Viime kaudella yhdeksänneksi sijoittunut Pelicans on nyt etukäteisarvioiden perusteella selvästi kymmenen parhaan joukossa. Muuttumaton runko, kiekollisen osaamisen hyvä kokonaistaso ja erinomainen valmennus tekevät joukkueesta vahvan.
Se, että joukkueessa on selvää 30 tehopisteen potentiaalia lähes kolmen hyökkäysketjun verran, tekee joukkueesta vaarallisen. Ja se, että 40 pisteeseen heistä yltää ehkä yksi tai kaksi, tekee pelaajista helposti aliarvioitavia.
Samalla nämä pelaajat ovat kuitenkin tasapaksuja. Menestyvää joukkuetta on helppo markkinoida, mutta todelliset kassavirrat ja buumit syntyvät idoleiden synnyttämässä huumassa.
Jere Karalahden siirto Kärppiin oli kiistanalainen juttu, mutta kun ensimmäiset Karalahti-fanipaidat tulivat Oulussa myyntiin, niitä myytiin heti ensimmäisenä iltana viitisenkymmentä. Se on tässä laiskojen fanien maassa yllättävän paljon.
Pelicansin parhaat pelaajat eivät herätä suuria tunteita edes kotikaupungissa. Omia kasvatteja kuten Marko Jantusta, Erik Kakkoa, Tuomas Santavuorta ja Jesse Saarista arvostetaan ja he ovat lahjakkaita taitopelaajia, mutta mikään heissä ei sytytä suuria massoja henkilöpalvontaan. Joukkueen värikkäimmät pelaajat Leo Komarov ja Kari Sihvonen ovat tulleet muualta, eivätkä hekään pysty laittamaan sympaattisessa Pelicansissa sellaista show’ta pystyyn, että kansa olisi myyty.
Täksi kaudeksi seura hankki yhden ulkomaalaisen, kanadalaisen Evan Schwaben. Pienikokoinen sentteri vaikuttaa istuvan nöyrän joukkueen palettiin hyvin. Aivan kuten istui viime kauden ainoa ulkomaalaisvahvistus Patrick Yetman. Yetman oli pieni ja kaihtoi kaikkea räminää, mutta hän teki paljon tärkeitä maaleja.
Pelicansissa vallitsevassa pelaajatyypissä on yksi etu: koska ei ole mediahuomiota nostamassa heidän markkina-arvoaan, he ovat verrattain edullisia. Jo mainittujen lisäksi on vielä sellaisia tyyppejä kuten Henri Heino, joka on luotettavana kahden suunnan sentterinä oikea valmentajan ihannepelaaja, mutta jota juuri kukaan ei tunne. Tuskin muiden seurojen toimitusjohtajat jahtaavat Heinon kaltaisia pelaajia, vaikka valmentajille kyllä kelpaisi.
Koska Pelicansin pelaajiston hinta−laatu-suhde on vähintäänkin kohtuullinen, toimitusjohtaja Ilkka Kaarnaa ei voi syytellä tylsistä ratkaisuista. Lahtelaisyleisölle nousuhuuma on kelvannut tälläkin reseptillä. Viime kaudella Pelicansin kotiotteluissa kävi keskimäärin mukavat 4042 katsojaa.
Lahden ulkopuolella Pelicans on edelleen yksi niistä hajuttomista ja mauttomista. Sehän ei paljon Pelicansin taloudenpitäjiä hetkauta, mutta omassa kaupungissakin buumi tarvitsee aina uusia sytykkeitä. Kaarnankin kannattaa muistaa, että joskus on maksettava vaikka vähän ylihintaa kiinnostavasta pelaajasta.
Sami Helenius oli tästä mitä parhain esimerkki. Puolustajakolossin palkka Pelicansissa oli pelillisiin taitoihin nähden ylisuuri, mutta sitä arvoa, minkä Heleniuksen nimi tylsänpuoleisen nimilistan keskelle toi, ei voi rahassa laskea. Puhumattakaan siitä, kuinka tärkeää Pelicansin oli saada yksi kunnon köriläs hintelään puolustuskalustoonsa.
Sympaattinen pikkuseurakin tarvitsee jonkun samiheleniuksen. Nyky-Pelicansissa on vain vaikea nostaa itseään parrasvaloihin värikkäillä repäisyillä, koska kukkoileva sooloilu olisi valtava riski hyvälle joukkueharmonialle. Eikä Lahteen niin vain karalahtia ja heleniuksia houkutella.
Niinpä taikatemput on tehtävä kiekon kanssa, mutta nykyisellään nämä 30−40 pisteen miehet eivät ole valovoimaisia virtuooseja. Jos joku vastaisi haasteeseen ja harppoisi kunnolla eteenpäin, maajoukkuekin voisi saada uusia kasvoja. Silloin pelikaaneja tunnistettaisiin nimeltä ehkä Lahden ulkopuolellakin.
