Alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuskisoja on pelattu vasta neljä päivää. Suomen joukkue on pelannut kolme ottelua. Silti turnauksen ympärille on noussut Suomessa jo selkeä ilmiö: kuuluva kritiikki Nuorten Leijonien päävalmentajaa Raimo Helmistä kohtaan.
Jatkoaika on antanut osansa kritiikistä. Kyseenalaistamalla muun muassa pelitavalliset ja joukkueen kasaamiseen liittyvät seikat.
Miksi Helmiselle on jo satanut kritiikkiä? Suomi on ikäluokan hallitseva maailmanmestari, viime vuoden turnauskin käynnistyi yskähdellen, nyt kisa on yhä nuori ja kolmen ottelun tuloksissa ainoa sivuaskel on jatkoaikatappio huippulaadukkaalle Ruotsille. Asiathan ovat periaatteessa reilassa.
Tämän vuoden joukkueen prosessia on hyvä verrata viime vuoden joukkueen vastaavaan. Vuosi sittenkin päävalmentaja Jussi Ahokas sai runsaasti kritiikkiä, kun turnauksen aloitus oli verkkainen. Silti lopulta tavattiin torilla.
Miksi ja millä tavoin tämän vuoden prosessi eroaa viime vuodesta? Miksi nyt näkymät ovat synkemmät?
Se tapa ja itsekriittisyys, jolla Ahokas tiimeineen prosessiaan rakensi alusta alkaen, pitäisi olla se perustaso, jolla Suomen – maailman kärkeen halajavan jääkiekkomaan – tulisi näissä turnauksissa operoida ja niihin valmistautua.
Tavoitehan Suomen joukkueilla on miesten jääkiekossa MM-kisoissa vakio: maailmanmestaruus. Tällä vuosikymmenellä tavoite on toteutunut alle 20-vuotiaissa komeasti kolme kertaa.
Huipulta keskinkertaisuuteen
Tärkein, ja keskeisin, erottava tekijä viime ja tämän vuoden Nuorten Leijonien prosessissa on valmennustiimeissä. Vuosi sitten penkin takana oli tiimi, joka oli vuosi aiemmin epäonnistunut nuorten MM-kisoissa, sen jälkeen ottanut lakin kouraan ja opiskellut peliä lisää. Ja oppinut, mikä näkyikin kaukalossa. Suomi halusi olla pelitavallisesti turnauksen paras.
Nyt Helmisen joukkueen prosessi on antanut väistämättä kuvan, että penkin takana ei ole riittävää osaamista nykylätkän taktisista vaatimuksista nuorten tasolla. Helminen on kyllä päässyt urallaan opiskelemaan peliä muun muassa Jukka Jalosen valmennustiimissä, mutta on aivan eri asia olla apuvalmentajana kuin itse johtaa koko orkesteria.
Muutenkin vuosi sitten penkin takana oli vankempaa ammattiosaamista. Esimerkiksi taitavan pelin osaajan, apuvalmentaja Olli Salon ja videovalmentaja Jukka Varmasen myötä. Nykyisestä valmennustiimistä ei oikeastaan kukaan, ei Helminen, ei Erik Hämäläinen, ei Tuomo Ruutu eikä videovalmentaja Mikael Tolkki ole tullut tunnetuksi nimenomaisesti pelitapojen ymmärtäjinä ja taktisina valmentajina.
Suomi antaa viime vuoteen verrattuna vastustajille eteen myös pelaajamateriaalissa. Hyökkäys ei ole yhtä terävä – sieltä puuttuu monta avainpelaajaa. Puolustuskalusto ja ykkösmaalivahti kestävät kuitenkin hyvinkin vertailun kultajoukkueeseen.
Harjoitusottelut kertovat isoa kuvaa
Yksi tai kaksi Suomen valmistavaa ottelua ennen turnauksen alkua ovat yleensä antaneet oivaa osviittaa siitä, minkälaisella sapluunalla joukkue lähtee MM-jäälle ja mikä on iskukyky. Ne kertovat, mitä asioita on hiottu harjoitusleirillä.
Vuosi sitten Ahokkaan joukkue päihitti MM-kenraalissaan Kanadan 5–2. Tulosta tärkeämpiä olivat Nuorten Leijonien pelaamisessa korostuneet seikat. Suomi pyrki pelaamaan modernisti peliä rytmittäen, vaikka puutteitakin oli. Keskeistä oli, että Ahokas oli oppinut, mitä menestyminen nuorten MM-tasolla vaatii: pelitavallisesti modernia jääkiekkoa.
