden positiivisin ilmestys Turkuhallin kulmilla, mutta lopputulos jätti toivomisen varaa tälläkin saralla. TPS ei missään vaiheessa näyttänyt kaukalossa tyypilliseltä Saku Koivun vankasti johtamalta joukkue. Kenties isä-poika –suhdekin näytti ongelmallisuutensa valmentamisen näkökulmasta. Jukka Koivun johtajuus vaikutti olevan loppua kohden koetuksella, syystä tai toisesta.
Tähtiä, tuuraajia ja kertasinkoja
Kauden 2004-2005 kuumin puheenaihe Turussa oli pelaajahankinnat. Puhetta TPS:n vahvistuksista riitti kesästä kevääseen: kuka oli tulossa, kuka olisi voinut tulla, kenen olisi pitänyt tulla, kuka lopulta tuli ja kenen ei olisi alkuunkaan tarvinnut tulla.
Taru Tepsin vahvistuksista muodostui lopulta melkoiseksi epäolennaisuuksien saagaksi. Monen kokin hämmentämä sekava soppa porisi porisi kiivaasti kiehuen välillä ylikin. Maukkaita sattumia sopassa oli lopulta kiusallisen vähän. Joukkueelle jatkuva kohina tulematta jääneiden tai perille päätyneiden uusien pelaajien ympärillä oli varmasti jonkinlainen häiriötekijä, vaikka tämä luonnollisesti kiistettiin.
Urheilullisen menestyksen tavoittelun näkökulmasta TPS oli materiaaliltaan jäljessä liigan kärkipään joukkueita, sekä lähtökohtaisesti että kauden aikana tapahtuneen vahvistumisen osalta. Syksyllä joukkue venyi vielä, mutta sekään ei riittänyt muiden tahdissa etenemiseen. NHL-työsulun jatkuessa Ruissalon kabinetissa lyötiin pöytään kaksi kovaa NHL-korttia, mutta apu tuli auttamattoman kapealla rintamalla kilpakumppaneihin nähden.
Montreal-tähdet Koivu ja Rivet olivat kaivattua mannaa ja viihdettä kannattajille, vaikka taustalla häilyi väistämätön pettymys suhteettomiksi paisumaan päästettyjen ennakko-odotusten vuoksi. Piristysruiske oli kuitenkin lopulta ainoastaan tilapäinen. Joukkue piristyi hetkittäin Koivun paluun jälkeen, mutta lopullinen nousukiito jäi haaveeksi.
Myös lippukassan puolella Sakun messiaaniseksi kaavailtu kotiinpaluu jäi myös torsoksi. Alkuun ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua jopa Turkuhallin ottelutapahtumissa, arki koitti silti varsin pian. Ilman Koivu-efektiä Palloseuran yleisömäärät olisivat luultavasti olleet todella murheellisia kauden päättyessä.
Kokonaan oma lukunsa tarinassa ovat erinäiset korvaajat, paikkaajat ja lomittajat, jotka Palloseuran kokoonpanoon kauden aikana ilmestyivät - tai jäivät ilmestymättä. Toisaalta esimerkiksi Rob Valicevicia tai Peter Zingonia kukaan tuskin haluaa enää muistella. Puhumattakaan lukuisista enemmän tai vähemmän kovista nimistä, joita ei Turussa ikinä nähty. Kolmas NHL-apu, Koivun ja Rivet'n ohella, Tyler Bouck puolestaan oli oikea mies, mutta väärässä paikassa. Toisenlaisessa roolissa hän olisi luultavasti ollut joukkueelle hyödyllisempi.
Pelaajamateriaalista ja vahvistuksista käydyn keskustelun alle hautautui se, että muutamat yksittäiset pelaajat yllättivät iloisesti paikkaamalla ansiokkaasti kokoonpanon aukkoja. Konkareista Joni Lius ja Kai Nurminen pelasivat ehjän ja odotuksiin nähden erittäin onnistuneen kauden. Nuoriso-osastosta Matti Aho teki henkilökohtaisen läpimurron ja pelasi itsensä monien kannattajien sydämeen, samoin lupaava Lauri Korpikoski väläytteli viitteitä lahjakkuutensa luonteesta.
Rutiini ei riitä
Itsensä ylittäjien vastapainoksi joukkueessa oli toisaalta iso joukko pelaajia, jotka eivät yltäneet rutiinitasoa kummempaan suoritukseen. Käytössä olleella miehistöllä TPS olisi menestyäkseen tarvinnut resurssien äärirajoille venymistä. Sitä ei ikinä nähty. Arvion voi yleistää kaikille osa-alueille; maalivahtipeliin, puolustukseen, hyökkäykseen sekä valmennukseen.
Kevätkaudella TPS pelasi vielä tammi-helmikuun vaihteessa vahvan jakson, jolloin tunnelin päässä tuntui sittenkin näkyvän valoa. Kärkijoukkueetkin kaatuivat, kun Palloseura rutisti hetkellisesti kohti parempia sijoituksia sarjataulukossa. Runkosarjan loppusuoralla ote kuitenkin lipesi jälleen vuoristorata-ajelun kääntyessä vaihteeksi alamäkiosuudelle.
Pudotuspeleihin TPS sai hyvän alun ja joukkueen ilme näytti koheentuvan oikeaan aikaan, mutta puolivälieräsarjan edetessä katu totuus paljastui lopullisesti. HPK paransi otteitaan, TPS taas ei ratkaisun hetkillä yltänyt kuin rutiinisuoritukseen. Jukka Koivun sanoin: peruspelaaminen ei riittänyt voittoon.
Rutiini ja intohimoton puurtaminen riittivät runkosarjan kuudenteen sijaan ja lähes odotettuun puolivälierätappioon. Aikaisen kesäloman eväiksi jäi pohtia TPS-junan todellista suuntaa. Kumpi oli isommassa mittakaavassa poikkeus: edelliskauden uskottavuuden palautus finaalivisiitteineen vai päättyneen liigakauden keskinkertainen taivallus keskikastin joukkueiden seurassa?
TPS:n tulevalla päävalmentajalla ainakin lienee kysymättäkin selkeä näkemys asiasta.
