Naispelaajat päättäjien pelinappuloina lajihistorian käännekohdassa – "IIHF:n ja CAHA:n puheenjohtajat halusivat lepytellä Samaranchia"

Jääkiekossa keskeinen ero on miesten ja naisten pelin fyysisyydessä, joka kiteytyy Suomen jääkiekkoliiton (SJL) ja kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) sääntökirjoissa 2018–2022 sääntöön 169.

– Naisten jääkiekossa pelaajat eivät saa suorittaa vartalotaklausta vastustajaa kohtaan.

Säännöstä on tehty sukupuolineutraali ainakin Suomen jääkiekkoliiton kolmannessa painoksessa. Sen soveltuvuus on laajennettu mihin tahansa sarjaan, jossa vartalotaklaukset on määritetty kielletyiksi.

– Sarjoissa, joissa taklauksen rajoittaminen on käytössä, pelaajat eivät saa suorittaa vartalotaklausta vastustajaa kohtaan.

Muutosta muotoilussa voi pitää sinällään hyvänä, mutta toisaalta samalla hämärtyy se, että sääntöä sovelletaan kilpasarjoissa käytännössä ainoastaan naisten kohdalla.

Säännöstä voi olla montaa mieltä, mutta sen alkuperä on ollut hämärän peitossa. Pelaajat, myös miehet, mutta varsinkin naiset ovat hämillään asiasta eivätkä osaa selittää, miten tilanteeseen on päädytty. Helena Herralan vuonna 2015 julkaistuun väitöskirjatutkimukseen haastatellut 12–16-vuotiaat tytöt eivät osanneet selittää sen alkuperää.

– Miksi se on ees keksitty, että naiset ei saa taklata[?], ihmetteli yksi haastatelluista tytöistä.

Nykysukupolvelle vastauksen tarjoaa aiemman sukupolven maajoukkuepelaaja, joka edusti Kanadaa 1990-luvulla.

– Se johtuu osin vanhakantaisesta ajattelumallista, jonka mukaan tyttöjen ei tulisi taklailla toinen toisiaan, totesi Angela James (The Ottawa Citizen, 22.4.1992).

Vaikka kiellon juuret ovatkin vanhakantaisessa ajattelussa, kielto ei ollut itsestäänselvyys kansainvälisessä jääkiekossa. Monien yllätykseksi kieltoa ajoi Kanada.

Kähmintää ja kädenvääntöä kulisseissa

Taklaukset kieltävä sääntö tuli voimaan vasta 1990-luvun alussa. Muutoksen taustalla oli kansainvälisen olympiakomitean (KOK) kiinnostus kasvattaa naisurheilijoiden määrää talviolympialaisissa. Lähtötilanne oli KOK:lle kiusallinen, sillä vuoden 1988 talvikisoissa naisten osuus urheilijoista oli vain reilu viidesosa.

Kahdeksan joukkueen naisten jääkiekkoturnaus nähtiin ratkaisuna ongelmaan, sillä se kasvattaisi naisurheilijoiden määrää kertarysäyksellä, antaen olympialaisista tasa-arvoisemman vaikutelman. Kyseessä ei siis ollut hyväntekeväisyys eikä tarkoituksena ollut antaa naisten jääkiekolle lisää näkyvyyttä ja arvostusta, vaan tarve ratkaista talviolympialaisia koskeva imago-ongelma.

– Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Juan Antonio Samaranchin ja kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtajan Günther Sabetzkin odotetaan saapuvan paikalle katsomaan joitakin otteluita. Samaranch on ilmaissut vahvan kiinnostuksen tasapainottaa mies- ja naisurheilijoiden määrää talviolympialaisissa, kirjoitti toimittaja Bob Ferguson ensimmäisten naisten maailmanmestaruuskisojen alla (The Ottawa Citizen, 15.3.1990).

