Pelkästään pintapuolinen katsaus joukkuetilastoihin kertoo jo paljon. Joukkue on Läntisen konferenssin hännillä, sen maaliero on liigan kolmanneksi huonoin, tehtyjä maaleja on lännessä vähemmän ainoastaan Ducksilla, ja päästettyjen maalien tilastossa koko liigassa takana on ainoastaan umpisurkea Red Wings.
Oikeastaan Sharksin tilanne on hyvin samankaltainen kuin Devilsillä idässä. Isoilla nimillä ryyditetyn ryhmän paikka olisi jossain aivan muualla kuin sarjan hännillä. Takalinjoilla päivystävät Erik Karlsson ja Brent Burns, joiden selkien taakse muut ovat paenneet koko syksyn. Miehistö Karlssonin ja Burnsin ympärillä on kevyttä kalustoa, ja ongelmat ovat paljastuneet koko laajuudessaan nyt, kun tähtien suoritustaso on huomattavasti kyykännyt.
Sharks-nippu on lahjakas ja taitava, mutta potentiaalia ei ole saatu irti. Tasaviisikkopelaaminen on ontunut joka osa-alueella. Päävalmentaja Peter DeBoer sai viime kuussa lähtöpassit, ja väliaikaisratkaisuna valmentajan tehtäviin nimetyllä Bob Boughnerilla on käsissään vielä kovin hajanainen pelikirja. DeBoerin resepti oli ennallaan, mutta ainesosat hyvin erilaiset kuin viime keväänä.
Kesällä Sharks tarjosi lupauksia herättävän kauden jälkeen rahakkaat jatkosopimukset Martin Jonesille, Burnsille ja Marc-Édouard Vlasicille, ja kun muistetaan Karlssonin huikea 11,5 miljoonan dollarin palkkasekki, ei Sharksilla ollut hankkijapuolella juuri tekemistä pelaajamarkkinoilla. Itse asiassa päinvastoin. Seura hankkiutui eroon Joe Pavelskista, Joonas Donskoista ja Gustav Nyquistista sekä puolustaja Justin Braunista, ja nämä siirrot ovat osoittautuneet odotettua pahemmiksi suoneniskuiksi, sillä materiaali oheni tuntuvasti. Sharks ei ole saanut uusia ratkaisijoita yläkertaan. Erityisesti Patrick Marleaun ja Kevin Labancin suoritustaso on jäänyt melko keskinkertaiseksi.
Logan Couture, Evander Kane, Timo Meier ja Tomáš Hertl ovat 30 maalin tahdissa, mutta eivät paikkaa edellä mainittujen herrojen jättämiä aukkoja vain säilyttämällä oman tasonsa.
Yhtäläinen ongelma piilee kokoonpanon toisessa päässä. Martin Jonesia saati Aaron Delliä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kliinisen voittaviksi maalivahdeiksi. Viime kauden menestys ei toteutunut Jonesin ansiosta vaan hänestä huolimatta. Jonesin viime runkosarjan torjuntaprosentti 89,6 ei anna aiheita positiivisiin tykytyksiin. Tällä kaudella lukema on samalla tasolla (89,3). Sharks tarvitsee maalivahdin, joka kykenee vankentamaan puolustuspäätä illasta toiseen, sillä miehet kentällä eivät siihen ole pystyneet. Sharksin kannalta ongelmana on Jonesin vuoteen 2026 ulottuva rahakas sopimus, johon tuskin ketään kiinnostaa tarttua tämän kauden esitysten perusteella.
Pelkällä hyökkäämisellä harvoin pötkitään pitkälle, etenkään pitkällä aikavälillä. Ostoslista on pitkä. Hyvän maalivahdin ja luotettavan peruspuolustajan lisäksi Sharks tarvitsee hyökkääjän, joka kykenee rakentamaan peliä tasaviisikoilla sekä ratkaisemaan otteluita omalla yksilöllisellä panoksellaan: lyhyesti sanottuna aidon pelotteen yläkertaan.
Tämä kausi ei ole enää pelastettavissa, eikä hyvältä näytä tulevaisuudessakaan. Sharks-organisaatiossa kukaan ei tunnu tietävän, mitä tehdä. Doug Wilsonin tulisi vakavasti harkita Karlssonista ja Vlasicista luopumista – Marleau lopettanee muutenkin tähän kauteen - ja antaa nuorille pelaajille (Mario Ferraro, Timo Meier) rohkeasti enemmän vastuuta. Se ei ole yhdessä yössä tapahtuva parannuskeino vaan sijoitus tulevaisuuteen.