Eric Perrinin vuoden jatkosopimus sytytti Hanskaajat kiivaaseen väittelyyn. Seurauskollisuus on hiipumaan päin pitkin urheilumaailmaa, mutta Lauri Lehtinen ei suostu Perrinin innoittamana luopumaan toivosta. Skeptisempää näkemystä tarjoilee ikuinen inhorealisti Solmu Salminen.
Solmu Salminen: Eric Perrin päätti jatkaa hienon kiekkouransa auringonlaskua JYPissä. Tämä ei yllätä ketään, sillä Perrin on asettunut mukavasti Jyväskylään ja näyttelee isoa roolia joukkueessa.
Yllättävää sen sijaan oli veli Lauri Lehtisen ilonkyynelehdintä sosiaalisessa mediassa. Kolmessa muussa jengissä pelanneen Perrinin soppari kuulemma kertoo, että seurauskollisuus elää ja voi hyvin. Mitä ihmettä nyt taas hourit?
Lauri Lehtinen: Eric Perrinin oma seurauskollisuus voi hyvin, jääkiekossa ja kotoisessa Liigassamme ylipäätään mennään huomattavasti negatiivisemmalla meiningillä.
Tämän vuoksi ilahduin Perrinin jatkosopimuksesta suuresti.
Etenkin ulkomaalaisten pelaajien osalta seurauskollisuus on nykyaikana todella vähäistä ja Perrin tekee tässä ison, iloisen poikkeuksen.
Perrin ei ole kesän 2002 jälkeen pelannut missään mussa liigaseurassa kuin JYPissä ja NHL-haaveiden haihduttua on seura Euroopassa ollut poikkeuksetta JYP.
Tämähän on toki kaltaisellesi inhorealistille täysin käsittämätöntä haihattelua.
Salminen: Miten umpikanadalaisen, 20 vuotta ympäri maailmaa pelanneen 38-vuotiaan sydän voi yhtäkkiä olla suomalaisen jääkiekkojoukkueen muotoinen? Ei mitenkään. Perrin on aikuinen mies, jonka vaakakupissa jääkiekko on ennen muuta työ ja Jyväskylä tuttu paikka asua.
Perhe- ja ystävyyssuhteet sekä asuinpaikan houkuttelevuus ovat kerran kerrasta seuravalintojen takana, puhuttiin ulkomaalaisista tai suomalaisista pelaajista. Ei tämä ole sen monimutkaisempaa kuin kirjanpitäjällä tai rakennusmestarillakaan.
Näitä hattararomanttisia "seuran miehiä" ei enää Liigassa näe. 2010-luvulla pelaaja on kauppatavaraa ja tuote. Hän tietää sen itsekin. Tavallaan ikävää, mutta totta ja välttämätöntä.
Lehtinen: Pyh ja pah.
Onneksi Liigassa on yhä Ville Kohon, Toni Söderholmin, Ville Niemisen ja vaikkapa Jari Viuhkolan kaltaisia pelaajia, jotka olisivat saaneet muualtakin tukuttain rahaa, mutta kumma kyllä seura on pysynyt samana.
Itse ajattelen seurauskollisuuden siten, että pelaaja on seurauskollinen hoitaessaan velvoitteensa seuraansa kohtaan moitteettomasti ja ollessaan valmis tinkimään tietyistä eduista - kuten esimerkiksi pienistä summista rahaa - pysyäkseen rakkaana pitämässään seurassa.
Esimerkiksi Nieminen ei ikinä pelaisi tuntuvastakaan lisäsummasta Ilveksessä, vaikka olosuhteet, ympäristö ja ihmissuhteet pysyisivät aivan samoina Tampereella.
Perrinin tapauksessa olen ymmärtänyt, että mies on jo istuttanut perheensäkin Jyväskylään. Pelaaja, joka saisi varmasti enemmän rahaa muualta, jatkaa kaudesta toiseen JYPissä ja kommenteista päätellen rakastaa sekä kaupunkia että pelaamista JYPissä.
Hattararomanttista kauppatavaraa?
Salminen: Jos joku yksittäinen pelaaja ei löydä mitään muuta rakastettavaa kuin jääkiekkoseuran, se ei muuta isoa kuvaa ja trendiviivoja. Sitä paitsi missä Nieminen oli, kun Tappara kynsi? Ei häntä vastoin tahtoaan KHL:ään raahattu.
Jos haluat leikkiä nimileikkiä, häviät. Ruutu, Karalahti, Vahalahti, Mikkola, Elo. Jatkanko?
Elämme huippuunsa viritetyn markkinointikoneiston keskellä. Seurauskollisuus ja -ikonius on paksua pajunköyttä, jolla myydään pelipaitoja ja kausikortteja. Katso Pohjois-Amerikkaan.
