Ja toden totta, juuri tuollaista hieromista on Isossamäessä nähty kuluvan kauden alkupuoliskolla vähintään riittämiin. Etenkin Ville Uusitalo ja Tapio Sammalkangas löytävät toisensa ihailtavalla prosentilla. Jatko ei enää olekaan niin ihailtavaa. Parilta viime kaudelta tuttu vauhtikiekko on kuin muisto vain, kun Ässät päätti perustaa peliään enemmän kiekonhallintaan ja kyllä, niihin kuuluisiin viivelähtöihin. Välillä viive on vain niin suuri, että lähtö jää tekemättä.
Pelin avaamisessa on tietysti kyse koko viisikon toiminnasta, pakkien harteille syytä ei voi pelkästään laittaa. Olisikin pelottavaa, jos voisi, sillä Ässät menetti haluamistaan pakeista viime kauden jälkeen Kristian Kudrocin, eli vain yksi on joukosta poissa. Uudet hankinnat Shaun Heshka ja Jyri Marttinen suoriutuvat avauspelaamisessa kelvollisesti. Pari on erottunut välillä jopa niin ylivoimaisesti, että on voinut vain ihmetellä, kuinka Ässät pelasi viime kaudella sellaisen runkosarjan ilman tätä kaksikkoa kuin pelasi.
Ajoitukset osuvat siis kovin harvoin kohdalleen hyökkäyksiinlähdöissä. Sitten kun eteenpäin päästään, suunta on hellyttävän usein kohti hyökkäysalueen kulmaa. Pakettiin kuuluu se, että pielessä olevasta ajoituksesta johtuen hyökkääjät säntäävät usein kiekon perään seisovilta jaloilta.
Eikä mikään ole hitaampi kuin paikaltaan liikkeelle lähtevä Tuomas Pihlman. Ei niin mikään.
22.11. pelattiin ottelu Ässät-SaiPa, siinä ottelussa joukkueiden pelityylien välinen ero oli parhaiten huomattavissa. Kun lappeenrantalaiset ylittivät hyökkäyssinisen, heillä oli käsitys siitä, missä kohtaa kenttää sijaitsee maali. Porilaiset taas löysivät kaukalon kulman yhtä varmasti. Tuntuu siltä kuin Ässät haluaisi tehdä koko homman mahdollisimman vaikeasti.
Pata on hävinnyt 30 runkosarjaottelustaan kymmenen yhden maalin erolla varsinaisella peliajalla. Yllä kuvaillusta surkeudesta voisi kuvitella, että tilasto johtuu tasaviisikkopelistä. Mutta kas, kun ei johdukaan. Jos jääkiekossa ei tunnettaisi jäähyjä, porilaiset olisivat jopa lähellä paikkaa kuuden joukossa. Valitettavasti jäähyjä kuitenkin vihellellään.
Ässien alivoimapeli on ollut vielä siedettävällä tasolla, joskaan se ei ole ollut erityisen hyvääkään. Suurin murheenkryyni on kuitenkin ylivoimapeli. 30 peliä, 18 ylivoimamaalia. Tilasto on jotain murheellisen, surkuhupaisan ja naurettavan välimaastosta. Sillä ei ansaitse paikkaa 14 joukkueen liigassa 20 joukosta. Ylivoimapelin sisäänvienti perustuu siihen, että sentteri ajaa moninaisten jättöjen jälkeen keskellä sumppuun ja levittää laitaan, jos ehtii. Usein ei ehdi. Jos kuvio saadaan kuntoon, viivalta laukominen ei ole vaihtoehto, vaan pitää yrittää jotain hienompaa.
Todetaanpas tähän väliin haihattelijoille se, että edes kaiken mennessä nappiin paikka kuuden joukossa ei ole Ässille jokavuotinen ilo. Toisinaan pitää taistella päästäkseen edes ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle. Nyt näyttäisi olevan sellainen kausi. Mitä pitäisi tehdä, että paikka siellä varmistuu? En ole Daniel Brodin, mutta hakisin vastausta hänen ajatusmaailmastaan.
Brodin teki hiljattain kaksi maalia kotipelissä Jokereita vastaan. Miten? Koohottamalla. Hän luisteli helvetin lujaa ja latoi kiekkoa reppuun. Jääkiekko ei muutu siitä yksinkertaisemmaksi. Nyt olisi aika kaivaa esiin nykyisen pelikirjan rinnalle nimenomaan koohotus. Ei tehdä asioista liian vaikeita, annetaan edes joskus tunteen viedä. Perustelen esitykseni siten, että tällä tavalla Ässät voittaisi enemmän kaksinkamppailuja, joihin luetaan mukaan myös aloitukset. Alivoimapelissä ässäpelaajat ovat olleet tällä kaudella surkeita aloituksissa. En ihmettele, sillä suuri osa muusta pelaamisesta on odottamista ja kyttäilyä.
Pudotuspeleissä tunne taatusti löytyy, mutta ilman sitä niihin on mahdotonta päästä.
Ai niin, se Ässät-SaiPa. Peli, jossa joukkueiden ero näytti käsittämättömän isolta. Se päättyi maalein 2-3. Se oli yksi niistä kymmenestä.
Tunteella, intohimolla ja räjähtävyydella se ei olisi ollut. Jos kiekkokontrolli kontrolloi myös tunnetta, ollaan liian pitkällä.
