Harva olisi syksyllä uskonut, että nousujohteisesti aina pronssille asti keväällä yltänyt Kärpät olisi kuluvan sesongin loppurutistuksen lähestyessä lähempänä karsintaviivaa kuin suoraa puolivälieräpaikkaa. Monet syyttävät sormet osoittavat – luonnollisesti ja toki syystä – valmennusjohtoon sekä alisuorittaneeseen maalivahtiduoon, mutta on syytä raapaista myös hieman pintaa syvemmältä.
Kärpät on tällä kaudella näennäisen hyvin rakennettu joukkue. Uusista tulokkaista Michal Kovařčík ja Reid Gardiner hätyyttelevät koko liigan pistepörssin kärkisijoja. Jo varhain syksyllä jatkosopimuksen Ouluun rustannut Ben Tardif on niin ikään täyttänyt roolinsa mallikkaasti. Siirtohuhuista huolimatta pohjoiseen jäänyt Teemu Turunen on ollut kauden aikana loukkaantuneena, mutta kantanut kortensa kekoon moitteetta.
Puolustuspään ongelmat puolestaan nähtiin jo viime kevään välieräsarjassa Pelicansia vastaan, mutta kauteen suunnattiin pitkälti samalla pakistorungolla. Kauden aikana alakertaa onkin jouduttu remontoimaan purkumoukarilla uusiksi. Tuoreista kasvoista eritoten Marcus Björk on ollut vakuuttava ilmestys ja Liiga-tasolle kiistaton huippuhankinta. Kotiin palannut Ville Pokka on niin ikään ollut tärkeä palanen takalinjoille.
Joten, mikä siis on pielessä?
On myönnettävä, että on toki hieman ihmeellistä, miten pitkälle seurajohto on valmis menemään päävalmentaja Ville Mäntymaan pestin suojelemisessa. Esimerkiksi viime kaudella potkut saaneen Lauri Marjamäen kärppäjoukkue oli sarjataulukossa viidentenä, kun tamperelaisluotsille näytettiin ovea. Tämän kauden kurssin korjaamiseksi olisi eittämättä ollut helpointa ainakin yrittää valmentajanvaihdosta, mutta tähän ratkaisuun ei ole syystä tai toisesta kuitenkaan päädytty.
Kärpät on tällä kaudella – osaksi juuri valmennustilanteen johdosta – silmiinpistävän virkamiesmäinen ja kasvoton joukkue. Vastuuta hengettömyydestä voidaankin siis osakseen sälyttää myös valmennusjohdon kontolle, mutta ei kaikkea.
Lukuisista kärkihankinnoista huolimatta ryhmästä puuttuu edelleen se jokin. Joukkue ei vaikuta järin yhteen hitsautuneelta, ja sille sattuu paljon mystisiä ohi-iltoja, joita tämän tason tiimille ei oikeastaan saisi sattua – ei erityisesti nyt, kun panokset kauden jatkon suhteen ovat korkealla.
Herää kysymys; kuka on lopulta se pelaaja, joka repii joukkueen taistoon ilta toisensa jälkeen ja ravistelee hereille niinä iltoina, kun peli meinaa luisua sivuraiteille?
Onko muukalaislegioona ja palkka-armeijamainen joukkue lopulta juuri itsensä näköinen – riittävätkö useina iltoina kuitenkin vain kellokortin leimaus ja palkkanauhan lunastus?
Nyky-Kärppiä katsoessa ei nimittäin voi välttyä ajatukselta, että joukkueessa on edelleen vuonna 2020 hokkarit naulaan lyöneen Lasse Kukkosen mentävä aukko. Kuulostaa ehkä kaukaa haetulta ajatukselta, mutta Kukkosen lopettamisen jälkeen Kärpät on voittanut tasan yhden pudotuspelisarjan – ja sekin tuli viime keväänä nyt karsintoihin suuntaavaa Jukureita vastaan. Toki syitä tälle korpivaellukselle on pitkä lista, mutta niin tai näin, menestys on ollut sittemmin laihaa, eikä tämäkään kausi luultavasti tee asiaan muutosta.
On epäilemättä helpommin sanottu kuin tehty löytää Kukkosen kaltaisia johtajia, mutta ainakin viimeistään nyt on huomattu, että joukkueen isolla J:llä rakentamiseen kuuluu paljon muutakin kuin sinänsä hyvien ja laadukkaiden jääkiekkoilijoiden yhteen kasaamista. Aivan kuten autoonkin voi asentaa turbon, nahkaverhoilun ja uuden karhean spoilerin, mutta ilman toimivaa moottoria menopeli ei hievahdakaan.
Kuluva kausi on toki kesken, eikä viimeistä sanaa ole vielä tämän tarinan osalta sanottu. Tähän asti nähty on kuitenkin jo nyt hyvä koulu suhteellisen kokemattomalle urheilujohtajalle Mikko Myllykoskelle ja muulle seurajohdolle, jotka ovat nyt eittämättä oppineet sen, ettei joukkueen ongelmien ja puutteiden päälle voi vain heittää rahaa ja olettaa niiden katoavan kuin taikaiskusta.
Virheistä olisi ainakin syytä oppia, tai muuten pimeä aikakausi jälkeen Kukkosen uhkaa jatkua vastaisuudessakin.
