Näin keväisin me mediassa luomme jääkiekkoilijoista myyttisiä hahmoja, joiden elämä on absurdi sekoitus Lämäriä ja 300:aa.
Siellä he elävät pienissä laatikoissaan, joista saapuvat muutaman kerran viikossa meitä viihdyttämään. Kunhan motivaatiovideoiden ja kaiken vaativan harjoittelun lomasta ehtivät.
Sitten on siirtorajat. Yhtäkkiä jokaisella jääkiekkomailaa joskus kädessä pitäneellä on EA Sportsin peleistä tuttuja attribuutteja. Jollain pelaajalla syöttäminen on 88, mutta hänen urheilullisuutensa on vain 67, joten häntä ei kannata hankkia omaan suosikkijoukkueeseen.
Joku on rakentanut talon jonnekin, joten hänen paikkakuntarakkautensa on sitä myöten läpinäkyvämpää kuin RKP:n ryhmäkuri. Toisesta tulee arrogantti, jos hän ei suostu johonkin sidosryhmän pyytämään produktioon.
Me tiedämme urheilijoista paljon. Vaikka oikeasti emme tiedä heistä oikeastaan mitään. Luomme urheilijalle laatikon, jonka sisällä he ovat. Joissain piireissä sitä kutsuttaisiin julkisuuskuvaksi, mutta urheilussa kyse on jostain kuluttajalle henkilökohtaisemmasta.
Kuvittelemme heidät tietynlaisiksi ihmisiksi, joka rationalisoituna on tietenkin harhaa.
Ehkä tästä syystä esimerkiksi Rashard Mendenhallin ilmoitus pelaajauran loppumisesta oli monille NFL:ää seuraaville järkytys.
Mendenhall, 26, oli aikoinaan varsin lupaava keskushyökkääjä amerikkalaisessa jalkapallossa, jossa nousi aina korkeimmalle tasolle saakka. Hän pääsi kokemaan Super Bowlin huuman, miljoonien dollarien palkan suoman elintason ja ennen kaikkea haastamaan itsensä siinä lajissa, jota rakasti.
"Kuvittelemme heidät tietynlaisiksi ihmisiksi, joka rationalisoituna on tietenkin harhaa."
Ja yhtäkkiä hän lopetti nuorena. Vähän kuin kesken kaiken. Alkoi spekulaatio. ”Onko hänellä polvivamma?” ”Onko hän menettänyt intohimonsa?” ”Aivan varmasti jokin kiista joukkueen sisällä!”
Nuori mies päätti tulla itse julkisuuteen ja kirjoitti Huffington Postiin kirjoituksen, jossa selvensi, että tykkää jalkapallosta edelleen. Hänellä ei ole mitään skismaa, eikä polvivammaa. Mendenhall halusi vain nähdä muutakin elämää. Matkustella, lukea kirjoja, katsoa elokuvia.
Kaikkea sellaista, mitä 26-vuotiaana yleensä tehdään.
Niinpä. Kuinka moni katsoja oikeasti tietää, montako kirjaa Mendenhall haluaa lukea? Olisiko hänen mielestään mukavampi olla katsomassa Pisan kaltevaa tornia, kuin viettää aikaansa jossain Dancing with the starsin kuvauksissa?
Kaverini treidattiin kerran keskellä kesää NHL:ssä. Ensimmäiset asiat, joista hän otti selvää? Millainen ilmasto uudella paikkakunnalla, onko paremmalle puoliskolle tekemistä ja kuinka hyvin paikallinen asunnonvälitys toimii. Vasta sitten alkoi uuteen työpaikkaan tutustuminen.
FC Barcelonan laitapuolustaja Daniel Alves paljasti alkuvuonna, että luuli vielä viisi vuotta sitten Manchester Unitedin olevan englantilaiskaupungin ainoa Valioliiga-seura.
Alvesia ei vain ollut kiinnostanut muu kuin oma työpaikkansa. Miksi häntä olisikaan pitänyt kiinnostaa Manchester Cityn olemassaolo. En minäkään tiedä mediakentän jokaista tekijää.
Paljon puhutaan urheilijan arjesta. Sitä se kuitenkin vain on. Ammattilaisen arkea, kuten kenellä tahansa muullakin. Siihen kuuluvat lasten koulut, elämän muut intohimot, asuntolainat ja parittomat sukat vaatekaapissa.
Urheilu on tuotteena pilkottu miljooniin osiin. Jokainen kuluttaja saa kaiken mahdollisen tiedon kaikesta. Välillä tuntuu, että itse urheilijoistakin tehdään ykkösiä ja nollia. Liikuteltavia osia, joiden ainoa tarkoitus elämässä on lyödä esimerkiksi kumia toisen ihmisen ohi
tolppien väliin.
Unohdetaan, että siellä kaiken unelman elämisen ja siirtospekulaatioiden keskellä on arki. Josta toimittajat ja kuluttajat eivät tiedä mitään.