– Samaranch tuli IIHF:n pakeille ja totesi: "tarvitsemme enemmän naisurheilijoita talviolympialaisiin, koska miehillä ja naisilla ei ole tasapuolista mahdollisuutta menestyä, joten voisitteko ottaa naisten jääkiekon hoidettavaksenne? Jos saatte homman toimimaan järkevällä tavalla, edes joissain liitoissanne, nopeutan sen saamista osaksi olympialaisia", muisteli Murray Costello, silloinen Kanadan jääkiekkoliiton (CAHA, nyk. Hockey Canada) puheenjohtaja (The Ottawa Citizen, 2.10.2012)

Ongelmalliseksi lähtökohdan tekee se, että kattojärjestöjen näkemykset eivät ole neutraaleja ja niillä on merkittävästi vaikutusvaltaa ruohonjuuritason toimintaan.

– Kansainväliset urheiluorganisaatiot, kuten Olympiakomitea, ohjaavat voimakkaasti urheilumaailmaa korostaen biologisten sukupuolierojen merkitystä, toteaa Sanna Heikkinen Oulun yliopiston julkaisussa.

– Tämän lisäksi kansainvälisissä urheiluorganisaatioissa sanellaan ehdot kilpasarjoille, huomauttaa Heikkinen.

"IIHF:n ja CAHA:n puheenjohtajat halusivat lepytellä Samaranchia osoittamalla luottamuksensa häntä kohtaan." – Patrick ReId

IIHF oli puolestaan lähes pakotettu järjestämään vuotuiset naisten maailmanmestaruuskisat, koska muuten sen rinnalle saatettaisiin perustaa kilpaileva naisten kansainvälinen jääkiekkoliitto. Tämä olisi vaarantanut IIHF:n aseman olympialaisissa, sillä KOK ei hyväksy useaa kilpailevaa lajiliittoa.

Tämä olisi tarkoittanut jääkiekon jäämistä olympialaisten ulkopuolelle. Toisin sanoen IIHF päätti järjestää kisat KOK:n painostuksesta. KOK lupasi myös palkita IIHF:n ja sitä kautta sen jäsenliitot, kuten CAHA:n, mikäli asiat sujuvat toivotulla tavalla, toivotussa aikataulussa.

– IIHF:n ja CAHA:n puheenjohtajat halusivat lepytellä Samaranchia osoittamalla luottamuksensa häntä kohtaan, toteaa Patrick Reid, maailmanmestaruuskilpailujen järjestelyistä vastannut CAHA:n silloinen varapuheenjohtaja, nykyinen Brockin yliopiston apulaisprofessori, vuonna 2018 julkaistussa väitöskirjassaan.

Mikäli IIHF ja turnauksen järjestelyistä vastannut CAHA pystyisivät toteuttamaan Samaranchin toiveet, IIHF ja sen jäsen CAHA saisivat vaivannäöstään merkittävän määrän rahallista korvausta KOK:lta, toteaa Reid liittojen motivaatioita järjestää naisten maailmanmestaruuskilpailut lyhyellä varoitusajalla. IIHF ja CAHA onnistuivat toteuttamaan KOK:n toiveet.

– Uskon, että on keskimääräistä todennäköisempää, että naisten jääkiekko on olympialaji vuoden 1994 olympialaisissa Norjassa, mutta jotta sinne päästään, tarvitaan tämänkaltainen maailmanmestaruusturnaus, totesi USA:n jääkiekkoliiton silloinen puheenjohtaja ja IIHF:n naisjaoston puheenjohtaja Walter Bush kisojen alla (Star Tribune, 18.3.1990).

– Kansainvälinen jääkiekkoliitto on lobannut kansainvälistä olympiakomiteaa, jotta naisten jääkiekko olisi osa vuoden 1994 olympialaisia Norjassa. Mahdollisuudet siihen ovat 50–50 vuoden 1994 olympialaisten osalta ja tämä on lähes varmaa vuoden 1998 olympialaisten osalta, totesi Bush ensimmäisten MM-kilpailujen finaalin jälkeen (The Globe and Mail, 26.3.1990)

KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch löysi ratkaisun talviolympialaisten imago-ongelmaan.

