52 W - 16 L - 10 T - 4 OL = 118 pts.
42 W - 29 L - 11 T - 1 OL = 96 pts. (1999-00 82 peliä)
Johtoryhmä: GM Pierre Lacroix, päävalmentaja Bob Hartley
Erinomaisen runkosarjan ansiosta joukkuen rikkoikin useita organisaation ennätyksiä. 118 pistettä on 11 pistettä enemmän kuin aikaisempi organisaation piste-ennätys ja ensimmäisen kerran joukkue päästi kauden aikana vähemmän kuin 200 maalia (192). Muita organisaation uusia yhden kauden ennätyksiä olivat mm. eniten voittoja (52), eniten kotivoittoja (28), eniten kotipisteitä (63) ja vähiten tappioita (20). Tosin tehdyissä maaleissa ei päästy lähellekkään kultaisen kahdensankymmentäluvun aikoja. Kaudella 1983-84 Stasnyt, Goulet ja kumppanit mättivät 360 maalia, kun tällä kaudella eniten maaleja tehnyt New Jersey jäi alle 300:n (295). Mutta läntisen konferenssin maalinteko-tittelin Avalanche otti, sillä Devilsien lisäksi muut Avseja enemmän maaleja tehneet joukkueet löytyivät idästä (Pittsburgh, Ottawa).
Kolmatta kauttaan valmentava Bob Hartley ajoi jälleen kerran sisään uusia tulokkaita. Hyökkäyksessä paikkansa lunastivat tamperelaisen Ville Niemisen lisäksi agitaattori Dan Hinote ja rauhanturvaaja Scott Parker. Myös kesken kauden mukaan tullut 24-vuotias Steve Reinprecht voidaan vielä laskea uudeksi tulokkaaksi. Puolustuksessa Rick Berry ehti pelata ansiokkaasti 19 peliä, ennenkuin hänet palautettiin AHL:n Hersheyhin. Maalissa sveitsiläinen David Aesbicher selvitti lopulta kautensa tyylikkäästi.
Maalivahdit
G - David Aebischer / Patrick Roy
Roy teki yhden kauden voittoennätyksensä (40) sekä meni kauden aikan kaikkien aikojen voittolistan kärkeen. Patrickin edessä pelaava joukkue on kuitenkin niin hyvä, että tuskinpa häntä valitaan NHL:n ykkös- tai kakkos-tähdistöön, puhumattakaan Vezina Trophyn voittajaksi. Valmentaja Hartley voi olla veteraanin runkosarjan esitykseen tyytyväinen, huolenaihetta kuitenkin antavat sarjan lopussa kiukuttelemaan alkaneet polvet. Avalanchen menestyminen pudotuspeleissä vaatii Roylta vähintään runkosarjan tasoisia esityksiä, ja Stanley Cupin voittaminen vieläkin enemmän.
Tulokasmaalivahti David Aebischerin kausi oli vuoristoratamainen. Kausi alkoi komeasti neljällä voittolla neljässä pelissä, mutta kauden keskivaiheilla tuli notkahdus. Väliin tuli kuuden pelin jakso, jossa saldona oli 1 voitto, 3 tappiota ja 2 tasapeliä. Mutta kauden loppu oli hyvä ja varsinkin Calgary-voiton (nollapeli) jälkeen Aesbicheria kehuttiin runsaasti. Loppukauden hyvien esitysten ansiosta hänen torjuntaprosenttinsa nousi 90 prosenttiin, mikä on nuorelle kakkosmaalivahdille hyvä lukema. Royn loppukauden vaikeuksien vuoksi hänelle tuli pelejä (26) ja peliminuutteja (1393) hieman odotuksiani enemmän, sillä odotin hänen kuin saman verran kuin Marc Denis viime kaudella (23 GP, 1203 min.). Ensi kesä kertoo miten paljon Aesbicheriin todella luotetaan, mutta tuskinpa menestystä janoava GM Lacroix kokematonta sveitsiläistä ykkösmaalivahdiksi asti nostaa.
Puolustus
D1. (10 maalia) - Ray Bourque (7) / Adam Foote (3)
D2. (27 maalia) - Martin Skoula (8) / Rob Blake (19)
D3. (9 maalia) - Greg DeVries (5) / Jon Klemm (4)
Muut: Nolan Pratt (1), Rick Berry (0)
Rob Blaken tulo joukkueeseen toi puolustuksen kiekolliseen - ja kiekottomaankin - peliin aivan uuden ulottuvuuden ja Coloradon kuusikko kestää vertailun minkä tahansa NHL-joukkueen kuusikon kanssa. Suurin ongelma puolustuksessa onkin ollut jatkuvat loukkaantumiset. Adam Foote pystyi pelaamaan kaudella vain 35 peliä ja Blake oli poissa 25 pelistä. Kaiken kruunuksi kauden lopussa Ray Bourquekin joutui lepäämään selkävaivojen vuoksi kahdesta viimeisestä pelistä. Onneksi Bourquen vamma on niin lievä, että hän palasi kaukaloon jo pudotuspelien alkuvaiheessa.
”Big three”:n varjossa loput kolme luottopakkia Skoula, de Vries ja Klemm pelasivat hienon kauden. Skoula kärsi kakkosvuoden kirouksesta kauden ensimmäisellä puoliskolla, mutta hienon loppurutistuksen ansiosta teki sekä uuden piste-ennätyksensä (25) että maaliennätyksensä (8). Puolustuksen suurin yllättäjä oli Greg de Vries. Hän nousi marginaalipelaajasta luottomieheksi ja teki sekä piste- että syöttöennätyksensä (5+12 = 17). Ja lisäksi Gregin teholukema oli komea +23.
