Jere Karalahdesta kertova dokumenttielokuva "Karalahti" sai ensi-iltansa elokuvateattereissa 14. toukokuuta, ja Cmoressa on katsottavissa samanniminen neliosainen sarja.
Jatkoajan toimittajat Juha Oinonen ja Juho Sarajärvi katsoivat uutuussarjan ja kävivät dialogia sisällöstä.
Sarjassa Karalahdesta annetaan vastuuttomampi ja ilkeämpi kuva kuin elokuvassa
Oinonen: Liigan kurinpitäjän julkinen uhkailu oli räikein esimerkki, mutta myös päihdekäyttöä ja muita hämärähommia korostetaan sarjassa enemmän – ja nimenomaan positiivisessa tai vähintään "hauskassa" valossa.
Karalahti itse ei koe tarkoituksellisesti loukanneensa läheisiään eikä kadu tekemisiään. Kuitenkin esimerkiksi isä Arto Karalahti, HIFK-pomot Pentti Matikainen sekä Frank Moberg ja jopa Tapulikaupungin kaverit esittävät hyvin eriäviä mielipiteitä. Joissain yhteyksissä Karalahdesta välittyy hyvin piittaamaton vaikutelma, joka kohdentuu juuri Karalahden lähimpiin.
Mainio esimerkki tuli toimittaja Rita Tainolalta, joka oli tehnyt Karalahden perhe-elämästä jutun tämän ensimmäisen avioliiton aikana. Jutussa Jerestä luotiin kuva malli-isänä, ja näin jälkikäteen Tainola kokee tulleensa huijatuksi ja pitää juttua totuuden vääristelynä.
Sarjan asetelma on melko haastava Karalahden oman totuuden kannalta.
Sarajärvi: Sarjaversiossa vaikutelma Karalahdesta on kieltämättä negatiivisempi kuin elokuvaversiossa, sillä osa kritisoivista puheenvuoroista on pitempiä tai kokonaan uusia. Toisaalta myös loppupuolen perheenisäosiota laajennettiin sarjassa huomattavasti, jonka myötä Karalahden positiivisia puolia tuotiin läheisten toimesta kilvan esille.
Viimeisen jakson laajennettu perheosuus tasapainottaa kokonaisuutta huomattavasti, sillä lapsuusosion jälkeen kuulemme Karalahden kaukalon ulkopuolisesta elämästä vain negatiivisia asioita.
Katumattomuus on yksi Karalahden tavaramerkeistä, joka heijastuu käytännössä jokaisessa hänen puheenvuorossaan. Muiden puheenvuorot ovat sarjassa pitempiä, mutta Karalahden omat vastaukset ovat tässäkin versiossa lähinnä ympäripyöreitä tokaisuja tai asioiden pyörittelemistä. Tämän myötä vaikutelma henkilöstä jää väistämättä vielä elokuvaversiota ikävämmäksi.
Koko spektaakkeli on ikään kuin interventio, jossa lähipiiri on kerääntynyt Karalahden ympärille antamaan hänelle täyslaidallisen tekemistään virheistä ja vääryyksistä muita kohtaan. Katumuksen ja anteeksipyytelyn sijaan näemme vain joko tapahtuneen myöntämisen tai vaihtoehtoisesti hänen oman vastineen kritiikille.
Ei dokumentti eikä henkilökuva, vaan puhdasveristä viihdettä
Sarajärvi: Luonnehtisin sarjaa ennen kaikkea viihteelliseksi henkilökuvaksi. Dokumentiksi se pureutuu asioihin melko pintapuoleisesti, eikä sarjaversiokaan tarjoa juurikaan uutta asiaa. Suurin osa tapahtumista on esimerkiksi lööppien kautta ollut kansan tiedossa jo tapahtumahetkestä lähtien. Tässä mielessä se on ehdottomasti lähempänä puhdasta viihdettä kuin aiheeseen syvällisesti pureutuvaa asiapitoista dokumenttia.
Mukavan poikkeuksen uraa kertaavaan henkilökuvamaisuuteen tuovat kotivideot, joissa näemme muutamia väläyksiä niistä harjoituspäiviä edeltäneistä ryyppyilloista, joista Karalahtea sarjassa arvostellaan. Sarjassa näistä ei puhuta tavanomaiseen tapaan "kosteina illanviettoina" tai muuna hauskanpitona, vaan pelkkänä ryyppäämisenä, jonka ohessa haastetaan riitaa ja yritellään taivutella liian juopuneita menemään kotiinsa.
Olisiko Karalahdesta voinut saada mielenkiintoisen dokumenttisarjan, joka menisi viihteellisyyden sijaan asiapitoisuus edellä? Ehkä, mikäli Karalahti olisi valmis tarkastelemaan siinä tekojaan myös kriittisessä valossa. Välillä tuntui jopa hieman joutavalta katsella, miten Karalahtea ensin kritisoidaan kolmella eri suulla, jonka jälkeen kritiikin kohde joko toteaa asian olleen suurin piirtein näin tai vaihtoehtoisesti pyörittelee sitä näkökulmastaan hieman toisenlaiseksi.
Oinonen: Erityisesti sarjan on ensisijaisesti tarkoitus viihdyttää: lyhyitä ja nopeasti vaihtuvia puheenvuoroja, paljon videoita ja kuvia haastattelujen tueksi, noin 45 minuutin jaksot, jotka päättyvät niin sanottuun cliffhangeriin.