Kuva © Alexander Hassenstein

Kanada vastaan muu maailma

IIHF joutui luomaan säännöt naisten jääkiekolle, sillä eri maissa oli monenlaisia poikkeamia säännöissä, varsinkin ajan käytön ja erien pituuden osalta. Ensimmäistä MM-kilpailuja edeltäneessä vuoden 1989 Euroopan-mestaruuskilpailuissa sovellettiin olemassa olevia kansainvälisen jääkiekkoliiton sääntöjä. Pelaajat saivat taklata ja käyttää visiiriä. Visiirin käyttö kuitenkin kiellettiin vuoden 1990 kisoissa. Pelaajien tuli tästä lähin käyttää koko kasvot peittävää suojusta.

Vuoden 1990 kisojen merkittävin vääntö säännöistä käytiin taklaamisesta. IIHF:n jäsenistön enemmistö ei halunnut kieltää taklaamista, koska sen katsottiin muuttavan pelin luonnetta oleellisesti. Eurooppalaiset jääkiekkoliitot vastustivat jyrkästi sääntöjen muuttamista. Saksan jääkiekkoliitto (DEB) oli aiemmin kieltänyt sen alaista joukkuetta osallistumasta turnaukseen Kanadassa, koska taklaaminen oli kielletty turnauksessa. DEB ei halunnut tukea pelin kehitystä heidän mielestään väärään suuntaan.

Omissa sarjoissaan ja turnauksissaan taklaukset vuonna 1989 kieltänyt CAHA puolestaan liputti taklausten kieltämistä pelaajien ikä- ja tasoeroihin vedoten. Yhdysvaltain kanta on epäselvä, mutta liiton puheenjohtaja oli kiellon kannalla turnauksen jälkeen, joten on todennäköistä, että myös USA kannatti taklauskieltoa.

– Eurooppalaiset vaativat taklaamista, Kanadan johtaessa niitä, jotka olivat sitä vastaan, kirjoitti toimittaja James Davidson ennen kisoja (The Globe and Mail, 19.3.1990).

– Kanadalaiset päättäjät ovat sillä kannalla, että naisten jääkiekko kehittyy nopeammin, jos nopeaa luistelua ja yksilötaitoa korostetaan kovaa pelaamisen sijaan, totesi Reid haastattelussa (The Globe and Mail, 19.3.1990).

CAHA ajoi kuitenkin samalla omaa etuaan, sillä sen intresseissä oli saada naisten joukkue olympialaisiin. CAHA pelkäsi taklausten johtavan loukkaantumisiin, mikä saattaisi näyttäytyä huonolta IIHF:n päättäjien silmissä sekä vaarantaa KOK:n hyväksynnän.

– Maailmanmestaruuskisojen tukijat pelkäävät vakavien loukkaantumisten vaarantavan lajin kehityksen, totesi Reid kisojen aikana (The Globe and Mail, 24.3.1990).

– Myös IIHF haluaa, että naisten jääkiekko painottaa taitoa ja ettei siitä tulisi yhtä kovaa kuin miesten jääkiekosta, kuvasi Reid kattojärjestön toiveita (The Globe and Mail, 24.3.1990).

"Olemme päässeet eroon lajin aggressiivisesta kuvasta." – Fran Rider

CAHA:n näkemyksiin voi nähdä heijastelevan Ontario Womens Hockey Associationin (OWHA) naisten jääkiekon miesten jääkiekosta eriyttävää linjaa, sillä OWHA:n silloinen puheenjohtaja Fran Rider toimi myös CAHA:n naiskiekkojaoston johtotehtävässä. OWHA on tunnettu kielteisyydestään fyysistä peliä ja varsinkin taklaamista kohtaan.

– Korostamme ryhmätyötä, rehtiyttä ja henkilökohtaista kehitystä. Olemme päässeet eroon lajin aggressiivisesta kuvasta. Naiset ovat pitkään halunneet pelata jääkiekkoa ja olemme luoneet sellaisen lajin, joka vetoaa heihin. Pelaamisen taso on noussut valtavasti, julisti Rider 1980-luvun puolivälissä (The Globe and Mail, 8.4.1985)

OWHA tunnetaan myös lähes militantista sukupuolet erottelevasta linjastaan. Naisten ei haluttu pelaavan miesten jääkiekkoa. Tämä nousi esille jo vuonna 1987, kun kuusi vuotta kestänyt oikeustaistelu Justine Blaineyn oikeudesta pelata sekajoukkueissa ratkesi Kanadan korkeimman oikeuden päätöksellä. Blaineyn ja muiden naisten katsottiin olevan oikeutettuja pelaamaan sekajoukkuessa.

