Viime viikolla vanha ystäväni soitti minulle. Oli tiistai, joten olin hieman yllättynyt, kun perheellinen mies oli kohtuullisen psykedeelisessä tilassa. Siinä horinan seasta ymmärsin kuitenkin sanat "voitto", "ilmavoimat" ja "mestaruus".
Tajusin, että oli ilmeisesti voitettu ja tämä fiilis täytyy nyt jakaa lähipiirin kanssa. En olisi siitä lukenut mistään mediasta, joten oli hyvä, että sain tätä kautta tietää asiasta.
Tällä viikolla elin nykyisessä kaupungissani hetkisiä aikoja, kun ystäväpiirini valmistautui ratkaisevaan finaaliotteluun. Syksyllä alkanut kausi oli kääntymässä viimeiseen mutkaan ja panoksena oli aina jännittävän WHL-liigan mestaruus.
Noin promille tämänkin kirjoituksen lukijoista tietää, mikä on WHL-liiga, joten kerrottakoon, että se on vain yksi niistä sarjoista, joita suomalainen lätkämaailma on pullollaan.
Niitä, joista ei tiedetä piirien ulkopuolella, koska pelit pelataan lepakkovuoroilla, toimitsijat ovat puolituttuja sarjojen sisältä ja raha liikkuu vain joukkueesta ulospäin. Ellei lasketa niitä hetkiä, kun talkootyöllä jossain hernepellolla hommataan pelipaidat joukkueelle.
"Janassa on ääripäiden välillä kuitenkin aina yksi yhteinen tekijä; se jana. Jääkiekko. Kilpailu. Intohimo."
Katsojille lajia ei pelata. Tai toivottavasti ei, koska katsojia ei ole.
Ollaan siis hyvin kaukana siitä jääkiekosta, josta luemme mediasta päivittäin. Kaupallinen jääkiekko on tunnelmaltaan lämmin. Ottelutapahtumassa voi syödä makkaraa ja paikalla on muun muassa jäähyaition avaaja.
Epäkaupallinen jääkiekko on tuhannen euron panostus varusteisiin, töiden jälkeen kimppakyydillä hallille, kopin etsimistä ja jääkylmässä harjoitushallissa pelaamista tyhjille katsomoille muokatuilla säännöillä.
Janassa on ääripäiden välillä kuitenkin aina yksi yhteinen tekijä; se jana. Jääkiekko. Kilpailu. Intohimo.
Se hetki, kun pukee varusteita ylleen ja tietää pääsevänsä ”pelaa”. Ne spekulaatiot, kun vastustajalla ”skulaa joku paha äijä”. Tietoisuus, että vessassa täytyy käydä pyykkipoika nenässä, koska kamat ovat kuivumassa. Pitkä kausi, joka päättyy joko pettymykseen tai ilon tunteeseen, joka pakottaa juomaan keskellä viikkoa itsensä holtittomaan kuntoon ja soittelemaan läheisille.
Se on kaikki sitä samaa lajia. Urheilu kuuluu siihen elämän osa-alueeseen, jossa raha muuttuu irrelevantiksi, kun aletaan hommiin. Harvassa asiassa näin on.
Ystävieni pitkä WHL-matka palkittiinkin sitten lopulta. Noin kello 22.25 keskiviikkoiltana pokaali tuotiin jäälle. Katsojia oli noin 20, kaikki kavereita. Siinä kuitenkin ajattelin, että tämä on tuttua jostain.
Kyllä. Se vetypommin lailla tajunnan räjäyttävä riemun tunne oli täysin sama, kuin kaupallisen jääkiekon mestaruusjuhlissa, joita olen nähnyt vuosien mittaan. Tuntui, että kentälle olisi yhtä hyvin voinut vaihtaa Ässien viime kevään mestaruusjuhlat, eikä tunnelma olisi muuttunut miksikään.
Ja se on se tunne, jota keväisin joka puolella jahdataan. Yhtälöstä voidaan irrottaa raha, siirtohuhut, median kiinnostavuus, myydyt makkarat, jäähyaition avaajat tai vaikkapa kenttäkuuluttajat.
Ytimessä on voittaminen. Tapa elää. Käydä pyykkipoika nenässä vessa-asioilla.