Suomi ei nyt esimerkiksi pysäytä peliään juuri ollenkaan, kuten vuosi sitten.
Tänä vuonna Suomi kohtasi kenraaliharjoituksessa niin ikään Kanadan. Tulos 4–2 vaahteralehtipaidoille. Suomen pelaaminen oli kerrassaan heikkoa havumetsien jääkiekkoa, jossa miltei ainoa viisikkopelin toistuvuus oli ahnas prässipelaaminen. Kiekollisena Suomi jäi tylysti Kanadan jalkoihin.
Suomi kohtasi vuosi sitten alkulohkossa järjestyksessä Ruotsin, Kazakstanin, Slovakian ja Yhdysvallat.
Nyt rimpsu kulkee: Ruotsi, Slovakia, Kazakstan ja Sveitsi. Paljon on siis yhtäläisyyksiä vastustajissa.
Selkeä yhtäläisyys viime ja tämän vuoden turnauksessa on se, että avausottelu Ruotsia vastaan oli heikko. Viime vuonna tosin sekin heikko suoritus osoitti, että Suomi oli pelitavallisesti ytimessä: se pelasi tukun kontrollilähtöjä ja pyrki hallitsemaan siten mittelön virtausta, vaikka muuten pakka oli jokseenkin levällään.
Nyt Suomen avausmiekkailu Ruotsia vastaan oli yksinkertaisesti heikko – ilman muttia. Kuuluisaa punaista lankaa oli vaikeaa löytää, lukuunottamatta sitä jatkuvaa prässiä, joka tosin ei ole modernia jääkiekkoa edes nuorissa. Pelaaminen oli välinpitämätöntä hurlumhei-jääkiekkoa, jossa vastustajalle annettiin lukuisia ylivoimahyökkäyksiä. Yltiöoptimisista.
Vuosi sitten Ahokkaan suojattien toinen ottelu turnauksessa oli sekin vielä heikohko, ja jopa takapakkia avauksesta. Vastassa oli Kazakstan. Voitto tuli, mutta parannettavaa jäi. Pelaamista katsottiin taas kriittisin silmin, ja Ahokas valmennustiimeineen saikin aikaan napakan ryhtiliikkeen kolmanteen otteluun Slovakiaa vastaan. Suomi palasi jämptiin, hyvin rytmitettyyn viisikkopeliinsä, jota väläytteli avausottelussaan ja kenraaliharjoituksessa.
Viime vuonna viisikkopeli asettui uomiinsa turnauksen kolmannessa pelissä. Se kantoi alkulohkon viimeiseen etappiin, puolivälierään ja lopulta mitalipeleihin.
Helmisen Nuoret Leijonat kyllä rytmittää pelaamista esimerkiksi palautuksilla ja kierähtämällä omiin hakemaan kiekon kanssa uudet vauhdit. Mutta tekemisestä puuttuu täsmällisyyttä. Suomi ei nyt esimerkiksi pysäytä pelin kulkua juuri ollenkaan – toisin kuin vuosi sitten. Myös kiekottomien pelaajien tekemisessä on parannettavaa. Suomelta puuttuu toisteisuutta: siksi sattuu paljon kiekonmenetyksiä.
Suomen pelaamista leimaa kauttaaltaan ikään kuin epäakateemisuus.
Heikon Ruotsi-kohtaamisen jälkeen Suomi on nyt napannut helpot voitot Slovakiasta ja Kazakstanista maalierolla 15–2. Kazakstan-ottelu oli monella tapaa takapakkia Slovakia-taistosta, joka oli Suomelta asenteen ja työmoraalin puolesta oikein hyvä esitys. Vastustajien taso on molemmissa ollut todella heikko. Suomi on yksilöedun turvin dominoinut.
Pelillinen prosessi ei ole ottanut kummoisia askeleita. Ensimmäisessä ottelussa nähdyt yltiöoptimismit ovat hiljalleen poistuneet, mutta kovin moderneja merkkejä ei ole ilmaantunut tilalle. Suomi pelaa edelleen ikään kuin välimallin pelitapaa, jossa ainoa keskeinen viisikkopelillinen seikka on korkea prässi. Täyskäännöksiä tosin tässä vaiheessa ei yleensä tulekaan: isot linjat on tehty joskus aiemmin, nyt vain viilataan.
Jos kavennetaan tarkastelemaan Helmisen prosessia ainoastaan prosessin kehittymisen kannalta, positiivisia merkkejä on toki nähtävissä, mutta se tuskin riittää kovin pitkälle pudotuspeleissä, joissa pelin vaatimustaso nousee aivan eri tasolle kuin heikkotasoisessa alkulohkossa. Isot linjat mättävät. Nyt taidetaan tyytyä siihen, että Nuoret Leijonat on pelitavallisesti keskinkertainen joukkue.