Usean oikeusasteen ja valitusprosessin läpi kulkenut päätös ei ollut Riderille mieleinen, vaikka pojille ja miehille ei annettukaan mahdollisuutta pelata tyttöjen ja naisten joukkueissa, eikä se johtanut naiskiekon tuhoon Ontarion provinssissa.

– Olen huolissani mahdollisesta naisten jääkiekon tuhoutumisesta, jos miesten ja naisten toiminnan integrointi on kontrolloimatonta. Kuka tahansa, joka pitää integraatiota voittona naisille on sitä mieltä, että miesten urheilu on naisten urheilua parempaa. Se on meille takaisku, totesi Rider (The Toronto Star, 19.4.1986).

– Suurin osa vapaaehtoisista toimijoistamme on viestinyt meille, että tilanne on kuin olisi uppoavassa laivassa. He ovat pyytäneet meitä taistelemaan loppuun saakka. Olemme saavuttaneet niin paljon, että emme voi antaa tämän tuhoutua, maalaili Rider oikeusprosessin aikana (The Toronto Star, 12.6.1987).

CAHA ja IIHF myös tarvitsivat OWHA:a, sillä sen sooloilu olisi voinut vaarantaa miesten jääkiekon aseman olympialaisissa. Toisin sanoen CAHA myötäili OWHA:n linjaa, sillä se oli sen ja IIHF:n etujen mukaista.

Kanadan pääkaupunki Ottawa valikoitui kisapaikaksi, koska kisajärjestäjä CAHA:n toimipaikka sijaitsi kaupungissa. Kuva vuodelta 2013.

Kuva © Timo Savela

Taklata saa, mutta ei saa taklata

Eurooppalaisten ajama sääntölinjaus vei voiton, mutta kanadalaiset saivat silti tahtonsa läpi. Virallisesti taklaaminen oli sallittu vuoden 1990 kisoissa, mutta käytännössä ei. IIHF ei voinut eikä halunnut kieltää taklaamista, sillä se oli osa heidän laatimiaan ja vaalimiaan sääntöjä, mutta CAHA ei ollut aikeissa muuttaa omaa taklaukset kieltävää linjaustaan. IIHF tarvitsi CAHA:a järjestämään turnauksen, joten CAHA sai tahtonsa läpi.

– CAHA:n puheenjohtajan vaatimus kieltää taklaaminen vuoden 1990 maailmanmestaruuskisoissa ja sen korvaaminen löyhästi määritellyllä sallitulla kontaktilla, on hyvä esimerkki siitä, miten keskeisessä asemassa oleva päättäjä tai vaikuttaja, joka ajaa tiettyä muutosta, voi saada tahtonsa läpi muiden mahdollisesta vastustuksesta huolimatta, huomauttaa Patrick Reid väitöskirjassaan.

"Monesti tuomari vihelsi taklauksen kiinnipitämisenä tai estämisenä, sillä ne olivat säännöissä lähinnä taklaamista." – Deb Maybury

IIHF myöntyi CAHA:n tahtoon tältä osin. IIHF ei kuitenkaan halunnut antaa tällaista vaikutelmaa, joten sääntöjä päätettiin kiertää turnauksessa. Tuomarien tuli tulkita tilanteet muiksi rikkeiksi.