Edelleen, pelaajan päätöksen takana on aina rahan lisäksi henkilökohtaisia syitä. Väitätkö oikeasti, että Ville Koho pelaa edelleen SaiPassa SaiPan vuoksi, ei oman elämäntilanteensa?
Lehtinen: Ville Koho pelaa SaiPassa sekä SaiPan että oman elämäntilanteensa vuoksi. Tätä kutsun jo seurauskollisuudeksi.
Tässä kohtaa sinun tulisi herätä. Minustakin seurauskollisuus on hiipumaan päin, mutta on absurdia väittää, etteikö sitä enää esiintyisi lainkaan.
Ei ole mitenkään poissulkevaa käydä pelaamassa uransa parasta jääkiekkoa NHL:ssä tai käydä hakemassa kymmenenkertainen palkka KHL:stä siihen kyetessään. Se ei tee kenestäkään petturia.
Jos Stanley Cupin voittanut kanadalainen palaa maailmalta takaisin kotiin, Jyväskylään, voidaan puhua jo todellisesta uskollisuudesta seuraa ja kotikaupunkia kohtaan.
Elämme kiekkokansassa, joka pitää Brian Rafalskia ja Marek Zidlickyä jonkinmoisina HIFK-ikoneina. Tässä maailmankuvassa Perrin mahtuu joka päivä todistamaan minulle seurauskollisuutta yhä pihisevän.
Salminen: Seurauskollisuuspuheita on vaikea ottaa todesta, kun korulauseita jakelevat pelaajat ovatkin vuoden päästä naapurijoukkueessa. Toisella puolella tiskiä seurat jättävät ikoninsa vaille työtä.
On tietyllä tavalla ihailtavaa palata saman seuran väreihin kerta toisensa jälkeen, mutta toiminnan järkevyys on kyseenalaista, jos seura alkaa käyttää pelaajaa hyväkseen.
Seurauskollisuus ei nykyaikana voi olla hyvyyden ja oikeamielisyyden määritelmä. Ei pelaajaa voi leimata petturiksi, jos hän menee töihin parhaaksi valitsemaansa paikkaan. Samassa seurassa pelaaminen ei tee Matista parempaa ihmistä kuin pätkätyöläis-Teppo on.
Lehtinen: Haiskahtaa sille, että hyväksyit seurauskollisuutta silti olevan olemassa nykylätkässäkin. Hyvä, että tulit järkiisi.
Seurauskollisuuden negatiivinen ilmentymä voitaisiin hyvin pukea viime kesän tapahtumiin Turussa. TPS koitti käyttää hyväkseen Petteri Nummelinin ja Ville Vahalahden asemaa seuraikoneina ja tälläsi pelkkää sahanpurua pöytään palkkioksi.
Tässä kohtaa pelaajan tuleekin ajatella omaa parastaan ja nostaa kytkintä.
Posin puolella on ilahduttavaa nähdä vaikkapa Kohon otteita. Koho johtaa rakastamaansa seuraa isossa roolissa uransa parasta kiekkoa pelaten.
Lappeenrannassa parisuhde pelittää. Uskottomuuteen ei ole syitä, mutta kyllähän se rakkaus Kohon mussukkansa luona pitäisi joka tapauksessa.
Nykyaikaisen seurauskollisuuden vaaleanpunaisia hattarapilviä. Ah.
Salminen: Pelaajan ei tule ajatella parastaan tässä, siinä tai tuossa kohtaa, vaan aina. Pätee elämään yleensäkin.
Jos olet onnellinen edustaessasi tiettyä seuraa, niin ole. Mutta joka päivä näistä seuroista tulee Liigassa hieman bisnesvetoisempia ja hieman enemmän kulutustavaraa. Samaan tahtiin muuttuu pelaajien ajattelu. Ketä edustat, kun pelaat sydämelläsi tulevaisuuden angrybirds-Pelicansissa? Lahden Reipastako? Mitä järkeä siinä enää on?
Tämän takia vanhakantainen sydänverellä edustaminen kuolee.
Lehtinen: Minä näen suomalaisen urheilubisneksen vielä niin pienenä ja kannattamattomana seisakkeena, etten päästä sisäisestä urheiluromantikostani irti vielä tässä elämässä.
Tänään muuten kohtaavat Liigan huippumatsissa Tappara-Kärpät juurikin Nieminen ja Viuhkola. Milläs summalla inhorealisti kuvittelisi konkarien vaihtavan seuraa päikseen?
Salminen: Yhtä absurdi, mutta mielenkiintoinen vastapallo: mitä Nieminen ja Viuhkola tekisivät, jos NHL-tyyliin Kärpät myytäisiin Tampereelle ja Tappara Ouluun?
Pidä vaaleanpunaiset lasisi.
Vieläkö seuran logo voi olla pelaajalle rakas? Onko uskollisuus pelkkä markkinointikikka? Tuo parempi mielipiteesi julki Twitterissä kanavalla #Hanskaajat!
