Mielenterveysvallankumous on saavuttanut kiekkomaailman!
Muutama vuosi sitten haastattelin kanadalaismaalivahti Ben Meisneriä, jolla oli peliuransa aikana mielenterveyden haasteita, kuten pakko-oireinen häiriö, masennusta, ahdistusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Vaikka Meisner pelasi ylimmillään kakkosmaalivahtina DEL:ssä, hän kuitenkin koki tarvetta hiiviskellä psykologin vastaanotolle.
Meisner pelkäsi, että hänet tunnistetaan, eikä hän halunnut riskeerata uraansa.
Sittemmin mielenterveydestä on kiekon parissa alettu puhua avoimemmin, mutta en silti osannut odottaa uutista, että hallitseva Sveitsin mestari Marc Crawford jättää päävalmentajan työnsä ZSC Lionsissa mielenterveyssyistä.
Toisin kuin esimerkiksi Meisnerin tapauksessa, Crawfordilla ei julkisten tietojen perusteella ole psyykkistä sairautta. Sen sijaan 63-vuotias kanadalainen kertoi käyneensä psykoterapiassa ymmärtääkseen mielenterveyttään paremmin.
Jääkiekon eri ammattiryhmissä alkaa olla rohkaisevia esimerkkejä, että mielenterveyteen voi ja kannattaa panostaa.
Irtisanoutumiseen puolestaan liittyi halu viettää enemmän aikaa perheen kanssa ja jatkaa kasvua henkisesti terveenä ihmisenä.
Crawfordin käyttämistä perusteluista tuli mieleen Petri Matikaisen kokemus valmentamisesta isänsä kuoleman jälkeen. Itävallassa valmentanut suomalainen sai tiedon omaisen poismenosta juuri ennen pelipäivän aamupalaveria, jonka hän kertoi vetäneensä itkuisena.
Illan ottelusta tai valmennustyöstä laajemmin poisjäänti ei kuitenkaan vaikuttanut olleen edes vaihtoehto.
Kun Crawford oli jäänyt pois työstään ZSC Lionsin päävalmentajana, seuran kapteeni Patrick Geering kommentoi kanadalaisen olleen ratkaisussaan rohkea ja että liike-elämässä vastaavaa tapahtuu koko ajan.
“Miksei siis myös jääkiekossa?”
Crawfordin tapauksessa puhutaan todennäköisesti siirtymästä valmennusuralta eläkepäiville, mutta vastaava ratkaisu määräaikaisena saattaisi jopa parantaa edellytyksiä työskennellä huippuvalmentajana.
En kiistä, etteikö Matikainen olisi voinut saada henkilökohtaista hyötyä keskittyessään työhönsä ja rutiineihinsa, kun yksityiselämässä oli tapahtunut traaginen muutos. Suhtaudun kuitenkin kriittisesti siihen, että valtavan menetyksen kokenut yksilö olisi kyseisessä tilanteessa ylipäänsä työkykyinen siinä hermopaineessa, jota valmennustyö vaatii.
Esimerkiksi Maso Lehtonen on kertonut uupumuksestaan, jonka taustalla oli vinoutunut ajatus siitä, että tekemällä enemmän saa paremman lopputuloksen. Lehtosen kohdalla tämä kuitenkin johti äärimmäisyyksiin, ja vasta jäätyään sairauslomalle hän ymmärsi panostaa omaan hyvinvointiinsa.
Crawfordin lisäksi esimerkkiä mielenterveyden ja hyvinvoinnin priorisoinnista jääkiekon edelle ovat kuluneena syksynä näyttäneet muun muassa NHL-tähti Patrik Laine ja JYPin entinen urheilutoimenjohtaja Mikko Viitanen.
Myös NHL:n pelaajayhdistys NHLPA on kiinnittänyt huomiota, että NHL:n ja pelaajayhdistyksen yhteiseen tukiohjelmaan julkisesti ilmoittautuneiden pelaajien määrä on kasvanut.
Jääkiekon eri ammattiryhmissä alkaa siis olla rohkaisevia esimerkkejä siitä, kuinka mielenterveyteen voi ja kannattaa panostaa.
Jääkiekon kaltaisessa kilpailullisessa ympäristössä on totta kai tilanteita, joissa mielenterveyden asettaminen etusijalle voi aiheuttaa negatiivisia seurauksia esimerkiksi peliajan suhteen.
Toisaalta, psyyken vahvistaminen todennäköisesti auttaa selviytymään edellä mainitusta tilanteesta. Lisäksi omia ajatus- ja käytösmallejaan tarkastelemalla ja korjaamalla on mahdollista kehittyä paremmaksi pelaajaksi, valmentajaksi tai muuksi toimihenkilöksi.
Täytyy ensin huolehtia itsestään, jotta voisi auttaa joukkuettaan. Lentokoneessakin tulee ensin pukea happinaamari itselleen ennen kuin huolehtii muista.