– IIHF:n puheenjohtaja ei halunnut todeta julkisesti, että taklaukset oli kielletty naisten MM-kilpailussa, koska hän pelkäsi median ja suuren yleisön palauteryöppyä. Julkisuudessa hän kertoi, että pitkään voimassa ollutta säännöstöä sovelletaan sellaisenaan kisoissa. Hän kuitenkin kertoi yksityisesti valmentajille, pelaajille ja toimihenkilöille sekä tuomareille ja kurinpidon päättäjille, että turnauksessa ei sallita taklaamista. Taklata ei saanut vaan pelaajien tulisi tyytyä ohjauspeliin. Kellekään ei toimitettu kirjallista selvitystä, mitä sääntölinjaus tarkoittaisi, vaan pelaajien ja muiden toimijoiden täytyisi totuttautua asiaan kisojen aikana, toteaa Reid väitöskirjassaan.

– Todellisuudessa tämä päätös johtui sekä halusta suojella pelaajia että tarpeesta taata eri liittojen tuki, toteavat Reid ja Daniel Mason vuonna 2015 julkaistussa artikkelissaan.

Asiaa tarkastellessa onkin syytä pitää mielessään, että IIHF tarvitsi eri maiden jääkiekkoliittojen tuen, jotta ne osallistuisivat turnaukseen. Se tarvitsi myös omaa linjaa ajaneen CAHA:n järjestämään kisat, jottei IIHF:n asema KOK:n päättäjien silmissä vaarantuisi.

Koska vaarana oli, etteivät media ja katsojat hyväksyisi jääkiekkoa ilman taklauksia, se piti esittää heille taklauksilla, mutta niin, etteivät pelaajat taklaisi kisoissa. Silloin voisi jälkikäteen perustella taklaamista tarpeettomana osana naisten jääkiekkoa.

– Sabetzki ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa IIHF:ää kritisoitaisiin ensimmäisten naisten MM-kilpailujen järjestämisestä vailla pitkään voimassa ollutta taklaussääntöä. Hän ei myöskään halunnut antaa kuvaa, että IIHF hyväksyisi tästä poikkeavaa linjausta ilman, että media ja yleisö hyväksyisivät sen ensin. Hänelle tarjoutui tähän mahdollisuus Ottawassa järjestetyissä kisoissa, taustoittaa Reid väitöskirjassaan IIHF:n päätöstä kieltää taklaukset.

Reidin näkemyksen mukaan IIHF:n puheenjohtaja Sabetzki siis manipuloi tietoisesti sääntöjä voidakseen antaa hyväksyntänsä taklauskiellolle antamatta kuitenkaan sellaista vaikutelmaa, että oli hyväksynyt kiellon etukäteen. Juuri tästä oli kuitenkin kyse.

Kanadalaiset ovat olleet vuodesta toiseen naisten jääkiekon huipulla.

Kuva © Timo Savela

IIHF ei ollut avoin aikeistaan hämätä mediaa ja suurta yleisöä, joka puolestaan johti siihen, että moni vielä jälkeenpäinkin kuvitteli, ettei taklauskielto ollut voimassa vielä vuoden 1990 kisoissa.

– Tämä IIHF:n puheenjohtajan strateginen ratkaisu manipuloida sääntöjä johti hämmennykseen vuoden 1990 kisojen sidosryhmissä. Kaikki eivät olleet tietoisia tästä, huomauttaa Reid väitöskirjassaan.

Reidin mukaan myös turnauksen järjestäneen CAHA:n puheenjohtaja oli tietoinen asiasta ja oli ilmaissut hyväksyntänsä IIHF:n puheenjohtajen juonelle. Edes IIHF:ssä ei tunnuta olevan perillä kyseisestä vähintäänkin erikoisesta järjestelystä tai asiaa ei haluta myöntää.

– Vuoden 1990 turnaus oli täysosuma, mutta se oli myös ainoa kerta, kun taklaaminen oli sallittua naisten maailmanmestaruuskisoissa. Tämän jälkeen taklaaminen nähtiin lisäävän loukkaantumisriskiä ja vähentävän tyttöjen kiinnostusta lajia kohtaan, kirjoitti Lucas Aykroyd IIHF:n verkkosivuilla vuonna 2020.

– Vuonna 1990 taklaaminen ei ollut sallittua Euroopan maissa, joten en usko, että se oli reilua, totesi Aykroydin haastattelema Kanadaa edustanut Vicky Sunohara.