Karalahden urassa ja persoonassa olisi valtavasti mielenkiintoisia näkökulmia avattavaksi, mutta "Karalahti" sekä elokuvana että sarjana vain raapaisee pintaa. Sarjan ansioksi on tosin luettava se, että päihdepsykiatri Jonna Levola ja urheilulääkäri Harri Hakkarainen saavat enemmän tilaa asiantuntijanäkemyksilleen.
Dokumentaarisuus kuitenkin karisee nopeasti, kun lääketieteen ammattilaisten rinnalla kuullaan Karalahden kavereita, joista käytetään nimiä, kuten "Pötsi" ja "Mad Dog". Karalahtea puolestaan tituleerataan sarjassa ja sen mainonnassa "jääkiekon pahaksi pojaksi". Toimittaja Petteri Sihvonen menee vielä pidemmälle ja kutsuu Karalahtea "viihdetaiteilijaksi par excellence".
Vain puhtaan viihteellisessä kontekstissa voidaan poikkeuksellisen etevältä kiekkoilijalta riistää tämän urheilijastatus.
Sarjassa korostuu ristiriita Karalahden totuudesta ja lähipiirin usein vastakkaisesta näkökulmasta. Millainen totuus syntyy katsojalle?
Oinonen: Karalahden sarjassa lausumia totuuksia ovat muun muassa "en pidä itseäni alkoholistina" ja "jääkiekko on ollut elämässäni kantava voima". Kuitenkin sarjassa nähdään myös, kuinka Karalahti yrittää vältellä harjoituksiin menoa voidakseen jatkaa kavereiden kanssa juopottelua tai kuinka hän livahtaa kesken maajoukkueturnauksen kasinolle.
Olisiko Karalahdesta saanut mielenkiintoisen dokumenttisarjan, joka menisi viihteellisyyden sijaan asiapitoisuus edellä?
Kaiho jääkiekkoilua kohtaan tulee esille kriisitilanteissa, kuten Karalahden ollessa tutkintavankeudessa tai pankreatiitin vuoksi sairaalahoidossa. Epäilemättä Karalahdella on ollut kova intohimo jääkiekkoon, sillä peliura kesti yli 40-vuotiaaksi asti ja liigauran piste-ennätys syntyi 39-vuotiaana hengenvaarallisesta haimatulehduksesta toivuttua.
Päihteet näyttäytyvät kuitenkin vielä suurempana intohimona, sillä Karalahti ei urheilu-uransa aikana kyennyt jättämään alkoholia ennen kuin oli terveydellisistä syistä pakko – ja peliuran päätyttyä alkoholi palasikin kuvioihin, vaikka riippuvuuskäyttäytymistä on esiintynyt ainakin rahapelien suhteen.
Koska sarjan tehtävä on viihdyttää eikä valistaa, katsojan tulkinnat lienevät toissijaisia − tärkeintä on, että sarjaa katsotaan.
Eikä Karalahti itse ainakaan tunnu välittävän siitä, millaisen kuvan hän itsestään antaa. Vakavalla naamalla ex-pelaaja ensin kertoo haastattelussa, kuinka hän on pysynyt lääkärin ohjeistamissa alkoholimäärissä ja heti perään useat ihmiset kertovat Karalahden selvästi runsaammasta alkoholinkäytöstä.
Sekä elokuva että sarja päättyvät Karalahden ääniviestiin, jossa hän kertoo poikien reissusta Levillä, yöaikaisesta kiinniotosta Kittilän poliisiasemalle ja rikosilmoituksista muun muassa laittomasta uhkauksesta. Loppuun vielä silmänisku ja repliikki "ei tässä vielä eläkkeellä olla".
Viihdearvo on pääasia.
Sarajärvi: Sarjan asetelma on melko haastava Karalahden oman totuuden kannalta, sillä puolestapuhujia ei hänellä sarjassa juurikaan ole. Käytännössä ainoastaan Karalahden äiti, tytär, nykyinen vaimo ja Tapulikaupungin ystävät puhuvat hänestä positiiviseen sävyyn, kun taas lukematon määrä muita ihmisiä lähinnä kertaavat hänen virheitään ja epäonnistumisiaan.
Toisaalta Karalahti ei juurikaan kiellä hänestä esitettyjä väitteitä, joten tavallaan totuuksia on vain yksi. Mukana on kuitenkin yksittäisiä asioita, joista Karalahti puhuu eri tavalla kuin lähipiiri, hyvänä esimerkkinä tästä aiemmin mainittu alkoholinkäyttö.
Sarja ei esitä Karalahden sekoiluja täysin vähättelevästi tai hauskasti, mutta sen päätös kertoo paljon tekijöiden suhtautumisesta kohteeseensa ja hänen toimiinsa. Sarja voisi päättyä positiiviseen perheenisäosuuteen, joka muistuttaa siitä, että Karalahdessakin on hyviä puolia. Silti tekijät päättivät laittaa loppuun Levi-episodin ääniviestin ja Karalahden silmäniskun.
Miten erilainen fiilis Karalahdesta olisikaan katsojalle jäänyt, jos sarjan loppukuva olisi ollut esimerkiksi jokin mukava väläys hänen perhearjestaan lapsiensa kanssa.