Vuosi sitten iso linja oli kunnossa: Suomi halusi pelata modernia pelitapajääkiekkoa ja olla pelitavallisesti turnauksen ykkönen. Toteutus yskähteli alussa, niin kuin herkästi käy, mutta puolivälierä ja välierä sujuivat loistokkaasti.
Peli sakkaa, päävalmentaja puhuu sitä sun tätä
Journalistinen media tekee omia tulkintojaan joukkueen sekä sen prosessin tilanteesta ja pyrkii selittämään niitä yleisölle lähinnä kahdelta puolelta: varsinaisen pelaamisen kautta sekä valmentajien ja pelaajien julkisen esiintymisen kautta. Näistä pelaaminen on luonnollisesti tärkeämpi.
Pukuhuoneeseen ja videopalavereihin kun eivät ulkopuoliset pääse, on nojattava mainittuihin.
Pelaamisella ja ulosannilla on yleensä tiettyjä yhteyksiä. Se on taas nähty. Helmisen ulosantia ja sisältöä haastatteluissa on kritisoitu. Hän kun tuppaa puhumaan melko laveasti esimerkiksi viisikkopelaamisesta. Tai hän ei oikeastaan edes puhu siitä. Lähinnä sysää viisikkopelillisiä ongelmia jännityksen ja hermostuneisuuden piikkiin ja niin edelleen.
Se ei olisi ongelma, jos kaukalotuote näyttäisi toista. Viestinnällä voi olla moninaisia tavoitteita, mutta kaukalotuotteella on vain yksi: voittaminen. Helmisen joukkueen ongelma on, että touhu kaukalossa näyttää juuri siltä, miten päävalmentaja puhuu. Pelillinen keskinkertaisuus ja löysät höpinät haastatteluissa. Ei se hirveän jämäkältä näytä ulospäin.
Toista oli vuosi sitten. Ahokas, Salo ja Varmanen seikkaperäisesti avasivat haastatteluissa viisikkopelin ongelmakohtia. Siitä paistoi kunnianhimo ja halu kehittää – olla paras. Vaikka alkulohkossa tökki, ulosanti kertoi, että siihen ei tyydytä.
Kaksi aivan erilaista prosessia
Edellä ovat syyt, miksi viime vuoden ja tämän vuoden MM-kisaprojektit eroavat toisistaan oleellisesti. Päällisin puolin näyttää toistaiseksi samalta: pelillisesti vaisua, kovaa julkista kritiikkiä, tulokset kuitenkin hyviä. Pinnan alta löytyy kaksi aivan erilaisin edellytyksin liikkuvaa arvokisaprojektia.
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että suomalaisyleisön kannattaa lopettaa turnauksen seuraaminen ja odottaa ensi vuotta?
Ei. On muistettava, että Suomella on pelissään toimiviakin elementtejä: ykkösmaalivahti, ylivoimapelaaminen ja suorahyökkääminen esimerkiksi. Joskin toisesta alkulohkosta tulee pudotuspeleihin joukkueita, joiden pelaaminen on kokonaisvaltaisesti selkeästi Suomea laadukkaampaa. Mutta lyhyessä turnauksessa jo silkan sattuman merkitys korostuu.
Puhutaan, että jääkiekko-ottelussa sattuman rooli lopputulokseen on jopa 50 prosenttia. Tiukoissa kamppailuissa, kuten MM-kisojen ratkaisutaistoissa usein, sattumalla on valtava merkitys. Muistetaan viime vuoden kisat: onnekas tasoitus ja katkennut maila puolivälierässä – ja Suomi välieriin.
lyhyessä turnauksessa jo silkan sattuman merkitys korostuu.
Mutta on huomioitava, että siihen toiseen 50 prosenttiin pystyy vaikuttamaan. Siinä pieni osa on se valmentajan taktinen osaaminen ja pelikirja, ja kun marginaalit ovat pienet, ratkaiseva ero voikin löytyä sieltä. Nyt Suomi ei maksimoi tuota 50 prosenttia.
Ydin Helmiseen kohdistuvalle kritiikille on siinä, että Suomen penkin takana on nyt poppoo, jonka opeilla ei toteudu modernin Suomi-kiekon kivijalka ja tavoite. Suomi haluaa olla pelitavaltaan maailman kärkimaa. Viime vuonna se alle 20-vuotiaissa miehissä oli sitä. Nyt ei ole.