Media, yleisö, tuomarit ja pelaajat hämillään

Kisat televisioineen TSN:n selostajat ja kommentaattorit pitivät näkemästään, mutta kummaksuivat käsittämätöntä tuomarointia. Tämä johti siihen, että tuomarit joutuivat median ja yleisön hampaisiin, vaikka tuomarit tekivät sitä, mitä turnauksen järjestäjä CAHA ja IIHF olivat sopineet keskenään. Mediaa ja yleisöä ei voinut kritiikistä syyttää, koska he eivät olleet tietoisia asian todellisesta laidasta.

– Muistan miten amerikkalaistuomarit ihmettelivät, mitä heidän tuli viheltää jäähyinä. Samaa ihmettelivät eurooppalaiset tuomarit ja toinen kanadalaistuomari Bob Best, toteaa Reidin haastattelema kisoissa tuomaroinut Deb Maybury.

– Tuomari joutui passittamaan pelaajan jäähylle sääntökirjassa mainitusta rikkeestä. Monesti tuomari vihelsi taklauksen kiinnipitämisenä tai estämisenä, sillä ne olivat säännöissä lähinnä taklaamista, huomauttaa Maybury Reidin väitöskirjassa.

Pelaajat olivat hämillään siitä, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä. Mitään selkeää määritelmää sallitulle ja kielletylle kontaktille ei ollut luettavissa missään.

– Meille kerrottiin, että taklaaminen ei ole sallittua, mutta vartalokontaktit on sallittu, kuten koripallossa, toteaa Kanadaa kisoissa edustanut Heather Ginzel Reidin väitöskirjassa.

– Meidät laitettiin aisoihin sillä taklaamissäännöllä ja sitä ihmetteli, mitä täällä oikein tapahtuu, toteaa Ginzelin joukkuetoveri James Reidin väitöskirjassa.

Taklauskiellolla ei suinkaan suojeltu muita pohjoisamerikkalaisilta, vaan pohjoisamerikkalaisia muilta.

Kuva © Timo Savela

Vaikuttaa siltä, että Kanadan joukkueen pelaajat olivat tietoisia siitä, että käytännössä turnauksessa ei saisi taklata, vaikka säännöissä ei moista mainintaa ollut. Toisten joukkueiden pelaajat taas eivät näytä olleen yhtä tietoisia asiasta. Kiinan maajoukkue eli siinä käsityksessä vielä vuoden 1992 MM-kilpailujen aikana, kunnes heille selvisi kahden pelatun ottelun jälkeen, että taklaaminen on kielletty.

– Harjoittelimme juuri sitä. Meille kerrottiin vasta myöhemmin, että sääntöjä oli muutettu. Tämän takia otimme niin paljon jäähyjä. Yritämme pelata sääntöjen puitteissa turnauksen loppuun, totesi kiinalaisten taustajoukkoihin kuulunut Pan Weimin (The Ottawa Citizen, 22.4.1992).

On väitetty, että taklausten kieltäminen johtui pohjoisamerikkalaisten fyysisyydestä, siitä miten eurooppalaiset jäivät heidän jalkoihinsa taklauspelin ollessa sallittu. Tämä väite ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä kuten olettaa saattaa, pelaajien kokoerot ja poikkeavat taustat vaikuttivat oleellisesti siihen, kuka hyötyy taklaamisesta ja kuka taas ei. Ei pitäisi yllättää ketään, että pienikokoiset ja ilman taklauksia pelanneet pelaajat ovat helisemässä isokokoisten ja taklauksiin tottuneiden pelaajien kanssa.

"Olimme ihan täpinöissä siitä, että pääsemme taklaamaan, kunnes kohtasimme eurooppalaisia joukkueita." – Cammi Granato

– Olimme ihan täpinöissä siitä, että pääsemme taklaamaan, kunnes kohtasimme eurooppalaisia joukkueita. Yllätyimme heidän vahvuudestansa ja siitä, miten he osasivat taklata. Muutaman päävamman jälkeen siihen puututtiin. Pelaajien kokoerot olivat liian suuret. Sitä yritettiin ratkoa yrityksen ja erehdyksen kautta. Sitten siihen tuli täyskielto, muisteli Yhdysvaltoja kisoissa edustanut Cammi Granato (The New York Times, 17.2.2002).

