- Kun olin nuorempi, en olisi ikinä uskonut kutsuvani Vegasia kodiksi, Engelland kirjoittaa Players' Tribunessa.
- Olen vain lapsi Edmontonista. Tulin tänne ensimmäistä kertaa 2003 pelaamaan Las Vegas Wranglesille ECHL:ssä, mikä oli aikalailla niin kaukana NHL:stä kun olla voi. Kotiareenamme oli The Orleans -kasinon yhteydessä, eikä siellä ollut edes oikeaa kuntosalia. Tapasimme treenata Gold's -kuntosalilla saman tien varrella.
Pelaajat tienasivat 500 dollaria viikossa, joten joukkue neuvotteli sopimuksen Irlantilaisen baarin, McMullan'sin, kanssa. Se sijaitsi aivan areenan vieressä, joten pelien jälkeen kaikki tapasivat kävellä sinne syömään. Jos jätti viisi dollaria tippiä, sai syödä ilmaiseksi.
- Söin varmaan 500+ paimenen piirasta, Engelland myöntää.
Ja yhtenä iltana hän näki baarissa nätin tytön, keräsi rohkeutta ja käveli hänen luokseen esittäytymään. Tytön nimi oli Melissa, ja hän oli tekemässä maisterintutkintoa UNLV:ssä. Engelland kertoi pelaavansa jääkiekkoa Wranglersille, ja ajatteli Melissan olevan vaikuttunut. Hänen ilmeensä hädintuskin värähtikään.
Melissa ei tiennyt jääkiekosta mitään, joten Engelland antoi hänelle numeronsa ja pyysi tulemaan seuraavaan peliin, että hän voisi itse nähdä mistä oli kyse.
- Kun olin kävelemässä takaisin omaan pöytääni, yhtäkkiä huomasin ajattelevani - tämä tyttö ei aio soittaa minulle. Joten käännyin ympäri ja menin takaisin.
Me emme ole vain vahvoja, me olemme Vegas-vahvoja.
Engelland pyysi Melissan numeroa, ja muutama päivä myöhemmin hän istui yleisössä The Orleansissa.
Näihin aikoihin Engelland oli kova tappelemaan, ja siinä myös aika hyvä. Pelin keskellä vastustaja halusi pudottaa hanskat, joten niin tehtiin - eikä hän aikonut hävitä Melissan edessä. Rangaistusaitiossa istuessaan hän ajatteli ylpeänä tehneensä vaikutuksen.
Pelin jälkeen Engellandin oli tarkoitus tavata Melissa McMullan'sissa, mutta hän löysi itsensä odottamassa turhaan. Niinpä hän soitti perään ja nopeasti tuli ilmi, että Melissa ei ollutkaan kovin vaikuttunut.
- Hän kysyi... Oletko vähän hullu?
Melissa piti tappelemista järjettömänä ja holtittomana, mutta Engelland yritti selittää, että se on vain osa hänen työtään. Hän oli kai tarpeeksi vakuuttava, koska Melissa suostui tulemaan paikalle.
Viisitoista vuotta myöhemmin he ovat naimisissa ja heillä on kaksi lasta.
- ja Melissa pitää edelleen ihan yhtä hulluna sitä, että Engelland menee töihin tappelemaan muiden, aikuisten miesten kanssa.
Vaikka Engellandin jääkiekkoura vei heitä pitkin maailmaa, aina Pittsburgista Norjaan ja Calgaryyn, he palasivat Las Vegasiin joka kesä.
- Rakensimme sinne kotimme. Löysimme sieltä läheisimmät ystävämme. Vegas on Vegas, The Strip on The Strip. Se on mahtavaa. Mutta mitä ihmiset eivät ymmärrä on, että Las Vegas on melkein kun pikkukaupunki. Kaikki siellä asuvat ihmiset tuntuvat tuntevan toinen toisensa, tai tuntevat jonkun joka tuntee jonkun. Se on läheinen, tiivis yhteisö, ja me rakastamme sitä. Vegas on koti.
Koko perhe oli innostunut, kun laajennusjoukkue Vegas Golden Knights osoitti kiinnostusta Engellandiin. Melissa kyseli asiasta kaksi päivää läpeensä, joten kun soitto agentilta viimein tuli, riemu repesi.
