Nuoret Leijonat päätti MM-turnauksen pelinsä alkulohkossa tylyyn 2–5-tappioon Sveitsiä vastaan. Torstaina on edessä puolivälierä Yhdysvaltoja vastaan.
Nyt oli Suomella vaihteeksi vastassa ihan kelpo jääkiekkojoukkue, joka antoi jo vastusta ja näytti, missä Suomen pelaaminen menee.
Raimo Helminen on kerännyt puolelleen myös puolustajia turnauksen aikana, vaikka kritiikkiäkin on satanut. Esimerkiksi miesten maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen oli Ylen studiossa Kazakstan-pelissä sitä mieltä, että Raipe vielä osoittaa, kuinka hyvä valmentaja on.
Mitä peli, tuo tärkein näyte Helmisen osaamisesta, puolestaan näyttää? Suomen pelissä on hyvin toimivia palasia, mutta myös Sveitsi-ottelu osoitti, että kokonaisuus ei ole riittävällä tasolla.
Pelillisesti Suomen tekeminen ei ole ollut mitenkään erityisen jouhevaa, mistä ovat kielineet esimerkiksi kiekonmenetykset, mutta Helminen on onnistunut mainiosti saamaan kuitenkin pelaajistaan irti.
Pelaajat eivät ole puristaneet mailaa, vaan taitoa, itseluottamusta ja rohkeutta on ollut. Slovakia- ja Kazakstan-peleissä tuo taito tuli erityisen hyvin esiin. Yrittipä Kristian Tanus jopa ilmaveiviä Sveitsiä vastaan!
Tällainen ei ole missään itsestäänselvää heikolla viisikkopelillä, koska yksilöt eivät saa riittävää tukea viisikolta. Suomen pelaajien tekeminen kertoo siitä, että Helminen on osannut valmennustiiminsä kanssa luomaan hyvän, rennon tekemisen ilmapiirin, jossa pelaajat uskaltavat astua esiin.
Toista oli esimerkiksi kaksi vuotta sitten, kun Jussi Ahokas luotsasi Nuoria Leijonia: viisikkopeli tökki, ja yksilöt olivat syväjäässä.
Kun pelaajat käyttävät taitoaan, Suomi on erityisen vaarallinen hyökkäysalueen hyökkäyspelissään ja ylivoimassaan. Niissä on sopivaa juonikkuutta, röyhkeyttä ja rohkeutta. Hyökkäysalueen peliinkin on tullut koko ajan lisää täsmällisyyttä puolustusvalmiuden merkeissä. Näissä asioissa Helmisen valmennustiimi on onnistunut hyvin.
Sveitsi-pelissä Suomi rynnisti hyökkäysalueelleen vielä pitkälti taitoedunsa turvin. Toista voi olla puolivälierässä, kun pelistä pitäisi löytyä muitakin etuja.
Huolettomuus näkyy puolustaessa
Liiankin rento tekeminen on kuitenkin käymässä myös Suomen heikkoudeksi. Peli on kokonaisuutena huolimatonta ja huoletonta. Se käy ilmi jo Suomen pelaajien vaihtojen pituuksista. Peli, usein se hyökkäys, vie pelaajia nyt aika kovaa mennessään ja siinä tohinassa unohdetaan mennä vaihtoon – samalla pelin intensiteetti kärsii rajusti.
Suomella oli Sveitsi-pelissä peräti kahdeksan pelaajaa, joiden vaihtojen pituus oli keskimäärin yli 50 sekuntia. Se on yksinkertaisesti liikaa nykyjääkiekossa. Pitkillä vaihdoilla on liki mahdotonta pelata korkean intensiteetin peliä.
Keskimäärin Suomen pelaajien vaihtojen pituudet tässä koko turnauksessa ovat korkeampia kuin muiden kärkimaiden. Esimerkiksi puolivälierävastustaja Yhdysvaltojen keskiarvot pyörivät pääosin 30–40 sekunnin välissä, kun Suomella ne ovat pääosin 40–50 sekunnin välissä.
Osin varmasti pitkien vaihtojen mutta myös yleisen huolettomuuden myötä Suomen puolustuspelaaminen ja tilanteenvaihtopelaaminen kiekonmenetysten hetkellä ovat epätäsmällisiä. Ovat olleet sitä koko turnauksen, mutta kun vastassa oli jälleen kovempi vastustaja, ne pompsahtivat esiin.
Suomen hyökkääjät, etenkin laitahyökkääjät, liukuvat omalla alueella selkä suorana, maila kahdessa kädessä. He eivät puolusta tiiviisti aluetta, pysähdy ja lähde liikkeelle uudestaan, kuten pitäisi tiiviissä puolustusalueen puolustusmuodossa, vaan liukuvat epämääräisesti kiekon perässä. Tietty nöyryys tehdä töitä myös puolustussuuntaan puuttuu. Alueita jää puolustamatta, joudutaan koko ajan paikkaamaan, ja lopulta tuo sahataan melko helposti halki poikki ja pinoon. Tarvittava jämäkkyys puuttuu.
Tilanteenvaihdoissa kiekonmenetysten jälkeen kolmas hyökkääjä hirmu usein ikään kuin haukkaa ylitöoptimistisesti kohti kiekkoa, usein vieläpä riittämättömällä intensiteetillä. Syntyy vastahyökkäyksiä omiin, kun siellä on vain kaksi pakkia ottamassa hyökkäystä vastaan.
Sveitsin viisi tehtyä maalia eivät olleet sattumaa, vaikka hyvällä prosentilla iskivätkin.
Pystysuunnan havumetsä
Jatkoaika ehdotti jo ensimmäisen Nuorten Leijonien turnauspelin jälkeen, että Suomen tulisi jopa kokonaan luopua ylenmääräisestä kiekkokontrollipelaamisesta.
Sen Helminen valmennustiimeineen teki. Suomen peli kulki Sveitsiä vastaan kuin hyöryjuna kohti pohjoista. Suomi pyrki voittamaan punaviivan mahdollisimman nopeasti, ja tilanteen mukaan joko ylitti siniviivan kiekon kanssa tai päätykiekoin. Pakit tyytyivät pajon siirtokiekkoihin myös omalla alueella.
Suomen peli kulki Sveitsiä vastaan kuin hyöryjuna kohti pohjoista.
Ei siinä hirveästi kiekkoa omissa kontrolloitu, eikä alaspäin tai sivuille erityisen paljon pelattu. Viesti oli selvä: nyt mennään ylöspäin ja kovaa! Siinä oli jo häivähdyksiä vanhasta kunnon havumetsien pystysuunnan pelistä.
Se oli Helmiseltä ihan oiva veto, sillä Suomen pelin organisointi ei ole ollut sillä tasolla, että se mahdollistaisi laadukkaan kiekollisen pelaamisen. Ensimmäisissä peleissä sitä yritettiin, ja tuloksena oli jatkuvia kiekonmenetyksiä.
Ronskilla pystysuunnan pelaamisella, jossa syöttösuuntia käytetään niukalti – eli vain painollista laitaa ja sentteriä – ja pelataan paljon siirtokiekkoja, Suomi saa pelinsä riskikertoimia alaspäin.
Edelleen vastahyökkäyspelaaminen toimii mainiosti, mikä voi olla tärkeä iskunpaikka Yhdysvaltoja vastaan.
Mielenkiinnolla odotamme, mitä puolivälierä tuo tullessaan.