Vain yhtä pienemmän teholukeman sai pakkien ahkerin taklaaja Jon Klemm (175 taklausta). Klemm on kauden päätteksi vapaa agentti (UFA), mutta toivottavasti Lacroix saa pidettyä hänet mukana joukkueessa. Vaikka Rick Berry olisikin ensi kaudella valmis vakiomieheksi, niin menestyvä joukkue tarvitsee Klemmin kaltaisia monipuolisia ”rivimiehiä”. Ja koska Aaron Miller menetettiin osana Blake-kauppaa, niin joukkueessa ei ole Footen lisäksi muita rightin pakkeja kuin vapaat agentit Klemm ja Blake.
Hyökkääjät
1. (122 maalia) - Alex Tanguay (27) / Joe Sakic (54) / Milan Hejduk (41)
2. (65 maalia) - Chris Drury (24) / Peter Forsberg (27) / Ville Nieminen (14)
3. (35 maalia) - Eric Messier (5) / Steve Reinprecht (15) / Shjon Podein (15)
4. (11 maalia) - Dan Hinote (5) / Stephane Yelle (4) / Scott Parker (2)
Muut: Dave Reid (1), Chris Dingman (1)
Maaliskuun lopun Hockey Newsissä (#28) listattiin NHL:n parhaita ketjuja ja Colorado oli listoilla komeasti edustettuna. Avalanchen ykkösketju rankattiin liigan toiseksi parhaaksi Lemieuxin ketjun jälkeen ja kauden lopussa piristyneen Forsbergin ketju ylsi seitsemänneksi. Ainoastaan Colorado ja Pittsburgh saivat kaksi ketjua NHL:n kahdenkymmenen parhaan ketjun joukkoon, mutta Avalanche oli ainoa joukkue, joka sai kaksi ketjua top twentyyn JA sen lisäksi ketjun parhaiden puolustavien ketjujen (Hinote-Yelle-Podein) listalle.
Kahdessa ensimmäisessä ketjussa pelanneista miehistä Forsbergia lukuunottamatta kaikki tekivät uuden maaliennätyksensä. Rookie Niemisen kohdalla ennätys oli selviö, mutta iloisia yllätyksiä olivat Sakicin 50 maalin ylitys ja Hejdukin pääseminen 41 maaliin. Kauden suurin yllätys hyökkääjistössä oli kuitenkin Alex Tanguay. Vaikka hän hieman hiipuikin loppukaudesta, niin kesän ahkera voimaharjoittelu palkittiin hienolla kaudella. Lukemat 27 maalia ja 50 syöttöä, sekä plusmiinuksessa 35 plussan puolella, osoittavat että kaikkien kohdalla kakkosvuosi ei olekaan niin vaikea mitä väitetään.
Stephane Yellen loukkaantumisten vuoksi Steve Reinprecht on pelannut paljon sentterinä kolmosketjussa, jossa hänen laitureinaan ovat olleet useinmiten Podein ja Eric Messier. Tosin Messier oli loppukaudesta loukkaantuneena ja hänen tilallaan pelasi Hinote. Reinprecht tuo kolmosketjuun taitoa ja hyökkäyspään tehoja enemmän kuin Yelle, vaikkei olekaan fyysisessä pelissä Yellen veroinen. Messier, Podein ja Hinote ovat kuitenkin ahkeria taklaajia, joten Reinprecht voi keskittyä hyödyntämään laitureidensa aikaansaamasta sekaannuksesta syntyviä maalintekotilanteita.
Coloradon nelosketju ei ole kauden missään vaiheessa täyttänyt siihen asettamiani odotuksia, mutta suurin syy ketjun tehottumuuteen lienee vähäinen peliaika. Oikeastaan ainoa vakinaisemmin nelosketjussa pelanneista miehistä, joka sai tyydyttävästi peliaikaa, oli kolmos- ja nelosketjujen välillä sinkoillut alivoimaspesialisti Yelle. Tosiasia kuitenkin on, että Avsien ykkös- ja kakkosketjun miehet pelaavat tasakentällisten lisäksi ylivoimat ja pääosin alivoimatkin. Ja jäljellejäävästä peliajasta valtaosan haukkaa kolmosketju, joten Parker ja Dingman pääsevät vetämään pelissä kymmenisen vaihtoa - eikä usein sitäkään. Todennäköisesti viimeistä kauttaan vetävän veteraani Reidin peliaika oli hieman näitä näitä tappelijoita runsaampaa, mutta hänen panoksensa taitaa olla merkittävämpi rookieiden opastajana ja kannustajana kuin varsinaisesti pelaajana kentällä.
Ensi kaudella Reid ja Dingman korvattaneen nuoremmilla ja halvemmilla miehillä, ja Nedorostin saapuminen voi vaarantaa Yellenkin pelipaikan. Ennen ensi kauden alkua ovat kuitenkin edessä pudotuspelit, joissa Stanley Cupin kohtalon lisäksi ratkastaan se, kuka kallispalkkaisista veteraaneista saa jäädä ensi kaudeksi Denveriin ja kuka joutuu etsimään itselleen uuden työnantajan.