Vastoin yleistä käsitystä tapahtumien kulusta, taklauskieltoa vastustaneet eurooppalaiset ovat huomauttaneet, että kielto suosii varsinkin pohjoisamerikkalaisia. Esimerkiksi norjalaiset ja sveitsiläiset pelaajat toivat asian esille vuoden 1997 MM-kilpailuissa.

– Joukkueiden kapteenit tapasivat vuoden [1996] euroopanmestaruuskisoissa ja kaikki paitsi Suomi olivat taklaamisten sallimisen kannalla. Mielestäni asiat olisi paremmin, jos saisimme taklata, totesi Norjan maajoukkueen kapteeni Lise Fagernes (The Kingston Whig Standard, 3.4.1997).

– Meidän pitää pelata niin. Se on tärkeää meille, koska Kanada, Yhdysvallat ja Suomi ovat pienempiä ja nopeampia. Ei meillä ole mitään mahdollisuutta heitä vastaan, kommentoi sveitsiläispuolustaja Regula Müller (The Kingston Whig Standard, 3.4.1997)

Kielto viralliseksi naisilta kysymättä

IIHF piti turnausta menestyksenä ja sen jäsenistö oli vaikuttunut vähäisistä loukkaantumista. Tämän nähtiin johtuvan taklauskiellosta, joka ei siis ollut virallisesti voimassa. IIHF hyväksyi nykyisen muotoisen säännön kisojen jälkeen huhtikuussa 1990 ja ohjeisti eri maiden liittoja soveltamaan sääntöä omissa sarjoissaan.

Muutosta IIHF:n hallituksessa ajoivat USA:n ja Kanadan jääkiekkoliittojen puheenjohtajat Bush ja Costello sekä IIHF:n vara-puheenjohtaja, kanadalainen Gord Renwick. Puheenjohtaja Sabetzki oli varmaankin myötämielinen muutokselle, sillä kisojen toteutus oli ollut hänen käsialaansa. Yksikään nainen ei naisia koskeneesta asiasta päättänyt, sillä naisia nähtiin IIHF:n hallituksessa vasta vuonna 2003, kun saksalainen urheilulääkäri Beate Grupp ja ruotsalainen juristi Doris Högne valittiin tehtävään.

Päätöksestä kieltää taklaukset voi olla montaa mieltä, mutta tapa millä se toteutettiin on joka tapauksessa kyseenalainen. CAHA ja IIHF järjestivät turnauksen, jonka tehtävä oli antaa vaikutelma, ettei taklaaminen ole oleellinen eikä täten tarpeellinen osa naisten jääkiekkoa, mikä puolestaan vaikutti siihen, että IIHF kielsi taklaamisen naisilta.

On myös pantava merkille, että asiaa ei kysytty pelaajilta itseltään eivätkä he olleet päättämässä kiellosta. Eurooppalaiset eivät ajaneet kieltoa, sillä heille taklaaminen oli osa lajia.

– Suomessa saa taklata, mutta Kanadassa ei, totesi Sari Krooks asiasta (The Toronto Star, 19.3.1990).

Myös yhdysvaltalaispelaajat olivat taklaamisen puolella, kuten Granaton kommenteista käy ilmi. Sama koskee kanadalaispelaajia.

– Olen aina pitänyt taklaamisesta. Olen pelannut pitkään täydet kontaktit sallivaa jääkiekkoa ja oli vaikea vaihtaa taklaamisesta pelaajan ohjaamisen laitaan. Taklaaminen oli iso osa tapaamme pelata, kommentoi James asiaa Patrick Reidin väitöskirjassa.

– Aina silloin tällöin tulee taklattua, koska se on jääkiekkoa, toteaa Jamesin joukkuetoveri Shirley Cameron Reidin väitöskirjassa.