- Jos joku olisi 2004 kertonut minulle, että pelaisin NHL:ssä, se olisi ollut enemmän kun tarpeeksi. Pelasin alemmissa sarjoissa kuusi kautta, ennen kun pelasin ensimmäisen NHL-pelini. Oli aikoja, jolloin ajoimme Melissan kanssa koko maan läpi seuraavalle harjoitusleirilleni tai uuden joukkueeni luokse. Usein parkkeerasimme automme Wal-Martin parkkipaikalle ja nukuimme muutaman tunnin, että meidän ei tarvitsisi tuhlata rahaa hotelliin.
Tieto Las Vegasin tapahtumista levisi, ja yhtäkkiä jääkiekko tuntui turhalta.
Kaikki vaikutti täydelliseltä, kun perhe odotti kauden ensimmäistä kotipeliä. Ja sitten he heräsivät Melissan parhaan ystävän puheluun keskellä yötä ja kuulivat, mitä Las Vegasissa oli tapahtunut.
- Yhtäkkiä jääkiekko tuntui äärettömän turhalta, Engelland kirjoittaa.
Monet perheen ystävistä olivat tapahtumapaikalla. Kahta heidän parhaiden ystäviensä ystävää ammuttiin, mutta kiitos viranomaisten toiminnan, he molemmat selvisivät.
- Keskellä tragediaa kuulit niin monia tarinoita rohkeudesta. Tunsimme UNLV:n apulaisvalmentaja Nick Robonen, jota ammuttiin useita kertoja. Hänen pikkuveljensä Anthony kantoi hänet turvaan ja auttoi sitomaan haavat välineillä, joita löysi lähelle jätetystä poliisiautosta. Anthony ei tiennyt, miten pahasti hänen veljensä oli loukkaantunut, mutta palasi silti tapahtumapaikalle auttamaan tuntemattomia.
Koko kaupunki oli järkyttynyt, mutta surun edessä kaikki tulivat yhteen. Jono luovuttamaan verta oli kuusi tuntia ja ihmisiä kehotettiin lähtemään kotiin, mutta he jäivät silti. Myös Golden Knights näytti tukensa vierailemalla poliisiasemalla, sairaaloissa ja veripankissa.
- Yhteenkuuluvuuden tunne on uskomatonta, Engelland kehuu. Ihmiset halusivat näyttää, että olivat loukkaantuneiden tukena, ihan sama miten pitkään siihen menisi ja miten pitkään pitäisi odottaa.
Olisi typerää väittää, että urheilu voisi auttaa ihmisiä toipumaan tälläisestä tragediasta.
Myös joukkue löysi toinen toisensa tapahtumien jäkimainingeissa.
- Olisi typerää väittää, että urheilu voisi auttaa ihmisiä toipumaan tälläisestä tragediasta. Tiedämme, että se on vain jääkiekkoa. Tiedämme, että se on vain peli.
Pukuhuoneessa kuitenkin puhuttiin, että ehkä voitaisiin mennä ja auttaa tekemään tämä kaupunki ylpeäksi, auttaa ihmisiä ajattelemaan jotain muuta edes parin tunnin ajan.
Tunnelma oli raskas ennen ensimmäistä kotipeliä, joka pelattaisiin vain mailin päässä tapahtumapaikalta. Kaikki olivat hermostuneita, mutta erityisesti Engelland, joka oli luvannut pitää puheen pelin yhteydessä kunnioitettaville pelastustyöntekijöille.
- Hermostun, kun joudun puhumaan 10 ihmisen edessä, 17 000 ihmisestä puhumattakaan. Vaimoni auttoi minua editoimaan puheen sellaiseksi, että pystyisin sen pitämään. Käytin koko päivän siihen, että toistelin sanoja mielessäni.
Kun Engelland luisteli jäälle ja näki kaikki viranomaiset ja pelastustyöntekijät - miehet, naiset, nuoret ja vanhat, lääkärit, sairaanhoitajat, palomiehet ja poliisit - hän tunsi rauhoittuvansa. Hän tiesi, että kaikki nämä ihmiset olivat juosseet pelottomasti suoraa kohti vaaraa.
- Yritin unohtaa missä olin ja puhua suoraa heille. He ovat todellisia sankareita. He ovat ne, jotka tekevät Las Vegasista niin erityisen paikan. Paikan, jota kutsun ylpeydellä kodikseni.
Joukkue aikoo jatkossakin tehdä kaikkensa auttaakseen niitä, joihin tämä järjetön, väkivaltainen teko vaikutti.
- Me emme ole vain vahvoja, me olemme Vegas-vahvoja.
