Suomen välieräpaikka Kölnin ja Pariisin MM-jäillä on sensaatiomaisen kova suoritus.

Alkulohkossa koettu katastrofaalinen Ranska-tappio, turhan usein nähty surkea maalivahtipelaaminen, etanaakin hitaampi pelitapa ja päävalmentaja Lauri Marjamäen muka-osaamattomuus saivat Suomen kansan haukkumaan leijonalauman syvimpään suonsilmäkkeeseen.

Voisi kuvitella, että samat seikat ovat pyörineet myös pelaajien takaraivoissa.

Olisi kiva tietää, onko leijonamiehistö seurannut mediaa, tilastoja ja foorumeita. 

On tai ei, oli ärsytetty Suomi jostain ihmeestä ammentanut huikean määrän sisua ja tahtoa näyttää kyntensä suurelle yleisölle − ja eniten itselleen − puolivälierässä Yhdysvaltoja vastaan. 

Suomi oli kokonaisuutena kärsivällinen. Alakerrassa se malttoi pelata Yhdysvaltojen paineistaessa yhä syvemmälle ja seurata vastustajaa niin pitkälle kuin tarvetta ikinä oli. Toisaalta hyökkäyspäässä Suomi oli rauhallinen ja samalla nokkela. Leijonat jaksoi jauhaa kiekon kanssa, syötöt tulivat lapoihin eivätkä lähteneet maata kiertävälle radalle.

Ja mikä tietysti parasta, rapaa niskaan saaneet pelaajat olivat ratkaisemassa MM-kisojen kuolemanottelua.

Maalivahtiosastolla Harri Säteri otti kiinni kaiken luoden itsensä ja kenttäpelaajien välille luottoa. Juhamatti Aaltonen puolestaan söi kiekkoja, teki isoja asioita puolustuspäässä ja antoi ilmiömäisen syötön Joonas Kemppaisen tekemään ratkaisumaaliin.

Joukkueena Leijonat pelasi kypsimmän ottelunsa toistaiseksi lähes tärkeimpään mahdolliseen saumaan. Alkulohkon isossa kamppailussa Sveitsiä vastaan Suomi yritti väkisin saada osumia ja onnistumisia, mutta Yhdysvaltoja vastaan Leijonat oli kärsivällinen ja sisukas.

Niin kuin se on ollut koko turnauksen ajan.

Viikko sitten kellossa oli aivan eri ääni. Äärimmäisen sitkeälle ja sisukkaalle leijonamiehistölle on nöyrästi nostettava hattua korkealle.

Nyt Ranska-tappiota ja vaikeaa alkulohkoa ei muistele kukaan. Pelillisesti tarina on kriittisimpinä päivinä sittenkin menossa eteenpäin.